Mä en osaa laulaa. En sitten pätkän vertaa. Yksi surkeimpia peruskouluajan traumojani on yksinlaulut. Ne jokavuotiset kiirastulet. Jännitin lauluja jo edeltävänä iltana, uni ei tullut silmään ja kauhulla kuvittelin laulutilannetta uudelleen ja uudelleen. Milloin ääntä ei tullut laisinkaan, milloin unohdin sanat, milloin koko muu luokka purskahti nauruun. Potentiaalisia mokausmahdollisuuksiahan oli lukemattomia. Kaikki pikkutytöt osaa laulaa, sanotaan. No hei, mulla on uutisia teille: ei osaa. Mä olin aina se tyttö, joka ei osannut. Ala-asteen joulujuhlissakin sain roolin evankeliumia lukevana enkelinä pitkien vaaleiden kutrieni ansioista. Ilon tosin pilasi opettajan käsky hoitaa "lukeminen" vain suuta aukomalla, kaverini kun pistettiin lukemaan se kulisseista mikkiin. Minun tehtäväni oli vain seistä lavalla ja näyttää söpöltä. Ääni ei kai sitten vastannut enkelin ääntä. Oli siinä vanhemmilla ihmettelemistä, kun oma piltti kuulosti jotenkin oudolta siellä lavalla. Isäkin totesi, että mikki muutti mun ääntä aika lailla, mihin minä tokaisin jotta se en edes ollut minä joka puhui. Näin niitä vanhempia huijataan.
Erityisesti mieleen on jäänyt se seiskaluokan yksinlaulu, jossa esitin tunteikkaasti "Puhkuen vie pustan poikki juna joka Joshka-poikaa kuljettaa". Ja kyllä, vanhempieni kommunismimyönteisyys näkynee biisivalinnassani. Joka tapauksessa pistin biisiin likoon itseni ja ääneni. Tulos? Kaikki luokan tytöt saivat yksinlauluistaan jotain 9-10 välillä, minä AINOANA tyttönä 7½. Siis saman numeron, jonka huonoimmat, äänenmurroksen syvimmissä syövereissä laulunsa kimittäneet pojat saivat! Jos lapsen isä saa aikoinaan viivan laulusta koska ei ansaitse edes nelosta, niin mihin siitä voi tytär ponnistaa? Kysyn vaan.
No niin, mikä on tarinani pihvi? Aikuisena voi välttää karaokea ja kaikkia laulutapahtumia, joten mitäs tätä nyt sitten muistelen? No siksi, että lapsen saatuani olen suurella ihmetyksellä todennut kuinka hän nauttii laulustani. Siis ihan vaan aivottomasta jollottelustakin. Mikä katharsis-kokemus! Kerrankin yleisö, joka ei arvostele, ei tuskaile, ei pyydä lopettamaan! Sen sijaan pikkuinen killittää minua ihanilla nappisilmillään ja hihkuu...LISÄÄ! Kyllä, luitte oikein, joku tällä planeetalla haluaa että laulan! Voi onnea, voi autuutta!
Hieman huolta herättää ehkä se, etten edellä mainitsemasta historiastani johtuen juurikaan tunne lastenlauluja. Se ei tosin Nasua haittaa - hänen ehdoton lempparinsa on Frederikin ikivihreä Tsingis Khan, jonka Reetu kyllä kieltämättä vetää vielä muakin paremmin (tsekkaa: Reetun versio).
6 kommenttia:
Voi Heli, minäkään en osaa laulaa, mutten enää välitä! Minä keksin lauluja itse, koska niin monesta laulusta uupuu kohta jos toinenkin. Toinen suosikki on laittaa Okon nimi eri laulujen sisälle, tyyliin "Hei Okko, mä en oo syöny mun lääkkeitä".
Kiki: Trauma on trauma ja sitkeässä istuu, minkäs teet. Mut hei mikäs biisi toi on, jossa lääkkeitä otetaan? Kuulostaa ihan sellaselta meitsin tyyliseltä biisiltä :)
Se on Pariisin kevään piisi 'Tämän kylän poikii'
Jaahans -> ja eiku spotify auki!
hei, kaikki osaa Pikku Kakkosen postin! Postilokeroo kolme neljä seitsemäään...
Katja: Toi on kyllä totta, mutta kysymys kuuluukin: tuleeko vauvasta hullu, jos hoilaa vaan tuota repeatilla? ;) Tätä mietin, kun muistutuksestasi innostuneena vetelin kyseistä biisiä vartin putkeen eilen.
Lähetä kommentti