Ystävänpäivää ja rutiinimuutoksia.

Ihan mahtava Valentinuksen päivä! Arska paistaa mollottaa ja paras ystävä tuli yllätysvierailulle kesken päivän! Eipä voi viikko paremmin alkaa, sanon vaan. Vaikka olo on edelleen megaröhäinen ja nenä vuotaa kuin Titanicin keula, oli jotenkin virtaa jo tänään ihan eri lailla kuin viime päivinä. Päälle laitettiin iloinen Ystävänpäivä-asu.

Nasua naurattaa ja on kiva päivä! Niin kiva, että sitä piti herätä viettämään jo klo 07. 

Mikä on käsittämätöntä ja meillä onneksi todella harvinaista. Ainakin toistaiseksi...

 Body ja potkarit - Tutan perusvalkoiset, itse keltaiseksi värjätyt

Hattu - H&M:n perusvalkoinen, sekin itse keltaiseksi värjätty 

Aurinkomekko - Metsola

Energiataso - huipussaan

Meillä puhaltavat muutenkin muutosten tuulet. En muista olenko jo hehkuttanut Nasun vaunuja, mutta silläkin uhalla että toistan itseäni, hehkutan niitä nyt uudelleen. Ne ovat puna-mustat Bugaboo Chameleonit - ja on meinaan nirvanasta seuraavat työnnellä kuulkaa! 

Ennen naperon syntymää arvottiin miehen kanssa suht epätoivoisina kaikkien vauvatarvikkeiden äärellä; voi sitä paljoutta! Mistä sitä amatöörivanhempi nyt tietää millaiset vaunut pitää olla, kun joka valmistaja toitottaa omien vaunujensa korvaamattomuutta? Onneksi apuun astui ihana isosiskoni, joka on kolmen lapsen äitinä kahlaillut useampia vaunumerkkejä läpi: on ollut yhdelle sopivia, vankkureita, matkarattaita jne jne you name it. Siskon vaunuharrastelusta hyödyttiin siis mekin, vaikkei häneltä sitten käytettyjä meille liiennytkään, sisko kun on ylläripylläri aina myynyt ne Huuto.Netissä. Ja kuulemma hujauksessa ovat aina kauppansa tehneet, usein vielä kelpo hintaankin. 

Täytyy kyllä todeta, että siskon hehkuttamat Bugaboon pyörät, ohjattavuus (tuntuu et vaunuissa on jotkut ihme pallonivelet) ja keveys ovat olleet arkikäytössä ihan erinomaisia. Lisäbonusta elämään on tuonut se, että meillä on turvakaukalona Maxi Cosi, jonka saa adaptereilla suoraan kiinni Bugaboohon. Nerokasta! Se on meinaan suuri plussa, sillä me joudutaan jonkin verran autoilemaan vauvelin arjessa ja tilaa Minissä on tunnetusti vähän. 

Mutta ei vaan suostuta vaihtamaan sitä perheautoon, ei vaikka selkä huutaa hoosiannaa joka kerta kun etuoven kautta Maxi Cosia paikoilleen taiteillaan. Joissakin asioissa tyyli menee meillä käytettävyyden edelle ja tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista. Sitä paitsi Mini on meille kuin perheenjäsen, se on ollut mukana monessa.

Se on ollut ihan kaikessa mukana, kuten nyt tässäkin se on lähdössä mukaan synnyttämään.

Ehkä maailman dorkin ilme - ja tällaisesta naamanvääntelijästä oli sitten tänä päivänä tulossa äiti.

Äitiyteen ei onneksi ole naamarajaa.

Mutta miksi nyt sitten noista vaunuista horisen? Siksi, että Bugaboissa on itse asiassa kahdet vaunut samassa. On kuomuvaunut pienelle vauvalle ja ratasmalli vanhemmalle (kuten tuossa kuvassa näkyykin). Ja nyt on Nasu sitten tullut siihen ikään, että kiinteiden ruokien lisäksi asialistalla on vaunujen vaihto. Napero kun on aktiivisesti alkanut kuikuilla ympäröivää maailmaansa eikä selällään samaa ankeaa kuomua tuijotellen ole enää yhtään kivaa. Ja ymmärtäähän sen, kuvitelkaa itse tuijottelevanne puoli vuotta yhtä ja samaa punaista kuomua, vähemmästäkin olo on kuin rangaistusvangilla. 

Joten tänään sitten kokosin nuo rattaat ja heti kun pakkaset ja äidin lenssu helpottavat, lähdetään Nasun kanssa valloittamaan maailmaa, Tampereen keskustasta aloittaen.

Toinen suuri rutiinien muutos väijyy sekin lähipäivissä. Nimittäin perhepedin purkaminen ja nassikan siirto omaan sänkyynsä nukkumaan. On meinaan alkanut ennen niin suurelta tuntunut parivuode käymään pieneksi, kun yksi nimeltä mainitsematon nukkuja makaa x-asennossa, hyörii, pyörii ja mökeltää niin että ne kaksi muuta suurta nukkujaa tippuvat laidoilta ulos.  

Tämä rutiinien muuttaminen jännittää mua eniten. Kiinteät ruoat osoittautuivat riemuvoitoksi ja noista uusista rattaista tykätään kyllä, se ei huoleta pätkääkään. Mutta millaiseksi muuttuu tämä ihana unentäyteinen arkemme, jossa kenenkään ei ole tarvinut kärsiä univajeesta? Onko edessä huutohelvetti? Kuollaanko me kaikki äkillisiin univelkoihimme, toleranssia ja harjoitusta kun ei juuri ole? 

Entä miltä tuntuu herätä, kun vieressä ei enää virnistelekään se ihana pallonaama-Hangon-keksi, jonka nassua katsellessa aamuäreintäkin ihmistä naurattaa? Snif, mulla on haikea olo jo nyt! Muutosvastarinta mene pois!