Kahden vuoden välissä

Tämä vuosi 2011 alkaisi nyt olemaan tässä. Vuoden vaihtuessa olen yleensä hieman muistellut kulunutta vuotta, kuten varmaan suurin osa ihmisistä. Joskus olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin jostain naistenlehdestä vuosihoroskoopin talteen ja vuodenvaihteessa sitten lukisin sen uudelleen ja tsekkaisin, kuinka moni tehdyistä ennustuksista on käännettävissä oman elämän kuvioihin. 

Mä en oo kyllä ihan varma uskonko horoskooppeihin.

Mutsiiii, sä oot ehkä vähän hassu jos uskot.

Tinaa haluaisin valaa myös. Viime uutena vuotena juhlimme ystävien luona, Nasu näinkin tomerana. Harmi etten tuolloin vuosi sitten kirjoittanut mitään toiveita tulevalle vuodelle, niitä olisi nyt hauska peilailla. Toteutuiko mikään? 

Kuolemaksenikaan en muista mitä silloin toivoin, pelkäsin tai mistä haaveilin. Muistelen olleeni niin onnellinen silloinkin, etten tainnut mistään paremmasta edes osata haaveilla. Vähän sama tilanne on tällä hetkelläkin.  Taidan olla aikas perusonnellinen ihminen, niissä netin onnellisuustesteissäkin nakutan usein ihan kiitettäviä tuloksia.

Helppohan se on olla onnellinen kun on näin täydellinen pikku kaveri messissä.

Jos vielä vuoden päästä blogi on pystyssä, voisin tänä vuonna koittaa korjata tilanteen. Eli aloitan kelaamalla tätä vuotta 2011 taaksepäin; mitä tapahtui, miltä tuntui, kuinka elämä heitteli? Minkälaisena eletyn vuoden muistan, mitä asioita jäi käteen? Vai löytyykö vuodesta edes mitään erityistä sanottavaa?

Sen jälkeen voisin hieman hahmotella tulevan vuoden kuvioita; toivonko jotain tapahtuvaksi, millaisena edessä siintävän vuoden oikein näen? Hei sinä vuosi 2012, kuka sinä oikein olet? 

**********************

VUOSI 2011

Vuoden vaihtuessa kympistä yhteentoista tiesin, että tulen viettämään sen vuoden kotiäitinä. Nasu oli viisi kuukautta vanha, lähes päivälleen, ja me olimme päässeet mukavaan olemisen & elämisen rutiiniin kolmihenkisenä lapsiperheenä. Arki rullasi, vaikka lähes viikottain koinkin mojovia amatööriäiti-fiiliksiä mokaillessani lapsenhoidon mystisellä saralla. Tai no, mokailin ja mokailin, mutta sanotaanko vaikka niin että oppimiskäyräni jatkui jyrkkänä.

Odotin vuodelta sitä, että nasukka oppisi konttamaan, seisomaan ja lopulta kävelemään. Minkä se tekikin, itse asiassa hurjaan tahtiin jo vuoden ensimmäisellä puolikkalla. Odotin myös kauhunsekaisin tuntein kiinteiden ruokien aloittamista. Minähän olen tunnetusti sillä lailla sopivasti laiska (kertoja on puolueellinen) ja imetys kun nyt vaan oli niin nopeaa, helppoa ja vaivatonta, etten suin surminkaan olisi halunnut täysimetyksestä luopua. 

Itseni valitettavan hyvin tuntevana tiesin, että tulisin mokaamaan lastenruokien äärellä. Usein ja rumasti. No niinhän kävikin, muistanette esimerkiksi sen legendaarisen huomion että porkkanatkin voi polttaa pohjaan, kahdesti. Mutta kyllä sieltä mutsin sekoittimesta aina jotain irtosi, sillä tuossa tuo nassikka edelleen elossa on. Ja onneksi oli myös kaupan purkkiruoat, niillä elettiin välillä. Tai no, Nasu eli, mä en sille linjalle lähtenyt vaikka välillä mieli tekikin.

Vuoden vaihtuessa nukuimme edelleen perhepedissä, sillä se sopi unisille, nukkumista rakastaville ja laiskoille vanhemmille parhaiten. Tiesin kuitenkin, että muutos tähänkin väijyi alkavassa vuodessa. Jonkin aikaa asiaa harkittuamme siirsimme Nasun omaan sänkyynsä sivuvaunutyyliin, tosin sen ollessa jo seitsenkuinen. Eli ensin klaarattiin kiinteät, vasta sitten oma sänky.

Ilmeisesti uudesta nukkupaikastaan innostuneena Nasu alkoi hetken päästä ryömimään, siinä rontti kahdeksankuisena. Ryömimistä edelsi ahkera peräpään nostelu, ähinä, pyöriminen ja tarmo, mutta pidempään ryömimistä sitten lopulta odoteltin kuin mitä alkukeväästä ajattelimme. Kattavammin Nasun liikkumisen kehityksestä aina masusta kahdeksankuiseksi kirjoittelin täällä.

Sitten kun se kerran pääsi vauhtiin ja lähti ryömimään, seurasi konttauskin melko nopeasti perässä. Liian nopeasti, jos meiltä kysytään. Ja vielä kun Nasu nousi hetken konttailtuaan seisomaan, tipuimme miehen kanssa lopullisesti nasukan vauhdista.

Alkoi aika, jolloin ipana löytyi milloin mistäkin kolkasta taloa, usein joko sillä rautaisella Klonkku-tyylillään kontanneena tai sitten paikan päälle karhukävelleenä. Aloimme aavistella, että kohta se sitten kävelee...

Hei kuunnelkaa, seuraavaksi tulee hauska juttu. 

Meitsi liimautu mutsiin JA alkoi kävelemään. Katsokaas, näin. Tähän tapaan, jalkaa toisen eteen.

Liikkumisen kanssa käsi kädessä tuli myös Takiaisvaihe, luonnollisena vastapainona maailman avartumiselle. Kunnes sitten päivää ennen yksivuotissynttäreitä - kävely. Pikkuruinen tyttöni, tuo hellyttävä höytyväpää, kävelee! 

Kesän aikana seurasi paljon muitakin uusia muutoksia kun nasukka siirtyi omaan huoneeseensa nukkumaan, alkoi nukkua yönsä heräämättä kertaakaan ja lopetimme imetyksen. Voih, se imetys. Niin, minulle sen lopetus oli kyllä haikeaa, vaikka olen usein saanut lukea kuinka toisille se ei ole suurikaan juttu. Mutta minulle se oli ja sitä varten asiaan laskeuduttiinkin hitaasti. Loppujen lopuksi kaikki menikin sitten yllättävän hienosti ja helposti, ilmeisesti aika oli kypsä Nasullekin. 

Myös puhe on hiipinyt arkeemme aivan uudessa mittakaavassa mitä ennen. Nyt meillä on pörisevän ja oudosti ääntelevän kissan ohella myös jokelteleva, sellaista haltijakieltä puhuva pikkuruinen kielitieteilijä, joka stooriensa lomassa suikkailee pientä kieltään töttörönä ulos suusta ja nauraa päälle. Siis aivan ihana tapaus.

Kävimme myös nasukan kanssa ulkomaanmatkalla Turkissa, asia jota vuosi sitten vielä suuresti epäilin. Mutta toteutuihan sekin, perskeles! Vietimme myös unohtumattoman perhekesän miehen nauttiessa ruhtinaallisesta yhdeksän viikon kesälomastaan.

Jepjep - meitsi näki, koki ja valloitti Turkin.

Paljon siis muutoksia lapsiarjessa, mutta muutoksia myös muilla elämän saroilla. Palasinkin töihin jo marraskuussa täysin päinvastoin mitä olin suunnitellut. Ajauduin keskelle erittäin vaikeaa urapäätöstä, asia joka ei millään muotoa ollut tämän vuoden suunnitelmissa. Mutta niin se elämä paiskoo ystävät. Aina ei mene kuten suunnittelee.

Nyt olemme toisen suuren muutoksen ääressä, kun mies jää kotiin ja minä jatkan työelämässä. Koti-iskä ja uraäiti, haha. Tällä kattauksella mennään joka tapauksessa ainakin kesään asti, sitten on edessä Nasun hoitouran alkaminen, siis kodin ulkoinen sellainen. Mistä päästäänkin aasinsiltaa seuraavaan vuoteen eli sisällöltään vielä tuntemattomaan, ehkäpä hieman mystiseltä tuntuvaan vuoteen 2012.

**********************

VUOSI 2012

Ensi vuonna odotan kovasti koko kevättä, kun mies ja Nasu saavat olla ihan kahdestaan kotona. Olen tuosta ajasta samaan aikaan jumalattoman kade ja onnellinen. Ennen kaikkea olen kiitollinen niille asioille elämässämme, jotka moisen kuvion meille mahdollistavat. Missään nimessä en ota itsestäänselvyytenä sitä, että perheemme ensi kevät tältä nyt näyttää.

Kevät 2012 on meidän kevät!

Ensi vuoden aikana nasukka mitä luultavimmin alkaa puhumaan, siis oikein kunnolla. Ainakin toivon niin. Odotan jo kovasti sitä kun tyttäreni alkaa omilla sanoillaan kertoa kuinka tämän maailman hahmottaa, mitä tuntee ja ajattelee. Ehkäpä jo ensi vuonna kuulen jotain maailman ihaninta kuten "äiti olet ihana".

Mielestäni on yksi elämän suurimpia rikkauksia päästä jotain toista ihmistä niin lähelle, että näkee, haistaa ja kokee maailmaa myös hänen näkövinkkelinsä kautta. Saa elää ja kokea tätä elämää ikään kuin tuplana. Tämän olen kokenut niin parhaan ystäväni kuin miehenikin kanssa ja nyt olen saanut elämääni vielä tuon pikku kaverin, joka päästää minut niin lähelle että saan hänen ajatuksiaan ja unelmiaan kuulla. Mikä mieletön lahja.

Syksyllä Nasu myös näillä näkymin aloittaa perhepäivähoidossa ja se jännittää pikkuisen jo nyt. Sitten sysään koko hoidon ajatusteni perukoille ja päätän ajatella sitä vasta sitten kun siinä tilanteessa olemme. Toteanpahan nyt tässä vain että sekin muutos mahtuu sitten ensi vuoteen, hui.

Ensi vuoden keväällä valmistuu myös eräs suuri ja paljon voimia sekä energiaa vienyt projekti. Näyttää siltä, että saamme sen kunnialla maaliin ja voimme kesän korvilla poksautella kuohujuomaa onnellisin mielin. Tätä ainakin toivon ja odotan. Vaikka tämä projekti on pitänyt minut kiireisenä, onnellisena ja stressaantuneenakin en ihan heti lähtisi samanmoiseen toiseen. Been there, done that.

Loppukevääseen ja kesään kuuluu myös haikeutta, kun eräs tärkeä vaihe elämässäni päättyy ja joudun hyvästelemään minulle erittäin tärkeän ihmisen. Näinhän se on, elämä jatkaa kulkuaan ja osa matkakumppaneistamme vaihtuu, halusi niin käyvän tai ei. Ikävöin tuota ihmistä jo nyt, mutta tiedän että teidemme erkaneminen on vääjäämätöntä. Surullista, mutta pakollista. Ehkäpä polkumme joskus elämässä vielä törmäävät?

Ensi vuodelta odotan kovasti myös erään suuren unelmamme kohtaamista. Kyse on ehkä enemmänkin miehen haaveesta, mutta siten siitä on tullut myös minun haaveeni. Ensi vuosi sitten näyttää miten siivet kantavat ja kuinka pitkälle uskallamme mennä. Nyt tuota unelmaa joka tapauksessa katsotaan vihdoin silmästä silmään, pelottomana ja avoimin mielin.

Muakaan ei pelota yhtään, ei sitten tippaakaan.

Vuonna 2012 blogini näyttäisi jatkavan eloaan, tasaisesti poristen ja välillä ehkä ryöpsähdellenkin. Aivan kuten kirjoittajansakin. Toivon, että te lukijat saatte näistä horinoistani päiviinne jotain, joka tekee niistä ehkäpä hitusen hauskempia. Ainakin minulle käy joka päivä niin. 

Siksipä taidankin nyt nauttia miehen valmistaman uuden vuoden cosmopolitanin (juhlaperinne, joka sai alkunsa Nasun syntymästä), lausua hiljaa mielessäni kiitoksen aivan tajuttoman ihanasta vuodesta 2011 ja toivottaa teille kaikille siellä ruudun toisella puolen

Kaunista ja onnen täyteistä vuotta 2012!

Muistakaa pusutella toisianne!

Hovimestari, hieman syvällisyyttä kiitos!

Näin vuoden loppua kohti mentäessä sitä tulee tehtyä hieman tiliä edellisestä vuodesta. Parina viime päivänä Suomessa on myrskynnyt ja kunnolla. Joulupäivänä makoilin iltamyöhään sängyllämme, kuuntelin sateen ropinaa ikkunalautaa vasten ja mietiskelin syntyjä syviä. Tunnustelin olotilaani, parin päivän päästä edessä olisi paluu takaisin töihin. Ei ahdistanut, ei sitten pätkääkään.

Mietiskelin kesken olevia projekteja, deadlineja ja tekemättömiä töitä. Puntaroin odottavia työmääriä ja odotin. Hiipisikö jostain sellainen hitaasti vatsassa puristava fiilis, kiirepallo? Tiedättehän, sellainen vatsassa pyörivä ja välillä ärsyttävästi juiliva kiireen tuntu, joka iskee vaikkapa silloin kun huomaat että tentissä on aikaa vartti jäljellä ja sinulla vielä esseekysymys aloittamatta.

Seuraa tunnustuksia. Olen tehnyt elämässäni paljon töitä, aina 14-vuotiaasta saakka, joten työntekoon ollaan kyllä totuttu. Pidän myös työstäni valtavasti ja koen sen äärellä usein aitoja flow-tuntemuksia, tiedän olevani oikealla alalla. Nautin haasteista ja tunnen todella eläväni kun hommat sujuvat ja asiat etenevät. Saattaa kuulostaa joidenkin korvaan säälittävältä, mutta kyllä, työurani on minulle tärkeä asia elämässä, yksi monista.

Innostun helposti ja tykkään siitä, että minulla on erinäisiä projekteja käynnissä. Olenkin lähipiirissäni tunnettu siitä, että rautoja palaa samassa tulessa monta. Liian tasaisessa ajossa tylsistyn, liekkini hiipuu ja luomisvoimani vähenee. Haasteet, erilaiset puuhat ja projektit pitävät minut kukoistamassa.

Tällainen siis olen. Asian varjopuolena voin kertoa, että välillä on sitten tullut puuhattua liikaakin. Mutta kun kerran juoksee tiiliseinää päin, tuppaa kokemuksesta jotain oppimaankin. Ainakin minä olen oppinut. Niinpä tiedän tänä päivänä jo rajani ja osaan hiljentää hyvissä ajoin ennen kuin niille saavutaan.

Aina tilanteisiin ei kuitenkaan pysty täysin vaikuttamaan ja tällöin voi olla, että hetki mennään hieman liiankin lujaa. Työni kun on projektiluonteista, voi joskus käydä niin että tehtävää piisaakin yllättäen enemmän kuin mihin oli varautunut. Tällöin haaveilen hetkellisesti stabiileista & vakioitavista työmääristä, tosin unohdan moiset aatokset heti kun kiireet helpottavat ja saan nauttia kiirettä seuraavan suvantovaiheen rauhallisuudesta.

Olen myös aktiivisesti opetellut nollaamaan, sillä se on taito, jonka halusin oppia jo ennen lapsen saamista. Taito, joka kokemusteni mukaan on usein lähtökohtaisesti paremmin miehillä kuin naisilla hallussa, naiset kun tuppaavat raahaamaan kuormaansa hanakammin perässään. Miehet antavat otteen vetoköydestä välillä herpaantua.

Käytännössä homma menee niin, että istahdan työpaikan parkkiksella Miniin, väännän musiikin päälle ja keskityn siihen kuinka en enää tänä päivänä aio keskittyä työasioihini. Ajattelen mitä kulloinkin, joskus laulaa hoilotan musiikin tahdissa niin että katto nousee pari senttiä (terkkuja vaan muille valtaväylää ajaville), joskus tuijotan vain eteeni mitään ajattelematta. Joskus taas ajattelen niin kiivaasti kesken jääneitä työasioita (ainahan ne tuppaavat jäämään jollain tavoin kesken) että havahdun vasta parkkihallilla.

Oli keino mikä hyvänsä, Miniin ne työasiat jäävät. Sinne maan alle, parkkihalliin. Sinne ne ovat nytkin jääneet ja siellä ne olivat tuona sateisena joulupäivän iltanakin.

Mitä tällä horinallani nyt siis haluan sanoa? No ehkäpä vain korostaa sitä, että ihminen on vekkuli oppivainen eläin. Ja että nollauksen taito on kyllä yksi maailman parhaista taidoista. Nollata kun kannattaa välillä muutakin kuin työasioita. Se on avain hetkessä elämiseen ja siten ehdottomasti opettelemisen arvoinen taito.

Ja hetkessä eläminen on minun mielestäni sitä, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse. Sillä se, jos mikä, on elämää. Sillä emmehän me ole mitään muuta kuin elossa tässä ja nyt. Nautitaan siis siitä.

Nasukkakin oli tänään erittäin elossa Pikku Kakkosen ja Maisan parissa, kaksi uutta tuttavuutta jotka ovat vieneet nassikan mukanaan.

Okei, eli toi on pöllö ja täällä oven takana oli se aasi piilossa.

Ei hitto, Pikku Kakkonenkin alkaa. 

Ei kannata kuulkaas revetä kahtaalle, ottakaa vaikka meitsistä oppia.

Ja jottei nyt liian vakavaksi menisi, niin julkaisen vastoin periaatteitani oman päivän asuni. Tai no, viikon asun. Ostin nimittäin ehdat Ugly Christmas Pantsit (tiedättehän käsitteen 'ugly christmas sweater'?) ja niissä on nyt viihdytty pitkään ja hartaasti. Kuulemma jopa liian hartaasti ("mitä? hä?"). On niin pehmoiset päällä ja rumat. Totisesti ne on rumat.

 

Näkymä omasta vinkkelistä, on ne mahtavat! 

Näkymä miehen vinkkelistä, on ne kuulemma kamalat.

Päivän puuhat

Tänään Nasu on leikkinyt wc-pytyn kanssa ihan uudella tavalla. Normaalisti nassikan suurinta hupia on laskea pytyn kannet aina kulloisenkin vierailijan jälkeen, mikä on melko vaaratonta kun kannessa on sellainen soft close -mekanismi, ettei pikku näpeille nasahda kipeästi.

Niinpä eilen sitten meikkailin peilin ääressä kaikessa rauhassa ja Nasu leikki vessassa niin kuin se lähes aina leikkii siellä missä miehen kanssa kulloinkin puuhailemme. Piipahdin keittiössä juttelemassa miehen kanssa ja kun palasin rikospaikalle, odotti siellä vallan innostunut nassikka.

Syvälle kun kurkoitan...

Perhana, pikkusen oon liian lyhyt. Täytyy oikein tosissaan varvastella.

 

Seuraavaksi sitten tämä ja...

Kato, mutsi! Mistä sä siihen tupsahdit?

Näitä ei varmaan saa vetää.

Hyvin alkaneet tihutyöt oli sitten mukava lopettaa keittiön puolella, kun Nasu äkkäsi hiljaa piilossa pitämäni sesonkikaapin. Sesongilla viittaan nyt kaikkiin niihin vuodenaikoihin, joihin liittyy erinäistä tilpehööriä: jouluun, pääsiäiseen, vappuun ja sen sellaiseen. Kaappi on täynnä kamaa näitä eri juhlallisuuksia varten. Vai pitäisiköhän sanoa oli.

Ilmoittaudun palvelukseen.  

Tehtävänä siis ratsata tämä kaappi? Käskystä. Aloitan.

Mutsi hei, eikös tämä kynttilä nyt kuulu jouluun?

Ja ehkäpä yksi kukka till?

Mut hei, mikä ihme tämä on?

Ravistanpa sitä varmuuden vuoksi, kuolee jos on elossa mokoma.

********

Violetit haalarit ja huppari - Albababy

Mallin päivän puuhat - Luvattomia ja sotkevia

PS. Lisäilin Huutikseen hieman myytäviä tuotteita, mukana mm. L-koon Fuzzi Bunzeja. Huutoaikaa tällä kertaa vain viikko. Lisää tulossa kunhan saan taas aikaiseksi.

Yötä kylässä

Tähän vuoden loppuun on jälleen siunaantunut uusia asioita pikku-Nasun elämässä. Vaikkakin tämä uusi juttu voi ehkä muille ihmisille kuulostaa melko pieneltäkin, oli se meille iso juttu. Jaa mikäkö? No kuulkaas, kun nasukka oli tässä tapaninpäivänä mummilassa yökylässä!

Siis ihan ensimmäistä kertaa yökylässä, ilman vanhempia. Tietenkin, ei kait se nyt muuten yökyläilyä olisikaan. Nasuhan on kyllä kesämökillä nukkunut mummin ja ukin kanssa, mutta tällöin me olimme miehen kanssa viereisessä huoneessa. Tällä kertaa välissämme oli jo useita kilometrejä. Pauke vaan kävi kun napanuora venyi.

Katos mutsi mitä mä löysin sillä aikaa kun sä haikeana muistelit mun yökyläilyäni.

Aaah, nami nami. Löytäjä saa pitää.

Ai että, me pääsimme miehen kanssa piiiitkästä aikaa iltaa istumaan. Ensin pelailimme ystävien kanssa pokeria (otin turpaani, syytän ronttia parin vuoden pelitaukoa) ja sen jälkeen suuntasimme baariin. Kyllä, rehellisesti baariin oluen äärelle. Ja nämä vanhemmat eivät häpeä myöntää sitä kuinka huippua oli olla pitkästä aikaa kaksin baarissa!

Laskeskelimme, että viimeksi olemme olleet tuopposellisen ääressä melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Kelatkaa nyt! Joten kyllä, oli jo aikakin. Ja ei, niitä yksittäisiä oluita Turkissa ei nyt lasketa, sillä nyt puhutaan viihteellä olemisesta. Turkissa meillä oli saumat ainoastaan ruokaoluisiin, sillä illat vietimme kiltisti hotellihuoneemme parvekkeella niitä viihteellä olijoita uteliaasti kuikuillen. 

Mutta nyt! Ai että. Istuimme miehen kanssa herkkuoluilla hieman pidemmän kaavan kautta ja paransimme maailmaa. Jos emme muuta maailmaa, niin omaamme ainakin. Oli ihanaa istua tunnelmallisessa pubissa kiireettä, keskustella rauhassa ja maistella hyviä oluita. Sillä vaikka kuinka deekulta kuulostaisi voin kertoa, että pidän oluen mausta. Se on tosin vaatinut vuosien harjoittelun - kiitos siis niille ahkerille parikymppisyyden vuosille, hehe.

Nasulla oli reissu mennyt vähintäänkin yhtä putkeen kuin meillä. Ensin se oli leikkinyt mummin ja ukin kanssa kunnes silmät olivat alkaneet uhkaavasti lumpsua. Iltamaidon aikaan tyyppi oli melkein urvahtanut ukin syliin, mutta kerännyt itsensä ja virkistynyt uudessa huoneessaan. Siellä se oli terhakasti tutkinut ympäristöään kunnes mummi oli käynyt kertomassa, että saa alkaa jo nukkumaan. 

Puolisen tuntia huoneesta oli kuulunut vielä iloista juttelua ja naureskelua (Nasun suloinen iltarutiini - se viihdyttää itse itseään omilla jutuillaan kunnes nukahtaa), kunnes Nukkumatti oli napannut pienen stand up -koomikkomme mukaansa unimaahan. 

Yö oli sujunut ainoastaan yhdellä herätyksellä, oli meinaan kehnot livahtaneet vaippaan keskellä yötä. Mikä on nasukalle sangen harvinaista, mutta selittynee illan herkkuaterioinnilla. Aamulla huoneesta oli kuulunut iloista jutustelua siinä puoli yhdeksän aikaan ja kun mummi oli mennyt Nasua hakemaan, oli se makoillut sängyssä tyytyväisenä selällään jalat kohti kattoa osoittaen ja selittänyt vieressä nukkuneelle Barbapapalle syntyjä syviä.

Me miehen kanssa heräsimme kotona outoon oloon, kun Nasun huoneesta ei raikunutkaan iloinen pajatus. Suussa maistui etäisesti yöllä napsitut wingsit tulisella kastikkeella (aivan liian tulisella, toim. huom) ja jano oli ehkä normiaamua suurempi. Eipä siinä sitten muuta kuin vaateet niskaan ja töihin. 

Oikein nauratti kun muistelin kuinka aikoinaan tämä oli se normimeininki. Siis ei nämä krapula-aamut, vaan ainoastaan itsensä töihin huolehtiminen. Mutta kyllä se koti ilman Nasua tyhjältä tuntui, ei siitä mihinkään pääse. Ja oli ikäväkin jo kova kun töiden jälkeen nasukan luokse porhalsin. 

 No joo, voin mä tänne kotiinkin tulla kun täällä on nämä mun uudet joululahjakirjani.

Nasulla oli ollut nasta päivä eikä ikävästä juuri merkkejä näkynyt. Mutta niinhän sen kuuluukin mennä, äiti kaipaa ja lapsi pitää hauskaa.

Tai no, jos mä otan tän kirjan mukaani ja palataan sit sinne ihanaan mummilaan.

Joulu 2011

Huiskis - siinä se meni. Tämä joulu nimittäin. Kun aatto on lauantaina ja ainoastaan tapaninpäivä vapaata, ei kunnon joululomiin ja sitä kautta varsinaisiin löffitunnelmiin kauhean kattavasti pääse. Tänään olemme nimittäin jo olleet kumpikin töissä, mies ja minä.

Miehen liikkis tonttuparaati 1970-luvun lapsuudesta.

Mutta ihana joulu oli jälleen, tosin minä olisin kyllä kaivannut edes hiukkasen lunta. Jokin merkittävä jää uupumaan jos maisema ei ole valkoisenaan lumesta, niin se vain on. 

Mutta onneksi ulkona pimeni jo sen verran aikaisin, ettei sitä maan mustuutta sitten niin kovin hyvin huomannutkaan. Ja koska koti oli perinteiseen tapaan joulukoristeltu, ei sisätiloissa onneksi huomannut maiseman outoa vehreyttä.

Tonttuja löytyi kotoa sieltä ja täältä, pukit valtasivat lämpimänä tunnetun takan edustan.

Jouluna miehelle pitää olla hyasintteja ja minulle amarylliksiä.

Muistanette ehkä kuinka kerroin marraskuussa olleeni parhaan ystäväni kanssa viikonloppukurssilla askartelemassa joulukoristeita? Se, mikä koristeiden tekemisessä oli hauskinta, oli niiden helppous: edes minä en onnistunut mokaamaan joulupaleroitani. Sen kun vaan vedettiin paperia palloon kiinni ja koristeltiin fiilisten mukaan. Ja tuli niistä ihan symppiksiä, vai mitä sanotte?

 Tein vanhojen mummojen ruusuja, mustavalkoista, punaista ja itsenikin yllättäen vihreää.

Tänä vuonna vietimme jouluaaton miehen vanhempien luona, sillä viime joulu meni äidilläni. Vuorovuosin siis mennään. Joulu mummilassa alkoi sillä kun menimme koko perhe saunaan. Nasu oli enemmän kuin otettu kihisevistä löylynhengistä ja mukavasta saunapaljustaan, jossa se nautiskeli löylyistä.

