Amatööriäidin aatonaatto

Jouluvalmisteluista...totesin tässä aatonaattona ettei musta taida sittenkään saada sellaista pullantuoksuista äitiä, jolta kaikki kotiäitihommeleihin liittyvä sujuu kuin heittäen. Leivokset onnistuu, koti hohkaa puhtautta ja pikku-piltti jokeltelee tyytyväisenä kehdossaan kun vieraat saapuvat - tietänette idyllin. Että miksikö? Noh, rehellisyyden nimissä ja tätä todistamaan jaan seuraavaksi teille palan sitä arkeamme, joka ei niin ruusunpunaista sitten olekaan.

Idea:

Kaikki alkoi hienosti suunnitelmien tasolla. Olin kutsunut parhaan ystäväni aatonaaton iltana kyläilemään: joisimme glögiä ja söisimme vastaleipomiani torttuja, Nasu ja ystäväni lapsi hymyilisivät kuin haljenneet nauriit tyytyväisinä ja kaikilla olisi kivaa. Taustalla soisi ehkä kauniita joululauluja, olisi kiireetöntä ja kotimme notkuisi joulukoristeluja, tottakai. Olisi oikea sisustuslehti-joulu ja me ehtisimme vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisiamme.

Totuus: 

Siinä vaiheessa kun mittari huiteli lähes -30 astetta ja tiesin etten saisi Nasua ulos nukkumaan päiväuniaan aavistelin, että tämä ilta voisi lopua katastrofiin. Kello tikitti ja vatsanpohjaa väänsi - enää tunti aikaa! Tortut tietty leipomatta, piparit ilkuu yhä taikinamuodossa, glögit jossain kylmäkaapin uumenissa ja hirveä keskeneräinen pakettihärdelli keittiön jokaisella tasolla. Lahjat siis pitäisi paketoida ennen ystävän saapumista. Kaiken "idyllin" kruunaa käsivarsilla raivokkaasti karjuva Nasu, joka oli jäänyt ilman päiväuniaan, koska pikku jästipää ei suostu nukkumaan niitä sisällä. Paitsi ehkä kiukulla tunnin, joka ei meidän natiaiselle riitä alkuunkaan, ehei! Minä juoksen ympäri asuntoa, Nasu rääkyy kahta kauheammin räkärännit huulilla ilkkuen ja kello tikittää. Tässä vaiheessa alkoi meinaan otsasuoni tykyttää. Kotihelvetti - tälläistäkö se on? Ovisummeri soi ja minä rääkäisen sinne jotta "nyt on helvetti irrallaan!" Ystävä yrittää tervehtiä normaalisti, mutta minä painan ulko-oven auki ja lyön luurin kiinni. Ei tässä nyt ehdi jorisemaan! Juoksen Nasun huoneeseen pakkaamaan sitä villavaatteisiin, huuto yltyy. Luulevat varmaan naapurissa että rääkkään lasta. Hiki helmeilee otsalla, ärräpäät pääsevät suusta. Ah Helin idylliä! Ystävä pääsee sisälle saakka ja minä käsken sen keittiöön. Haluatko jotain? Mitään ei ole. Paitsi raakoja taikinoita ja kylmänkalseaa glögiä. Ystävä kieltäytyy, paitsi jos nyt lasin vettä saisi. Karjaisen ottamaan itse, sillä pikkuriiviön pitää saada maitoa ennen uniaan. Imetän ja tuska hellittää hieman. Ehkä tämä kääntyy vielä iloksi?

Eipä käänny ei. Nasu ei suostu nukkumaan vilpoisessa eteisessä, parveke on liian kylmä, Nasulla liian kuuma.  Äidin tuskan määrä ei ole vakio. Ystävä auttaa ja kiikuttaa Nasua ympäri taloa, minä lohdutan sisälle jäänyttä ystävän lasta, joka tavoistaan poiketen saa äkillisen äidinkaipuu-kohtauksen. Hädissäni kääräisen toisella kädelläni ystävän paketit kääreisiin (ehkä rumimmat paketit ikinä) ja ojennan ne ystävälle. Kaunista ja rauhallista joulua, toivotan lasten huudon yli. Pakenemme jälkikasvujemme kanssa ulos pakkaseen, minä kävelylenkille, ystävä kohti kotia. Olipahan vaan hauska nähdä!

Saldo:

Vierailu kesti tuskaiset kymmenen minuuttia. Mitään ei tarjoiltu. Kodissa ei ollut koristeen koristetta, kuusesta puhumattakaan. Vierasta vastassa ei ollut joulun rauha ja tortun tuoksu, vaan ympäri asuntoa maanisesti ravaava äiti rasvaisella tukalla ja kotiverkkareissa sekä lapsi kirkkaanpunaisena räkä nenästä tursuten. Lahjoista tuli historian rumimmat. Sanaakaan ei keskusteltu, muutaman sanan kommunikointimme sujui huutaen lapsen itkun yli. Ystävän kuulumisista sain selville ainoastaan sen, että karsea päivä heilläkin oli takanaan (mikä helpotti hieman). Minun kuulumiseni taisivat kiteytä tuohon "nyt on helvetti irrallaan" -ovisummeritervehdykseeni. Kaiken kliimaksina kävelylenkin ajaksi päälle jäänyt keittolevy, jolle miehelle joululahjaksi ostettu (ja suuresti toivottu, I might add) keräilyharvinaisuus oli kauniisti sulanut.

I rest my case. Amatööriäiti on amatööriäiti.