Älä äiti aina sotke!

No niin, olemme virallisesti nauttineet ensimmäisen kiinteän aterian. Tai siis Nasu on. Itse syöminen meni uskomattoman helposti, Nasu söi kaiken mitä olin varannut (ehkä noin 2-3 teelusikallista) ja sotki yllättävän vähän. Olin varustautunut megasotkuun itse syömisessä, kun kaikki aina kiroavat kuinka kiinteät ruoat sotkevat. Mutta ehei, meillä sotki äiti. Eikä noiden kiinteiden safkojen valmistaminenkaan mennyt ehkä ihan nappiin.

Aloitin laittamalla porkkananpalat kiehumaan. Ideana oli tehdä pakkaseen porkkana- ja bataattisatseja niin, ettei tarvisi loppuviikkona kun sulattaa aina yksi annos päivän ateriaksi. Leikkasin Nasun annosten porkkanat ja bataatit erikseen omiksi seteikseen, sillä niitä ei vielä parane sekottaa jos vaikka tulee allergiaa (tämän opin neuvolassa). Eli siis porkkanat ekana kiehumaan.

Porkkanat kiehuivat ja puhelin soi. Sisko soitti ja unohduin juoruilemaan. Jossakin vaiheessa Nasu huhuili parvekkeella ja kävin hytkyttämässä sen takaisin uneen, yhä puhelimessa juoruten. Sisälle palatessani haistoin jotain makean... savuista? Kipaisin keittiöön ja kyllä, porkkanatkin voi näköjään keittää pohjaan. Ainakin minä voin.

    Eli ensimmäinen satsi sukkana bioroskikseen.

Jos jotain, niin minähän en vähästä lannistu. Kuorin siis uudet porkkanat, paloittelin ne ja  heitin takaisin tiskattuun kattilaan (porkkanat näet todella paloivat kiinni kattilaan). Ja ei muuta ku samoilla levylämmöillä uutta kiehuntaa!

Kun porkkanat olivat valmiit, vaihdoin bataatit tilalle. Kyllä tämä äiti osaa, myhäilin ja siirsin porkkanat kulhoon odottamaan. Mikäs se olikaan seuraava vaihe? Jaa niin, soseutus. Kaikki aina puhuvat sauvasekoittimen näpsäkkyydestä, mutta meillä ei sellaista kapistusta ole. Eiköhän nämä mene sillä samalla tehosekoittimella, jolla oman keittonikin aineksen hienonnan? Tottakai menee, vakuutin itselleni ja kaadoin palaset sekoittimeen.

 

Nämä tässä menis nyt...

...tänne näin. Kiltisti mössääntymään.

Ensiksikin, oikeata vesimäärää on himputin vaikeaa arvioida, ainakin vailla aiempaa kokemusta. Keittoa tästä ei haluta (sillä se pitäisi syöttää lusikalla), mutta mitään mätitahnamaista tatanaa tuo nassikka tuskin ikenillään jäytää. Heitän summanmutikassa lorauksen keitinvettä palasten päälle ja käynnistän sekoittimen. Se pörisee kiltisti kuten kuuluukin ja olen varma, että tämä duuni päättyy kuin päättyykin onnistumiseen. 

Mutta mitä ihmettä? Eipä ole sitten omaa keittoa tehdessä tullut vastaan tätäkään ongelmaa. Meinaan milläs nyt raavit tuon vauva-annoksellisen putua irti tuolta? Kun on yksi kappale terää aikas lahjakkaasti tiellä. Kysyn vaan.

Siellä se lepää, nätisti reunoille ja terän alle paiskautuneena.  

Kiitti vaan tästäkin, pahuksen vempele.

Nyt ymmärrän miksi kaikki vannovat sen sauvasekoittimen nimeen. Niin vannon nyt minäkin. Mutta niillä on mentävä, mitä on annettu, joten käytän seuraavan vartin putun kaapimiseen sekoittimesta. Kaavin ja kiroan. Ei meinaan ole helppo saada tuota tahnaa irti edes pikkulusikalla, sen verran on jumissa terän alla. Ja meikäläisen sormetkin kun on aikamoiset Vesa-Matti Loirot (ootteko ikinä katsoneet kuinka pullukat sormet silä on?).

Ja sitten arvokkaat ja vaivalla kaavitut soosit talteen. Tässä kohdin tulee seuraava tenkkapoo. Neuvolan täti ja siskoni neuvoivat pakastamaan nuo satsit jääpalamuotteihin, mutta kun meillä ei ole jääpalamuotteja. Mies sai niistä aikoinaan tarpeekseen, ne kun hajottivat jäät pikku hipuiksi aina irrotusvaiheessa. Niinpä möimme ne kaikki kirpparilla ja siirryimme jääpalapusseihin. Näitä natiaisen safkoja tuskin saa jääpalapussin patentoidusta suuttimesta läpi, joten on keksittävä muuta.

Kaivan kaappeja ja löydän maitopussit, joihin vielä hetki sitten pakastin pumpattuja maitoja. Nykyäänhän en enää pumppaa maitoa varastoon, vaan Nasu menee korvikkeilla ne hetket kun en ole syöttöaikaan paikalla. Jahuu, pussinsulkimiakin löytyy pumppaussavotan jäljiltä, joten ei muuta kun toimeen. Mutta millä ihmeellä löysän soseen saa kapeisiin pikkupusseihin sisään?

Koittakaapa itse, ei oo meinaan helppoa.

 

Tungen mömmöä pusseihin pikkulusikalla ja sotken. Sotken niin maan perusteellisesti. Silti naurattaa, sillä olo on kuin milläkin huumediilerillä, joka huolella täyttää pikkuisia annospussejaan. Mutta pikku hiljaa saan pussit valmiiksi ja ihailen lopputulosta: tämän viikon soseet on muuten siinä! Voittajan on helppo hymyillä, lopussa kiitos seisoo ja kaikki muut saman aihepiirin kliseet sen tietävät: urakan jälkeen hymyilyttää aina. 

Tässä on Nasun tämän viikon safkat sekä ensimmäisen ehtoollisen mömmöt sormiruokineen.

Sillä hetkellä, kun saan pussukat pakkaseen, herää Nasu. Siunatut unenlahjat, sillä kokkaamiseen tuhraantui aikaa. Onneksi kaikki on nyt Nasua varten valmiina, lähes neljän tunnin päikkärien jälkeen kaverilla on yleensä hirmuinen nälkä. Asetan Nasun Bumboon, ruokalappu päälle ja show voi alkaa.

Nasu sormeilee sormiruokaansa ja on valmiina elämänsä ensimmäisiin vihanneksiin. 
Huomatkaa nuhteeton ilme.

Ensimmäisiä lusikallisia. Ja pakko tietenkin saada syödä itte.

Hohoo, melko vähän kamaa rinnuksilla, hieman silmässä, mutta sitäkin enemmän mahassa.

Meitsi kaapii vielä loputkin tästä herkusta. Noin, se loppu, kato ny. Anna lisää!

Puuhaan menee yllättävän vähän aikaa, pian kuppi on tyhjä ja Nasu edelleen semipuhdas. Uskomatonta! Lopuksi hauskuutan Nasua syömällä ilmeikkäästi sen sormiruoat ja massuttamalla niitä äänekkäästi. Kunnon propagandaa: tää on näin hyvää, maiskis vaan, ota säkin! Vielä ei Nasu lämpiä sormeilemaan palojaan, mutta ehkäpä kohtapuoliin? 

Hassua, että nyt odotetaan kuin kuuta nousevaa sitä kun se itse noukkii sormilla ruokaa suuhunsa. Oikein opetetaan ja kannustetaan siihen. Ja hetken päästä sitten komennetaan kuinka huonotapaista tuo sun sormilla syöminen on. 

On tää ihmisen elo just tätä, sillä hetkellä kun hanskaat mitä sulta toivotaan, ei sitä enää toivota. Tervetuloa outoon maailmaan Nasu!