Saunasta siirryimme ihanaan herkkupöytään, jossa oli ruotsalaiseen tapaan tarjolla myös niitä isomummin joulupöydästä tuttuja lihapullia ja pekonia, unohtamatta tietenkään Julmustia. Tietenkin, siis tottakai söin itseni ähkyksi. Teen sen joka vuosi.

Jouluaterian jälkeen oli lahjojen jakamisen vuoro ja Nasu sai kunnian toimia aputonttuna. Se ottikin lahjojen jakamisen suurella hartaudella ja raahasi välillä lähes itsensä kokoisia paketteja tomerasti saajilleen.

Phuuuh, täältä tulee isoja paketteja. Mut ei hätää, kyl mä klaaraan nämä.

Kas niin, hieman kevyempi yksilö, tämäkö siis meni mummille?

Nasun jouluasu koostui Moonkidsin vallan mainiosta haalarista, joka oli kyllä just eikä melkein jouluun sopivan syvänpunainen. Haalari oli puhdas impulssiostos Facebookin huutisillasta, mutta ehdottoman hyvä sellainen. 

Nasu sai ei-niin-yllättäen paljon lahjoja, joista osa avattiin vasta seuraavana päivänä kotona. Mummilassa paketista kuoriutui muun muassa mahtavan pinkki pulkka, joka ei ollut ihan mikä vaan luikuri. Pulkat ovat selkeästi käyneet läpi melkoisenmoista tuotekehitystä, tässäkin yksilössä istuinkohta oli nostettu maanpinnasta ylös niin ettei pieni peppu pääse paleltumaan. Toista se oli meikäläisen lapsuudesssa... nimimerkki Paleltuneet Pakarat -77.

Joo-o, tällä vielä mennään ja lujaa. 

Vai mitä nallukka? Annappa mulle hali.

Nasu on kehittänyt uuden tavan luikauttaa vaippaansa se haisevampi terveinen. Se hakeutuu jonnekin ahtaaseen paikkaan, kuten vaikkapa sohvan ja seinän väliin, ikään kuin vetäytyisi luolan rauhaan. Siellä se sitten ähkii itsekseen hetken ja palaa seuroihin entistä tomerampana ja tuhdimmalta tuoksuvana. Jouluna ikuistin pikkutontun kyseisessä puuhassaan.

No joo, mut tällä kertaa mä otin Make-sedän joululahjan itselleni lukemisiksi.

Tässä saattaa nimittäin mennä hetki, on vähän sellainen fiilis.

Seuraavana päivänä jatkettiin lahjojen availua kotosalla. Aivan kuten mummilassakin, kotikuusen juurella odotti ihan kiitettävän kokoinen lahjaröykkiö. Olimme miehen kanssa avanneet omat lahjamme jo aattoiltana, mutta jättäneet joulupäivään Nasun lahjat. 

Aah, ihanaa! Täällähän on bambimekko! 

Puhumattakaan uudesta hienosta laukustani ja tästä ankasta, joka soittaa 25 eri sävelmää.

Njaahans, ja mitäs täältä löytyykään...?

Mahtavaa, kirja! Meitsi rakastaa kirjoja, mistä ihmeestä se joulupukki senkin tietää?

Yhdestä lahjasta kuoriutui myös perinteinen kettukarkki, tuo ihanan värinen perinteikäs makeinen, jota Nasu ei vielä ollutkaan päässyt maistamaan. Itse muistan kuinka en lapsena liiemmin välittänyt kettukarkeista, ne olivat jotenkin tylsän makuisia. Mutta nasukkapa taitaakin olla kovasti niiden perään, sen verran hyväksyviä olivat ilmeet.

No mutta mikäs se tämä on? Ei muuta kuin suuhun.

Härregud, täähän on hyvää! 

Jotenkin hieman liian nopeasti tämä joulu nyt ehkä meni. Juuri kun pääsin lokoisaan olemisen ja syömisen makuun, olikin jo aika palata sorvin ääreen. Miehellä aamukampa sen kun harvenee, jäljellä on enää kolme kokonaista työpäivää. Meikäläisellä niitä taitaa sitten olla hieman enemmän.