Viime yö oli todellinen liskojen yö. Hikoilin tuskaisena, pyörin ja kiemursin. Niveliä särki ja kuume nousi. Myös Nasu nukkui huonosti, samoin mies. Lyhyesti ilmaistuna, kaikki me kärsimme. Minä kärsin kamalista vatsakivuista ja -väänteistä, laatatti vaan niin pirusti koko ajan. Mutta minähän en siis oksenna, se on vissi ja varma. Vihaan oksentamista enkä ole elämäni aikana montaakaan kertaa oksentanut. Niinpä en sitten viime yönäkään oksentanut, vaikka ehkä olisi pitänyt.
Aamu valkeni kauniina, mutta tuskaisena. Mulla on todella harvoin mitään vatsapöpöjä ja silloin kun on, olen tosi surkeana niiden kanssa. En oikein osaa toimia (Onko pakko syödä? Pitääkö juoda? Pitäisikö vain oksentaa?), säälin itseäni ja olo on megalomaanisen surkea. Mutta tänään oli kotiäidin kampaajapäivä ja sinnehän lähdetään, vaikka pää kainalossa. Niinpä makasin viimeiseen saakka sohvalla, vilkuilin kelloa ja huokailin. Mies katsoi minua huolestuneena ja pohti, josko touhussani oli mitään järkeä. No ei tietenkään ollut, mutta tukka oli saatava kuntoon eikä siitä neuvotella.
Niinpä puin lopulta päälle, kävelin vessaan ja oksensin. Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että sitä kamaa sitten tuli. Mutta se helpotti. Sitten pyyhin suuni, pesin hampaat ja viskasin muutaman särkylääkkeen kitusiini. Ja eikun kampaajalle!
Neljän pitkän kaunistautumistunnin (ja Marjo, se ei todellakaan ollut sinun syysi että ne tuntuivat pitkiltä) jälkeen ajoin takaisin kotiin, imetin Nasun ja painuin pehkuihin. Särkylääketankkauksen kautta tietenkin. Heräilin hetki sitten ja nyt alkaa tuntua siltä, että elämä ehkä voittaa. Ja minä sen mukana. Eli takaisin elämään ja äidin puuhiin; Nasukka iltapalan kautta nukkumaan. Ja ehkä, siis todellakin ehkä, minäkin saisin kohta alas jotain muuta kuin mehukeittoa.
Mies oli valkannut Nasulle päälle ihanan Panda-asun, jota koomailujeni välissä aina ihailin.
Pikku panda seikkailee sohvalla.
Ihana pikkupandan hännäntupsu, naama ja anturat.
Ta-daa! Tämä panda osaakin jo taivuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti