Täällä on eletty kuulkaa kauhun hetkiä. Eilen Acutassa istuessani mietin, kerronko tästä episodista teille vai en. Sitten, lääkärin lopulta tavattuani, päädyin siihen johtopäätökseen, että tieto helpottaa. Ihan meitä kaikkia. Niin että ehkä tästä meidän episodista on joskus jollekin muullekin apua. Lääkärin kertomien faktojen perusteella sanoisin, että näin varmasti on.
Aloitetaan kuitenkin päivän asulla. Väsyneenä, sydän yhä muutaman lyönnin verran syrjällään, tarvittiin avuksi värejä. Ja jotain humoristista, huumori palauttaa tähän hetkeen aina. Onneksi löytyi hassunhauska ja höppö pomppiva lammas, johon Nasun kanssa samaistuttiin. Kohelina pomppiva mutsi ja sen vaavi. Ja koska bodyn esittely herätti nasukassa riemujokellusta, totesin asun olevan nyt tähän hetkeen sopiva.
Hei mutsi, kaikki okei! Älä enää huoli.
Pomppiva lammas body - Maxomorra
Ruskeat leggingsit oransseilla tehosteilla - Maxomorra
Ruskeat sukat - Me&I
Oranssi myssy ruskeilla tehosteilla - Ananas & Kookos, Matildalta + äidiltä lahjaksi saatu ihanuus
Mutta nyt takaisin niihin kauhun hetkiin. Heti alkuun haluan huomauttaa, että itse en mielestäni niin kauhean vähästä hätkähdä. Sitä on kävelty murtuneella jalalla, ajettu moottoripyörää murtuneella kytkinpeukalolla, laskeuduttu viidakossa vuorta 40,5 asteen kuumeessa, oksennettu mustia mahanesteitä ja sitä rataa. Mutta kun kyseessä on tuo puhekyvytön pikku pirpana, en kestä näköjään mitään. Edes pientä epätietoisuutta, sitä pienintäkään vakavan vamman mahdollisuutta. Se tuli viimeistään nyt todistettua.
Kelataanpa takaisinpäin. Eilen illalla Nasua tuli moikkaamaan ystävä Helsingistä ja toi tuliaisena tällaisen aivan ihanan violetin öttiäisen. Ystävä oli Nasunkin mielestä vallan kiehtova, nassikka tuijotti miestä lumoutuneena kuin kyseessä olisi Jeesuksen toinen tuleminen.
Uusi lempilelu.
Kun tuli nukkumaanmenon aika, lähtivät miehet sovittuun iltamenoonsa ja me jäimme nasukan kanssa touhottamaan iltarutiinejamme. Yöppäri päälle, iltapalaa nassuun ja makuuhuoneeseen. Meillä oli (taas) niin kivaa, nauru vaan raikui kun leikimme ja painimme sängyllä. Tuleepa taas mieleen se äitini sanonta "Itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauramasta". Nimittäin niinhän siinä sitten kävi, jokaisen äidin painajainen: Nasu kierähti sängyltämme lattialle. Tömähdys - hetki hiljaisuutta - karmea huuto. En ikinä tule unohtamaan sitä tömähdystä, sitä miltä se kuulosti. Tuntui kuin jotain olisi tömähtänyt syvällä sydämessä saakka. Itkettää nytkin kun kirjoitan tätä.
Voi pojat kuinka hätäännyin. Kaappasin Nasun syliini, hyssyttelin ja itkimme kumpikin. Soitin hätänumeroon, kun en muutakaan keksinyt. Nasu itki, hätänumerotäti kyseli. Sain Nasun suhteellisen nopeasti tyyntymään ja täti arveli, että säikähdyksellä taisimme selvitä. Hän kuitenkin suositeli meitä lähtemään Acutaan (Tampereen päivystysasema) tarkistuttamaan, ettei mitään pahempaa sattunut. Ohjeeksi taksiin sain, että jos olo äkisti heikkenee, on soitettava ambulanssi samoin tein. Siltä istumalta, vaikka siltä taksin penkiltä matkalta sairaalaan.
Lähdin siis taksilla, jotta pystyin tarkkailemaa naperoa. Meiltä on Taysiin matkaa ehkä pari kilometriä, mutta ne kilometrit ovat välillä pitkiä. Nyt ne olivat kymmenten kyynelten mittaiset. Vahdin Nasua kuin haukka, en antanut sen nukahtaa (koska en uskaltanut) ja lauleskelin sille. Napero istui sylissäni tutti suussa, rauhallisena ja silmät ihmetyksestä pyöreinä. Mitä se äiti nyt meinaa?
Perillä Acutassa saimme odottaa ensin puoli tuntia pelkkään ilmoittautumiseen pääsyä. Meidät lopulta vastaanottanut sairaanhoitaja (joka käsitätäkseni tekee ensimmäisen arvioinnin ja päättää hoidon kiireellisyydestä) katsoi naperoa ehkä minuutin ja passitti meidät sitten penkeille odottamaan. Myöhemmin näin Nasun vastaanottolomakkeen: sen mukaan nassikan näkö, pulssi, yleiskunto ja hengitys olivat normaalit. Aika hyvä suoritus jopa terveydenhuollon ammattilaiselta tutkia nuo seikat parissakymmenessä sekunnissa metrin päästä lasikopista tihrustellen. Siihen ei meinaan moni pysty, itselläkin oman pulssin mittaus (vaikka kokenut olen) vaatii hieman enemmän kuin peiliin tuijottamista.
Kello oli yksitoista illalla, Nasun nukkumaanmenoaika jo aikaa sitten mennyt. Kun kysyin vastaanoton tädiltä, saanko antaa naperon nukahtaa, vastasi hän tyhjentävästi että sehän on hyvä tutkimuksenkin mitta, miten vauva sitten herää jos herää. Loistavaa! Sehän on tosiaan kiva tapa selvittää, onko päävammoja: kato, ei herääkään enää, oho! Mutta mitäs minä mistään tiedän, amatööri kun näissä terveysasioissakin olen. Ei minulla ole kuin tämä arkijärki.
Odotuspenkeillä tutustuin somalinaiseen, joka oli siinä vaiheessa kun me tulimme odottanut sairaan pienen poikansa kanssa jo kaksi tuntia. Poika torkkui vaunuissa ja itki vähän väliä kipujaan. Sydäntäni käänsi. Nainen oli ihana ja avulias, hän ihastui pikku nasukkaan ja tahtoi avukseni tyynnytellä naperoa. Seurasin vierestä kuinka upeasti hän sai Nasun tyyntymään, odotusaulan kirkkaissa valoissa kun on melko haastavaa pikkuisen saada unta. Mullahan ei ollut matkassa mitään: ei turvakaukaloa, ei vaunuja, ei edes kantoliinaa. Sen verran kiireinen äkkilähtö tuli.
Kun olimme odottaneet kolme tuntia, pysäytin sairaanhoitajan ja kysyin eikö näin pieniä vauvoja voisi jotenkin priorisoida. Hän lupasi katsoa voitavansa. Puolen tunnin sisään tästä pääsimme lääkärin luokse, onneksi siis tajusin vaatia. Lääkäri tutki nasukan huolellisesti ja totesi lopuksi, että säikähdyksellä selvisimme. Ei hätää, ei vammoja, ei vaurioita, ei mitään. Pikku kaveri vaikutti terveeltä, eheältä ja elinvoimaiselta. Ainoa pysyvä jälki jäi äidin sydämeen.
Lääkäri myös kertoi minulle, että Suomessa 50% yksivuotiaista lapsista on pudonnut metrin korkeudesta. Eli joka toinen. Ja valtaosalle ei käy kuinkaan. Nasu putosi 60cm korkeudelta (jotenkin tajusin mitata sen ennen hätänumeroon soittamista, älkää kysykö miten) ja jo se tuntui korkealta. Kuvitella, että noin moni vauveli putoaa ja vielä melkein tuplasti korkemmalta! Eli ehkäpä tämä tieto auttaa teitä muita saman kokeneita, joita nyt noiden tilastojen valossa on pakko siellä lukijapuolellakin olla.
Ennen lähtöäni yritin vielä ajaa somalinaisen asiaa. Kuulin tutkimushuoneeseen, kuinka pieni poika itki ja valitti edelleen. Nainen oli odottanut viisi tuntia siinä vaiheessa kun Nasun kanssa lähdimme. Puristin naisen kättä lämpimästi, kiitin ja toivotin parempaa jatkoa. Kerroin myös yrittäneeni saada heille nopeammin apua, tiedä sitten toimiko yritykseni. Puristin Nasun lujasti syliini, kävelin ovista ulos ja soitin taksin. Sisälle jäivät vielä monet odottamaan, osa heistä jo ennen meitä tulleita.
Acutassa työskenteli eilen yöllä kaksi lääkäriä, normaali mitotus kuulemma. He tekivät mielestäni loistavaa työtä noissa naurettavissa resurseissaan. Mutta miten on mahdollista, että akuuttihoitoon hakeutuneita sairaita käsitellään tuolla tavalla? Koska se ensimmäinen kuolee tai vakavasti vammautuu tuonne jonoon? Jos vaan Tampereella olisi mahdollista, olisin hakeutunut yksityiselle sektorille päivystykseen. Mutta kun ei ole. Helsingissä kuulemma on Mehiläisessä yöpäivystys - ja kuvitelkaa, jos olisin yöllä ajanut sinne, olisin päässyt nopeammin hoitoon. Tähän ei enää riitä sanat, järjetöntä.
Yön nukuimme tiiviisti vierekkäin, napero kyljessäni kiinni. Itse nukuin lievästi sanottuna surkeasti kun vähän väliä vahdin nassikkaa, mutta mitä väliä. Sain nimittäin ohjeeksi tarkkailla häntä kotona vielä seuraavat 24 tuntia. Napero itse tuntui nukkuvan hyvin. Ja se on pääasia. Heräsimme kymmenen aikaan, Nasu täynnä elinvoimaa, minä zombiena. Mutta heräsimme kuitenkin normaaliaamuun, normaalikuntoisina. Mikä onni!
Normaaliin arkeen ei mikään palauta tehokkaammin kuin rutiinit, kuppi kuumaa kahvia ja arki. Niinpä jopa nämä Nasun aamiaispöydässä räjäyttämät kainalokakat tuntuivat tervetulleilta. Tuossa se onneksi vielä on, terveenä ja eheänä, pöräyttelemässä näitä luumukakkojaan. Ihana pieni!
Tai-dat-tai-da, pöräytin sitten oikein urakalla. Ota äiti kuva, ei ne ehkä osaa tällaista kuvitella.
Mut hei, rapatessa roiskuu. Saiskos sitä luumua vähän lisää?
PS. Äitini kertoi minulle, että itse olen pudonnut pienenä vauvana hoitopöydältä vaippapussiin. Näin se sitten näköjään siirtyy äidiltä tyttärelle. Tieto kuitenkin lohdutti minua: hienosti olen tässä elämässä pärjännyt tuosta ilmalennosta huolimatta! :)
8 kommenttia:
Huhhuh. Onpa teillä ollut ikävä ilta (ja sillä somalinaisella poikineen myös). (Ja huh myös tuota kakkakuvaa.)
Vähän aikaa sitten vaihdoin pesukoneen hoitotason päällä vauvalle vaippaa, ja kun kurotin vaippaa roskikseen (mielestäni samalla, kuten aina, pidin toisella kädellä vauvaa kiinni), vauva pääsi kierähtämään alustalta - sain juuri napattua molemmista jaloista kiinni. Hetken kuluttua aloin kovasti täristä, ja vieläkin hermostuttaa ja ällöttää ja hirvittää ajatella koko tilannetta. Nyt olen sen jälkeen pitänyt erittäin tiukasti kiinni joka kerta, ja uusi reunallinen tasokin on hakusessa. Pitäisköhän vielä siirtyä lattialle patjoille nukkumaan....
Tosi kiva tätikin siellä vastaanotolla. Niin kiva kuulla noin huolehtivaisia analyyseja (nimim. Kokemusta on). En viitsi kuvitellakaan, millaista ois kuunnella moista omasta lapsesta.
Olikohan muuten Semper, jolla on sellainen uutuus kuin päärynä-luumu. Käsittääkseni päärynä vähän kovettaa vatsaa ja luumu sitten toisinpäin, joten ehkä ne tuossa yhdistelmässä sitten neutralisoivat toisensa. (Tai yhdistävät voimansa, jolloin seurauksena on räjähtävästi vaipan reunoista ja läpi lentävät timantinkovat kakat, mutta tähän en usko.)
Huh ja huh. Voi teitä, on teitä koeteltu.
Meilläkin on koettu sängyltä tippuminen. Okko mönki yhtenä aamuna unissaan suoraan lattialle. Heräsin ja Okko itsekin heräsi siihen tippumiseen. Kamala ääni, mutta onneksi sänky ei ole hirveän korkea:( Okko itki hetken ja rauhoittui pian sylissä. Äiti oli paniikissa pari tovia.
Ja äitiä on myös koeteltu tuon pienehkön vaippavuodon kanssa. Tsih.
Voi hurjaa mikä ilta/yö. Onneksi selvisitte säikäyksellä ja kaikki hyvin.
Meilläkin on muksahdettu kerran sängyltä alas, mutta onneksi sain puolittain hidastettua kaverin alasmenoa ja selvittiin säikähdyksellä. Vaipanvaihdon siirsin heti lattiatasolle, kun tuntui että kaverin liikkuminen alkoi olemaan jo aika vauhdikasta.
Kuvassa näkyi kaikkien kainalokakkojen äiti :-) Hurjat, hih.
- mimmu
Vadelmia: Siis todellakin huh huh, ei siitä illasta voi kyllä muuta sanoa. ja se tätä ärsyttää vieläkin. Onneksi sun vauveli ei päätynyt lattialle saakka!
Kiitos myös Semper-vinkistä, noi oli kyllä jo melkein niska-kakat. Toivotaan ettei luvassa ole haulien lailla sinkoilevia kakkoja :D
Kiki: Juu, se ääni on jotain ihan hirveetä ja sit se muutaman sekunnin odotus, et kuuluuko (enää) mitään. Onneksi ei Okolle käynyt kuinkaan! Meilläkin äiti oli varmasti enemmän paniikissa ja itki huomattavasti kauemmin kuin pikku napero.
mimmu: Mahtavat refleksit sulla kun sait edes hidastettua! Mä en saanut tehtyä mitään. Paitsi sit asian tapahduttua puolittaisen paskahalvauksen, sen mä sain aikaiseksi :)
Juuh, Nasukin oli selkeästi aikas ylpeä niska-kakoistaan :)
Meillä on myös kolme neljästä tippunut sangyltä ja se neljäs sitten kaikkialta muualta, mutta sitten vähän isompana.
Aika mieltsit kakit pikkuinen saanut aikaiseksi.
Niina: Ai että, sulla on jo neljä naperoa! Ihanaa - onnea! Lohduttavaa kuulla, että teilläkin on tultu sängyn laidalta väärään suuntaan. Huoh, helpottaa omaa oloa :)
Joo, noi kakit oli kyllä Nasunkin enkat. Ja niitä sai meinaan pestä hetken aikaa...
Mulla kans Taysis asiakaspalvelu oli ala-arvoista. Siitä puuttui täysin potilaan empaattinen kohtaaminen ja operaation kuvailu potilaalle, minua ei myöskään rauhoiteltu lainkaan. Suuhuni työnnettiin välineitä kertomatta siitä, että mitä tulee tapahtumaan. En tiennyt, että suuhuni laitettiin puudutusruisku ja ihmettelin yllättävää kipua. Kysyin oliko se puudutus, johon lääkäri ylimielisesti vastasi -"minkä muun sen luulisin olevan". Jos minuun joku koskee, tulee hänen kertoa minulle mitä hän tilanteessa tekee! Se ei ole potilaan tehtävä tiedustella lääkäriltä. Puudutuksen kestosta ei kerrottu lainkaan ja lääkärit olivat odottamisen ajan hiljaa, eivät edes kertoneet että nyt sinulta poistetaan viisaudenhammas tai kysyneet onko lääkärikammoa yms. Hampaan poiston jälkeen lääkärit ihmettelivät minne hampaani katosi, eli menikö johonkin imuriin ja luulin jo nielaisseeni hampaan ,mikä aiheutti pahaa oloa. Sain sentään hampaan hoito-ohjeen kirjallisena, mutta lääkärit tuntuivat muuten täysin mykiltä ja enemmän roboteilta kuin inhimillisiltä ihmisiltä! Operaatio meni muuten hyvin ja hampaan poisto ei sattunut.
Lähetä kommentti