Nasukalla oli tänään seitsemänkuukautisneuvola. Napero on tähän saakka tasaisesti hiihdellyt omalla -2 käyrällään, joten eipä meillä sen suurempia muutosodotuksia tähän ollut. Mutta mitä vielä! Nassikka oli sitten kasvanut viimeisen kuukauden aikana kaksi senttiä pituutta. Alkaa siis näköjään olla viimeiset päivät käsillä kun tuota 68-vaatekokoa voi enää pitää. Varsinkin jos kaveri pitää tätä kasvutahtia jatkossakin yllä. Voi video, kun tulee kiire ja hätä - meillä kun on vielä aika liuta vaatteita, joita ei olla ehditty pitämään! Augh!
Tänään liikkeelle lähdettiin jälleen Tutan retrolla. Kirkkaita värejä, vihreää ja punaista, tekee mieli kun tuolla ulkona kävelee ja hiekka rohisee pitkästä aikaa kenkien alla. Kevät! Oikein tunnen kuinka maasta alkaa kasvaa nurmea, kukkia, pensaita, uutta elämää.
Mikä fiilis? No sanotaanko vaikka näin, että loistofiilis.
Vihreä satumainen body - Plastisock
Retroleijona haalarit ja huppari - Tutta
Mopsipeitto - Me&I
Neuvolan jälkeen lähdimme kävelylle Kalevankankaan hautausmaalle. Joitain ihmisiä hautausmaat voivat karmia, mutta minusta ne ovat ihanan rauhallisia paikkoja. Sellaisia, joissa voi pysähtyä ja kunnolla kuulla omat ajatuksensa. Raskausaikana kävimme siellä useamman kerran lueskelemassa vanhoja hautakiviä, ihastelemassa niiden kauneutta ja pongailemassa nimiehdotuksia Nasulle.
Kalevankankaan hautausmaalla on eri alueita ja yksi niistä on erityisen pysäyttävä: Hietakehto. Se on syntymättömille lapsille omistettu muistolehto ja todella kauniin rauhallinen, pysäyttävä paikka. Enkelireliefin ja Aleksis Kiven tekstin "Siell' on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan" alla lepää pieniä lyhtyjä, muistoesineitä ja kirjeitä. Paljon kaipausta, surua ja elämän epäreiluutta. Tragedioita, joiden ei pitäisi ikinä tapahtua. Kenellekään.
Mietin usein sitä, kuinka onnekas olen. Minulla on terve, onnellinen ja elossa oleva lapsi. En tiedä mitä olen elämässä oikein tehnyt että olen tällaisen onnen kohdalleni saanut, mutta loputtoman kiitollinen siitä olen. Miksi joku saa ja joku toinen ei? Entä miksi joku saa vain sen sitten menettääkseen?
Mietin usein sitä, kuinka onnekas olen. Minulla on terve, onnellinen ja elossa oleva lapsi. En tiedä mitä olen elämässä oikein tehnyt että olen tällaisen onnen kohdalleni saanut, mutta loputtoman kiitollinen siitä olen. Miksi joku saa ja joku toinen ei? Entä miksi joku saa vain sen sitten menettääkseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti