Viikonloppuna ihmettelin liki olemattomia menkkojani, entäpä jos...? Sunnuntaiaamuna teimme lopulta raskaustestin ja kuten sanotaan, minäkin tiesin vastauksen ennen kuin katsoin testiä. Yksinkertaisesti vain tiesin olevani raskaana, aivan kuten olin ajatellut ennen sitä viheliäistä flamencotuntiakin. Ja olin koko sen ajan ollut oikeassa. Ah naisen vaistoa!
Kuinka kuvailisin niitä tunteita, kun katsoin tuota testin näyttöä? Suuren asian äärellä sanat vain loppuvat kesken. Koin ylitseni hulmahtavaa onnea, kiitollisuutta, kauhua, epätietoisuutta, lievää epäuskoa ja rakkautta. Noin niinkun muunmuassa. Ja päätellen miehen kasvojen ilmeistä totean, että sekalaiset olivat sielläkin päässä tunnelmat. Hartaasti toivottu oma lapsi, se oli nyt tulossa. Kasvoi masussani onnellisen tietämättömänä siitä, että oli juuri pistänyt maailmamme ylösalaisin.
Tein raskaustestin sunnuntaina 22.11.2009, muutama päivä sen jälkeen kun menkkojeni olisi pitänyt alkaa. Näin ollen tiesimme heti alusta saakka raskaudestani, aivan sen ensimetreiltä lähtien. Ensimmäinen neuvolakäynti sovittiin joulukuun puoleenväliin. Muistan kuinka minua jännitti kun soitin neuvolaan, mitä nyt pitää tehdä? Neuvolantätimme, tuo ihana Maiju, nauroi ja sanoi että nyt me kuule tavataan joulukuussa. Silloin, kun raskauteni on edennyt kahdeksannelle viikolle.
Tuntui että sinne on ikuisuus aikaa. Olinko todella raskaana? En edelleenkään välillä voinut uskoa asiaa. Se on niin käsittämättömän suuri asia, ettei ymmärrykseni vain riittänyt hahmottamaan sitä. Sisälläni kasvoi uutta elämää. On suuri ihme miten se oli saanut alkunsa, mikä lopulta käynnistää uuden elämän? Ja toisaalta uskoin, että näin oli jotenkin mystisesti tarkoitettukin. Tässä on lapsemme, tämä kuuluu elämäämme.
Mietimme miehen kanssa yksityiselle lääkärille menemistä, olisimme halunneet nähdä pienen jyväsemme ja kuulla sen sykkeen, mutta sitten aika hupsahtikin vauhdilla eteenpäin ja yhtäkkiä olikin jo joulukuun puoliväli. Käynti siis vain jäi ja ehkäpä hyvä niin. Säästyipähän muutama euro.
Ennen neuvolaa alkoi se kirottu pahoinvointi, tasan viikon viisi lopussa. Ihmiselle, joka ei oikeastaan koskaan kärsi edes krapuloista, se oli musertavaa. Eihän minua ikinä edes närästä, en rehellisesti sanoen ennen raskautta edes tiennyt miltä närästys tuntuu. Ja nyt, nyt oli jatkuva kuvotus aamusta iltaan, koko valveillaolon ajan. Ei auttanut pienet säännölliset ruokailut, ei yöpöydällä valmiina odottavat snackit. Kuvotti vaan koko ajan ja päivisin kyökin työpaikan vessassa pahaa oloani. Ja koska emme halunneet kertoa raskaudesta ennen maagisen 12 viikon virstapylvästä, oli välillä työn ja tuskan takana piilotella tuota kuvotustani.
Lisäksi turposin saman tien kun raskaaksi tulin. Ainakin se tuntui siltä. Vartalonmallini on sellainen, ettei minulla normaalisti juuri mahaa ole, mutta nyt vatsani paisui saman tien pieneksi palloksi. Oli kuin taikakeiju olisi heilauttanut sauvaansa heti testin tekemisen jälkeen ja pum, mahani pullistui. Eikä miksikään söpöksi kiinteäksi palloksi, vaan lähinnä sellaiseksi hyllyväksi pikku makkaraksi, joka rullasi nätisti pillifarkkujeni vyötärönauhan päälle.
Myös naamani tuntui turpoavan silmissä, puhumattakaan jo ennestään suurista rinnoistani, jotka nyt kasvoivat kohisten. Näytin lähinnä siltä kuin olisin äkisti lihonut useita kiloja. Omat vaatteet eivät istuneet ja se masensi. Tunsin oloni kurjaksi kaiken sen kyökkimisen, turvotuksen ja rumien fiilisten takia.
Olisi ihana kirjoittaa, että raskauteni oli auvoa heti alusta lähtien ja hehkuin kuin Aladinin lamppu seesteistä äitiyden valoa. No, ei se aivan niiin mennyt. Turvonneen näköinen, kuvotuksesta ja kyökkimisestä pinna kireällä hiihtelevä naisimmeinen ei aivan vastannut sitä auvoisuuden tilaa, josta mystisesti aina puhutaan. Ehei, minulla raskauteni ensimmäinen kolmannes oli välillä aikamoista kärsimystä ja kiirastulta, suoraan sanottuna raskauden ainoaa ikävää aikaa.
Odotin vkoa 12 kuin Jeesuksen toista tulemista, sillä olin päättänyt että kuulun niihin naisiin joilla se hirveä pahoinvointi ja kuvotus loppuu tuolle viikolle. Välillä masensin itseäni miettimällä niitä (raasuja!) naisia, joilla pahoinvointi kestää jopa koko raskauden, mutta sitten tietoisesti vain päätin että minä en kuulu niihin naisiin. Lisäksi mietitytti tieto sitä, että raskaus voi vielä mennä kesken. Turvassa, tai ainakin vahvasti turvassa, oltaisiin viikolla 12.
Neuvolasta saimme sen maailman ihanimman kirjasen, Vauvan odotus -infopaketin. Ei se välttämättä muuten niin ihana ollut (osa artikkeleista kyllä suoraan sanottuna ärsytti minua), mutta ne tietoiskut siitä mitä sikiölle kullakin raskausviikolla tapahtuu, olivat niin mielenkintoisia ja hellyttäviä! Otimme miehen kanssa tavaksi lukea raskausviikon vaihtuessa aina sen viikon tapahtumat yhdessä. Minulla raskausviikko vaihtui aina sunnuntaisin, joten se oli meille ihana pyhäperinne.
Kirjasessa oli erikseen isän puoli, jonka tajusimme vasta pari viikkoa ennen synnnytystä. Kuka nyt kirjaa tajusi kääntää (varmaan kaikki muut)? Niinpä luimme koko raskauden ajan lähinnä tuota äidin puolta, jossa sitä infoakin oli kyllä enemmän. Mies sitten luki urakalla kaikki isän puolen raskausviikomateriaalit asian meille selvittyä.
Neuvolassa olin vakuuttunut siitä, että se niiden vaaka valehtelee. Näytti meinaan sen verran enemmän kuin kotivaaka, jolla tosin en ollut hetkeen käynyt. Nyt kun jälkikäteen tarkastelen äitiyskorttiani huomaan, että nopeinta minulla tuo painonnousu oli itse asiassa raskauden ensimmäisellä kolmanneksella. Ehkä se oli ne valtavaksi paisuvat rinnat? :)
Kävin myös hakemassa sikainfluenssarokotteen. Tätä asiaa puntaroin kauan ja konsultoin tuttavapiirissäni olevia lääkäreitä. Uskallanko ottaa sen? Uskallanko olla ottamatta? Lopulta päädyin rokottamaan meidät pari päivää ennen jouluaattoa, varsinainen joululahja. Myös mies haki rokotteen.
Neuvolassa koitimme jo ensikäynnillä löytää vauvelin sydänääniä. Maiju tähdensi minulle, että ne eivät heidän laitteillaan usein kuulu vielä sikiön ollessa näin pieni, mutta että jos lupaan olla hätääntymättä jos niitä ei löydetä, hän voi koittaa. Asetuin jännityneenä makaamaan ja Maiju alkoi metsästää pikku vesipetoamme. Mitään ei kuulunut, paitsi oma sykkeeni, ja sanoinkin jo Maijulle että antaa olla - kun yhtäkkiä! Pieni jumputus! Hassusti kaikuva, kiivaasti rautaista elinvoimaa takova rytmi! Tunnustan, että itketti liikutuksesta.
Pahoinvoinnin yltyessä viikoilla 9-12 hakeuduin lääkäriin totaalisen voimattomuuden vuoksi. Mitään en pystynyt syömään, mitään en jaksanut, itketti. Lääkäri kirjoitti minut välittömästi parin viikon sairaslomalle lepäämään, mietimme jopa nesteytyksen tarvetta sairaalassa. Sen verran heikossa kunnossa olin. Mutta lupasin tunkea itseeni nesteitä ja ruokaakin, ja tarkkailun jälkeen selvisin pelkällä sairaslomalla. Kuinka ihanaa se olikaan!
Äiti kyökkii ja pikku vesseli kasvaa kohisten.
Niin, se väsymys. Se oli kyllä välillä infernaalista, ei sitä osaa kuvailla. Nukahtelin minne sattuu, väsymyksen aallot saatoivat tulla niin vahvoina, että oli todella taisteltava pysyäkseen hereillä. Varsinkin töissä, usein vielä palavereissa, tämä oli todella haastavaa. Otin käyttööni kaikki yliopistoluennoilla harjoittamani kikat, se kun on toinen paikka, jossa olen säännöllisesti kärsinyt lähes narkoleptisista tarkkaavaisuuden lopahtamisista. Pyörittelin silmiäni vauhdilla objekteista toiseen, lähdin liikkeelle ("odottakaa, haen hieman juotavaa"), venyttelin ja pakenin välillä vessaan kyökkimään ja lepäämään pää kylmiä kaakeleita vasten. Sentään seinäkaakeleita, asiaa tarkentaakseni.
Iltaisin nukahdin tasaisen varmasti sohvalle, joka ikinen ilta. Nukkuminen oli sikälikin autuaallista, että sinä aikana ei tuntenut pahoinvointia. Niinpä pyrin nukkumaan aina kun väsytti, välillä livahdin töissäkin johonkin hiljaiseen huoneeseen pikku päikkäreille ("olen palaverissa jos joku kysyy").
Entäpä sitten ne vessassa juoksemiset, siis muunkin kuin kyökkimisen takia. Minähän en oksentanut kuin muutaman kerran, sitäkin enemmän lähinnä kyökin. Mutta ne pissahädät, ne kyllä kasvoivat ja vauhdilla. Ihmiselle, jolla on varsinainen seurapiirirakko, tämä oli häkellyttävää. "Taasko mulla on pissahätä, justhan mä kävin?". Mutta ei auttanut, mentävä oli.
Pissalla juokseminen tuli tietenkin myös öihin. Vaikka muuten kykenin loistavasti nukkumaan vatsallani, herätti se asento minut tasaisen varmasti yöpissalle. Ainakin kerran yössä. Ja tämä harrastushan jatkui sitten raskauden loppuun saakka.
Lopulta koitti raskausviikko 12 ja se kauan odotettu ensimmäinen ultraääni. Vihdoin näkisimme pikkukaverin, joka oli saanut työnimekseen Petri. Jotenkin olimme aivan varmoja, että saamme pojan. Minä näin unia poikavauvasta ja miehen kanssa visualisoimme itsemme vankasti pojan vanhemmiksi.
Tulevan äidin onnenhetkiä: oma äitiyskortti ja raskaus, joka selvisi turvallisesti viikolle 12.
Siellä se mönki! Kaikki seulontojen tulokset näyttivät kannaltamme loistavaa (olihan minulla jo ikää 32 vuotta), samoin oma kuntoni. Myös pahoinvointi todella loppui kuin seinään. Tuntui kuin ruumiini olisi luotu tähän hommaan, sen verran ideaaleja kaikki arvot näyttivät.
Entäpä pikku-Petri? Siellä se uiskenteli todella vauhdikkaasti masussani. Tutkimusten, mittausten ja kuvien ottaminen osoittautui pieneksi haasteeksi näin vikkeläliikkeisen kaverin kohdalla, mutta onnistuivat lopulta. Kaverin syke nakutti tasaiseen tahtiinsa ja nyt myös mies pääsi kuulemaan sen. Reaktio oli samankaltainen kuin minulla aiemmin.
Ja vaikka kuvat olivatkin epämääräisiä ja lääkäritädin oli selitettävä meille missä päin se pää on, olivat ne samalla ehkä maailman parhaat valokuvat. Ensimmäinen kurkistus tulevaan lapseemme, ihanat profiiliotokset!
Niin pieni, rakas ja täydellinen!
Sitä mukaa kun viikko 12 koitti, koitti myös tuleville isovanhemmille ja ystäville kertomisen aika. Olimme jo aiemmin suunnitelleet, että askartelemme Petrin ultrakuvista kortin, joissa se heiluttaa ja toteaa "Hei mummi ja ukki, nähdään elokuussa!". Laskettu aikani kun oli 1.8.2010.
Koska olin hetkeä aiemmin valmistunut diplomi-insinööriksi (tutkinto, jonka tein työni ohessa), luulivat isovanhemmat saavansa kutsun valmistujaisiini. En ikinä unohda miten mummi tuijotti korttia hetken ja kiljahti sitten riemusta. Ei jäänyt epäselväksi kuinka onnellisia he tästä uutisesta ja tulevasta roolistaan olivat.
Ystävät olivat yllättyneitä, kuten myös muut sukulaiset. Vaikkakin he ehkä olivat ajatelleet, että haluamme joskus lapsia, eivät monet olleet ajatelleet että haluamme niitä juuri nyt. Mikä tuntui itsestä hassulta, koska meistä oli tuntunut niin vahvasti siltä että nyt. Ja nopeastihan minä raskaaksi tulinkin. Paras ystäväni ja Nasun tuleva sylikummi tiesi raskaudestani heti testin tekemisestä alkaen, kaikille muille pidimme asian salaisuutena.
Raskausuutisen kertomisen jälkeen alkoi raskauden toinen kolmannes ja vallan ihana aika. Mutta siitä sitten lisää trilogian seuraavassa jatkossa.
