Päivän asu koulukuvassa

Niin, se päivän asu. Hitsit kun rupeaa näköjään ote lipsumaan ja perusasiat unohtumaan, täytyykin olla vastaisuudessa tarkempi. Blogi kun on Nasun Asu, niin kyllä se päivän asu pitäisi muistaa esitellä, vaikka kuinka hermoja vavisuttava päivä olisikin ollut. Pistänpä itseni nyt tarkkailuun ja ryhtiliikkeen päälle. Asu kun heijastelee meillä aina päivän fiiliksiä ja on siten tärkeä. Tosin tässä kohdin on huomautettava, että asu valittiin ennen kuin koko aamun katastrofi alkoi keriytymään auki.

Tamperetta hellii ihanat helteet ja siitä innostuneena päälle oli saatava jotain keltaista. Aurinko, keltaista, tiedätte. Lisäksi bodyn oli oltava lyhythihainen, muutenhan nassikka kuolee kuumuuteen. Kuin varkain käteeni tarttui jälleen tämä Plastisockin ihanuus, taidan olla lopullisesti haksahtanut kyseiseen merkkiin.

Mmmm... ottaiskos pärisevän koiran vai helisevän nallen?

Ehei, otan kurssin kohti kameran takana väijyvää ja kiivaasti peruuttavaa äitiä.

***********

Musta-keltainen body & leggarit - Plastisocl Applefield

Mallin vauhti - Liikaa kömpelölle ja raihnaiselle kuvaajalle

Hitsit kun löytäisin itsellenikin jonkun samanlaisen paidan: graafisen kuviollisen ja nimenomaan tuolla lailla väritetyn musta-keltaisen. Argh, vaatekateus! Tämä ei lupaa hyvää teinitytärtäni ajatellen... olenko minä silloin se teinikuteisiin ahtautunut viiskymppinen, joka ei vain tajua vanheta arvokkaasti? Mahdollisesti.

Lopuksi kuvaajaurani ehkä paras muotokuva-otos Nasusta, siis sillä lailla perinteisesti ajateltuna. Muistuttaa ala-asteen koulukuvia. Muistatteko kuinka niissäkin piti aina istua vinossa ja katsoa sitten kameraan? Ainakin mun lapsuudessa piti, kai se oli joku universaali koulukuvaajien keskuudessa vallinnut trendi silloin kultaisella 80-luvulla. Niinpä jokainen mun ala-asteen kuvista on jotenkin päin vinossa istuvasta ja pää kameraan päin epätoivoisesti mutkalla kenottavasta Helistä.

Tämä otos taas on sikäli parempi kuin ne ammattilaisten näpsimät, että Nasu ei näytä mitenkään kärsivältä asennon mutkaisuudesta huolimatta. Poseeraus on jopa tyyni (suorastaan irvokasta, jos ajattelee mitä kuvaamisen jälkeen oli edessä) enkä vieläkään ymmärrä miten se suostui istumaan niin kauan paikallaan, että sain tarkennettua rauhassa. Tämä ei varmasti tule toistumaan, joten nautitaan nyt. Eli olkaa hyvä, Nasun ensimmäinen koulukuva.

Kyllähän mä aina voisin näin olla, jos haluisin. Mutku en halua, hihi.

Amatööriäidin normiaamu: myrkkyä, sirpaleita ja ruhjeita

Onpahan taas ollut aamu, huh huh. Mystiset ovat vauvelini tiet. Viime yö nukuttiin taas hyvin, tosin osa yöstä äidin ja isin välissä köllötellen. Mutta ehkä juuri siksi nukuttiinkin sitten niin hyvin, voisiko siis se mun teoria kaipuusta perhepedin lämpöön selittää tätä jotenkin? Joka tapauksessa kiitän ja kumarran tarpeeseen tulleista hyvistä yöunista.

Aamun valkeudessa huomio kiinnittyi naperon viimeisimpään ruhjeeseen, ohimovekkiin. Tämä on seurausta siitä kun kaatuu ohimo edellä kaappia vasten. Emme suosittele kokeilemaan. 

Normivekki meikäläisen mielestä. 

Mutsi jotain keuhkoo siitä, mut ei se mua haittaa.

Aamu noudatteli tuttuja ja turvallisia rutiinejamme leikkimisten, aamupuuron ja vaipanvaihtojen jonona aina siihen saakka, kun olin pukenut Nasun päikkäreitä varten. Enää hieman tissiä, vekara parvekkeelle ja äidin oma aika voi alkaa, suunnittelin mielessäni enkä huomannut kun Nasu nukahti hyväksi aikaa tissille. Virhe! Magelomaaninen aloittelijan virhe!

Havahduin lopulta mietteistäni, pakkasin ipanan kantokassiin ja valmistauduin lähtemään parvekkeelle. Vein ensin vaunut valmiiksi ja palasin Nasua hakemaan. Sandaalit jalkaan, avaimet mukaan, itkuhälläri ja tietenkin se vekara kantokassissaan... Mutta mikäs hyväkäs se sieltä mua silmät apposen auki killitteli ellei juuri rakas jälkikasvumme? Augh!

Siis mitä ihmettä, voisiko joku viisaampi selittää? Jätin nassikan viideksitoista sekunniksi eteiseen ja sen seurauksena se oli ottanut jotkut meganousut, riipinyt itsensä hereille ja oli mielestään nyt päikkärinsä nukkuneena valmis leikkeihin. Ehei, ei käy, ei todellakaan käy, ajattelin ja kiikutin naperon sinnikkäästi parvekkeelle. Koppa vaunuihin ja tehokasta hytkytystä, kyllä se sinne tummuu.

Mutta kun ei tummu, ei toivoakaan. Hytkytän t-paidassani, tuuli alkaa käymään kylmästi niskoille ja alkaa lievästi ilmaistuna kyrsiä koko homma. Vaunuista kuuluu puuhakasta jokellusta ja kun agenttimaisella oveluudella kyykistyn ja vilkaisen vaunujen alalaidan korkeudelta vaunuihin (= nerokas yritys hämätä ja estää naperoa stimuloivan katsekontaktin syntyminen), kohtaan kaksi nappisilmää ja pikku nyrkeissä vinhasti pyörivän tutin. Ei jumankauta!

Päätän kokeilla uutta taktiikkaa. Jätän naperon vaunuihinsa nukahtamaan ("nukahtaahan se öisinkin itsekseen sänkyynsä") ja palaan sisälle lämpimään. Vaikka mittari näyttää pariakymmentä astetta, on melko navakasti puhaltava tuuli oikeasti vilpoinen. Hengailen tyytyväisenä sisällä ja ihastelen itkuhällärin hiljaisuutta. Nerokasta, tämä taisi toimia! Hetken päästä päätän kuitenkin käydä varmistamassa että homma on kunnolla paketissa ja Nasu unessa, ikään kuin sinetöimässä voittoni.  Hiivin toiveikkaana parvekkeelle.

Vain nähdäkseni mitä? Nasu on omatoimisesti kääntynyt kantokopassaan mahalleen, miten onkaan edes mahtunut, ja ähkii siellä nyt täysin hereillä ja puuhakkaana. Käännän vekaran selälleen ja aloitan raivokkaan (lue: rauhoittavan) hytkytyksen. Jokellus jatkuu. Kurkistan vaunuihin. Taas se on mahallaan! Käännän ipanan selälleen ja hytkytän. Tätä puuhaa toistamme vuorotellen pari kertaa, minä käännän ja Nasu kääntyy. Lopulta jästipäisinkin amatööriäiti tajuaa luovuttaa, ei se nyt vaan enää nuku. Nappaan kopan kainalooni ja marssin alistuneesti sisälle. Se siitä omasta ajasta.

Sisällä Nasu onkin sitten megapuuhakas. Vaikka sen olo on muka-levännyt, tiedän minä aikuisen viisaudellani paremmin ja huomaan sen olevan pohjimmiltaan todella väsynyt. Ja katso! Jos äiti koheltaa väsyneenä, koheltaa näköjään lapsikin. Ensin pongaan Nasun olohuoneen pöydän luota liljankukan terälehti suussaan. Mitä helkkaria, eikös se ole myrkyllinen, kauhistun ja säntään nassikan luokse. Terälehti suusta, kakara kainalossa vesikraanan alle ja vanha perinteinen suupesu. Ilman saippuaa.

Äkkiä nettiin! Googletan myrkytystietokeskuksen sivut ja tiedän mahdollisesti yliregoivani, mutta en voi itselleni mitään. Myrkkykasvit, tuossa noin... hmmm... lilja. Räiskis! Mitä, missä nyt tapahtuu? Pälyilen kiivaasti ympärilleni, vekara on kadonnut. Voi helvetti, mitä se nyt ehti tuhoamaan? Säntään vimmoissani ääntä kohti ja löydän innostuneen nassikan vesilammikon luota entinen Iittalan lasi palasina vieressään. Kaappaan lapsen kainalooni ja juoksen takaisin koneelle: sirpaleet saa odottaa, nyt on ensin selvitettävä lapsen mahdollinen myrkyttyminen!

Kymppikuinen kainalossa on hankala skrollailla kasvilistaa, joten lasken nassikan viereeni. Pysy siinä, äiti vaan nopeasti tsekkaa kuoletko sä, huohotan ja etsin vimmoissani valkoliljan tietoja. Ja tuossa! Ihanaa, ei ole myrkyllinen, Nasu saa elää! Mäiskis! Mitä nyt? Sydämeni takoo adrenaliinipiikissään. Vierestä kuuluu itkua ja paikallistan naperon pöytätietokoneemme luota, jonka se on kiskonut kaapista lähes päälleen. Kone lepää naperon jalkojen välissä ja nassikka itkeä tihrustaa ilmeisesti pelästymistään. Voi jumankekka, tossa olis voinut jo sattuakin, taivastelen mielessäni ja kaappaan ipanan syliini lohduteltavaksi.

Hajusta päätellen tapahtuma stimuloi vahvempiinkin tuotoksiin kuin pelkkään itkuun. Vaihdan vaipan nopeasti toipuneelle Nasulle, kiikutan sen olohuoneeseen ja päätän, että nyt tämä vauveli lähtee päiväunille. Vaikka mun täytyisi heijata sitä huomiseen saakka, on tämä kaveri nyt saatava nukkumaan tai muuten se teloo itsensä hengiltä.

Ja katso! Napero on kanssani vihdoin samaa mieltä ja nukahtaa huojentuneesti huokaisten vaunuihinsa. Raahustan sisälle, siivoan lasinsirpaleet ja laitan kahvin tippumaan. Amatööriäidin jokainen päivä on totisesti potentiaalisia vaaranpaikkoja täynnä.

Lasi ilman pohjaa ei kauhean kätevä ole.

Kuuleeko maailma, täällä Tampere. Stop. Kumpikin edelleen hengissä. Stop. Äiti pari kertaa lähellä infarktia. Stop. Lapsi nyt tyytyväisenä nukkumassa. Stop. Älkää kokeilko tätä kotona. Stop.

Känkkäränkkä tuli kylään

Blogini ihka ensimmäisessä kirjoituksessa, esittelyssämme, kirjoitan:

"Elämämme on pääasiassa kivaa, kaunista ja leppoisaa -ja sen haluamme lukijoidemme kanssa jakaa. Joinakin päivinä naurattaa, toisina ei huvita sitten mikään. Välillä amatööriäiti onnistuu, välillä menee lahjakkaasti metsään. Tärkeänä ohjenuorana on, että itselleen voi nauraa :)"

No niin, tänään on sitten niitä päiviä kun ei huvita mikään ja kaikki menee lahjakkaasti metsään. Äiti mukana henkisesti kirkuen. Kas, olin juuri kirjoittamassa teille kertomusta siitä, kuinka meillä edellisviikkojen zombeilun sijaan taas nukutaan öisin. Ja kuinka meillä nukutaan niin hyvin, että nasukka herää vain kerran yössä, jos sitäkään. Niin, huoh, kannattipa taas iloita. Viime yönä pikku-pilttimme sananmukaisesti pomppasi ylös klo 04 ja päätti että kukaan ei nuku tässä huushollissa enää.

Samoin taisin aiemmin julkisesti toivoa, ettei tuo nassikka vielä oppisi kävelemään, äidin pieni. Muutetaanpa tätä. Nyt toivon todella, että nasukka oppii pian kävelemään (tapailua on jo), sillä siihen luulisi noiden valtavien ja valvottavien kehitysaskeleiden hetkeksi stoppaavan. Lisäbonuksena nassikan naama ja kroppakin voisivat hetken olla ruhjevapaita, mustelmattomia ja kuhmuttomia. Sillä ei, se kypärä ei millään pysty suojaamaan kaikelta mitä tässä kodissa sattuu ja tapahtuu.

Tapahtui siis viime yönä. Ensimmäinen virhe oli selvästi se, että kukuimme miehen kanssa yhteen yöllä. Virhe, virhe, tiedetään. Mutta kun sitä yhteistä kahdenkeskistä aikuisten aikaa ei niin kamalasti viikossa ole, jotenkin sitä ei vaan malta mennä nukkumaan silloin kun sitä on. Ajoissa ainakaan. Menimme siis myöhään nukkumaan vain herätäksemme kolmen tunnin päästä ensin ähinään, sitten yhä kiihtyvään jokellukseen ja ryskeeseen.

No mutta mikäs se siellä? Pieni jälkikasvummehan se hyppii tasajalkaa sängyssään niin että Lullabub vaan ryskyy ja vaatii huomiota. Nousin ja yritin tuttia, kylkiasentoa, rauhoittavan painavaa kättä selän päällä, imetystä, kuiskailua, hyssyttelyä, hyräilyä ja lopulta anelua. Ei auttanut. Miehen vuoro yrittää. Ei mainittavaa onnistumista.

Otimme käyttöön järeämmät aseet. Nasu kyljelleen, tutti suuhun, Lullabub hyrisemään maksimiteholla ja vanhemmat "rauhassa" pötkölleen omaan sänkyynsä. Nasu kiepsahtaa valehtelematta kahdessa sekunnissa seisomaan laitaansa vasten ja huhuilee meitä pimeydessä. Leikimme kuollutta. "Ehkä se luovuttaa ja tajuaa, että nyt nukutaan", sipisen miehelle kun napero hetkeksi (ilmeisesti väsymystään) rojahtaa sängyn pohjalle. 

Turha toivo, pikku ikiliikkuja on hyvin nopeasti jalkeilla jälleen. Ja taas mennään! Sänky ryskyy, ipana hihkuu kuin vuoristoradassa ja me vaivumme hitaasti mutta varmasti epätoivoon. Syvälle väsyneeseen, raivontäyteiseen epätoivoon. Mistä tietää että vanhemmat ovat tässä tilassa? Vastaus: he makaavat syvällä sängyssään silmät kiinni puserrettuina, korvatulpat tai tyyny korvissaan ja rukoilevat jälkikasvunsa äkkinukahtamista. Sellaista ihmeellistä, lähes jumalaista väliintuloa, joka vain jotenkin mystisesti tuudittaa nassikan takaisin uneen. Ja tätähän ei ikinä tule.

Mies luovuttaa ja jalkautuu sohvalle. "Huomenna on tärkeä työpäivä, pakko saada nukkua" hän sopertaa ja marssii peitto kainalossaan olohuoneen puolelle. Önähdän ymmärtäväni ja katson ylipirteää Nasua, joka volyymi kiihtyen jumppaa sängyssään. Nyt jos koskaan tarvitaan hengähdystaukoa, mietin ja pakenen hetkeksi vessaan. Vessaan kuulen kuinka yhden naisen show jatkuu vailla yleisöä, tosin nyt entistä vaativampana.

Silmät sikkurassa haparoin vielä keittiöön, juon valheellisen hitaasti ja rauhallisesti lasin vettä ja katson keittiön ikkunasta ulos. Kappas, ilmeisesti tähän aikaan ulkona on vielä suhteellisen pimeää, olisiko ehkä siksi että aamulla puoli viiden aikaan ihmisen kuuluu nukkua? Palaan tapahtumapaikalle ja koitan selittää asiaa nassikalle. Vastaukseksi napero tuijottaa minua silmät riemusta sikkarallaan, suu leveästi nauraen ja pienet kädet äidin luokse sängystä kurottaen.

En keksi enää mitään muuta, kun ottaa Nasu mieheltä vapautuneeseen sängynpuolikkaaseen vieruskaveriksi. Sillä herääminen ja ylösnouseminen nassikan ehdoilla tähän aikaan ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Petaan Nasun tyynyn ja peiton viereeni, asetan innoissaan sätkivän ja jokeltelevan ipanan viereeni ja lyön tissin suuhun. Nyt nukutaan, vakuutan pirpanalle ja silitän hentoista tukkaa ja pikkuruista selkää. 

Koska olen jo täysin hereillä, on raivokin laantunut (olen huomannut, että pahin raivostuminen tapahtuu aina siinä tilassa, kun pää on vielä unimaassa ja kroppaa revitään valvemaailmassa) ja kykenen ajattelemaan ettei nassikka tätä kiusallaan tee. Sekin kärsii näistä herätyksistä, tiedän sen. Ja ihme tapahtuu, Nasu nukahtaa alta aikayksikön! Tätäkö se oli? Sekö halusi vaan äidin viereen, meidän kanssamme nukkumaan? Ovatko nuo nassikan kehitysharppaukset niin hurjia, että sen valtaa pikkuvauvamainen halu takaisin perhepetiin, isojen turvallisten aikuistensa väliin?

Niin, mistäkö tiedän että Nasukin kärsii noista yöllisistä herätyksistä? No, aina niistä seuraavista päivistä, kuten vaikkapa tästä aamusta. Paha tuuli eli Känkkäränkkä, kuten Alatalon Mikko sanoisi, tulee vieraisille todella salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Ja nimenomaan aina silloin, kun on valvottu. 

Tänään se tapahtui puuropöydässä. Siinä me istuimme muina naisina, Nasu ja minä, ja luimme Geo-lehden juttua Patagonian ihmeellisistä maisemista. Nasu käänteli sivuja ja minä ihasteliin ääneen tyyliin "Wau Nasu, onpas värikkäitä maisemia! Oi, niin värikästä! Mikäs se tossa on? Oho! Lintu! Onko siinä lintu? Ihana, värikäs lintu! Katsoppas! Ooooi Nasu kääntää hienosti sivua! Käännäppä taas! Noin! Hienoa!" (-> alkaa muuten pikku hiljaa huolestuttaa kuinka enää osaan puhua aikuisille?)  

En tiedä mitä tapahtui. Käänsin katseeni ja kaapaisin lusikkaan annoksen puuroa, hedelmäreiskalla (miehen nimitys hedelmäseiskalle) höystettynä. Kun käänsin katseeni ja lusikan kohti Nasua, tuijotti tämä minua syyttävästi naama punehtuen ja hinurihuuto kurkusta kummuten. No mikäs nyt, kysyin viattomana ja siitäkös napero kiihtyi. Huuto kohosi pilviin ja puurot vaan roiskuivat pitkin Patagonian tasankoja kun minä ammuin sokkona kohti karjuvaa pikkukitaa. Meteli oli infernaalinen, minä univelkaisen sikkurasilmäinen ja napero sekunnissa nollasta sataan kiihtyneen raivoissaan. Jostakin.

Sehän tässä vauvanhoidossa on parasta kun ei välillä vaan tiedä mikä on. Aika hyvin sitä on oppinut pilttiään jo tulkitsemaan, mutta sitten on näitä hetkiä kun ei vaan tajua. Amatööriäiti ei kuulkaas kässää. Ja raivostuttaa, on yksinkertaisesti vaan pinna palaa. Kamelin selkä huojuu katkeamispisteessä, nesteet kuplivat kattilan reunalla ja sitä rataa. Väitän että jokainen pienen lapsen äiti / isä tietää tasan tarkkaan mistä puhun. Näitä ilonhetkiä kun siunaantuu kaikille, se on vissi ja varma.

Nousin ylös, jätin puuroisen Patagonian, puolitäyden puurokulhon ja sen äärellä kirkuvanpunaisena kirkuvan nassikan hetkeksi puuhansa pariin (silläkin uhalla että puurot kohta löytyvät ympäri keittiön pintoja) ja tein taas pienen kävelylenkin. Nyt keittiöstä hallin kautta olkkariin, siitä kirjastoon ja hallin kautta takaisin Känkkäränkkälään. Hengittelin rauhassa, mietin iloisia ja vähemmän iloisia ajatuksia (en aio kertoa mitä ne olivat) ja hyräilin. Sillä jopa meikäläisen lauluääni on miellyttävämpää korville kuin tuo naperon raivokarjunta. Ja se on jo paljon se.  

Palasin takaisin, selitin Nasulle meidän kummankin olevan nyt niin väsyneitä että taju lähtee ja aloin taas ihastella Patagoniaa: "Oi miten mömmöinen lintu! Katso mitkä puurolimat linnulla on naamassaan! Ihana puurolima! Oi, heittikö Nasu puuroa Patagoniaan? Wau, hienosti viskattu! Ohhoh sentään!" Kuin ihmeen kaupalla nassikka rauhoittui, tarttui rakkaan lehtensä sivuihin ja alkoi käännellä. Minä pulputin ihastelevaa monologiani ja lapion puuroa minkä kerkesin. En vieläkään tajua miksi ja miten se toimi, mutta puuro saatiin syötyä. Mikä amatööriäidin riemuvoitto!

Nyt nassikka on päiväunilla ja minä sitkeästi hereillä, sillä päikkäreistä tulee niin öhry olo. Olen päättänyt pärjätä tämän päivän yöunilla, jotka muodostuvat seuraavasta kaavasta: 2,5h + 3h + 30min = liian vähän. Ja jos säkää on, on se syvän unen vaihe livahtanut johonkin yhtälön tekijöistä. Me hope.

Päivän asussa turvauduin vanhaan kikkaan. Puin Nasun niin kivoihin vaatteisiin kun vaan vaatekaapista löysin, tänään miellytti puna-musta. Välillähän tässä toimii ipanan hauskaksi pukeminen (eläinasut, korvat, hännät... you name it), välillä vaatteiden kauneus. Tänään oli jälkimmäinen päivä. Tämä asu on itse asiassa se löytö, jonka tein Traderasta, kun pyysin myyjän kaveria huutamaan kohteen itselleni. 

Kuvasarja kuvastaa loistavasti Känkkäränkkä-päivää: hymystä mennään itkunpyrskähdyksen kautta nauruun.  Nasulla on lievästi sanottuna tunteet pinnassa.

Hei äiti, pitäisköhän mun mennä päikkäreille? On joteskin nuutunut olo.

*********

Puna-musta paita - Plastisock Applefield

Mustat samettihaalarit - Plastisock

Puna-mustat sukat - Lindex

Malli kameran edessä: Känkkäränkkäinen

Äiti kameran takana: Mikko Alatalomainen

Sukelletaan pinnan alle

Tänään oli vauvauinnin viimeinen kerta ja aiheena oli, ehkäpä hieman pahaenteisesti, elvytys. Toivon todella ettei moiseen tilanteeseen ikinä jouduta, mutta muistutetaanpa nyt kaikkia teitä rakkaita lukijoitammekin, että lapsen elvytys menee kaavalla: aluksi 5 puhallusta ja 30 painallusta, tämän jälkeen 2 puhallusta ja 30 painallusta. Tahti on sellaiset 100 krt / minuutti. 

Ohjaaja kertoi, että hän on työnsä puolesta joutunut kaksi kertaa elvyttämään lasta ja kummallakin kerralla lapsi on elpynyt jo noihin ensimmäiseen viiteen puhallukseen. Eli ensipuhallukset ovat kuulemma lapsella erityisen tärkeitä. Kunhan vaan muistaa puhaltaa (ja painella) sopivalla voimalla.

Vauvauinnissa allas on lämmöltään sellaiset kolmekymmentä astetta ja ehkä rapiat päälle. Välillä jopa se on tuntunut kylmältä ja tänään olikin aikamoinen shokki, kun käytiin testaamassa normaalia 27-asteista allasta. Vauvat kuulemma tottuvat uuteen lämpötilaan parissa minuutissa, tärkeää tässä on vanhempien oma reaktio. 

Justiinsa juu, tosi kiva. Mä en meinannut päästä koko altaaseen tahattomasti kiljumatta enkä ainakaan pystynyt dippaamaan itseäni kainaloita pidemmälle siihen hyiseen veteen. Hyiseltä se meinaan vauva-altaan jälkeen tuntui. Nasu oli ehkä hieman huuli suorana, ihmetteli että miksi tänne hileiden keskelle piti tunkea. Sitä ihmettelimme miehen kanssa mekin. No, jos Suomen järvivesi ikinä missään on 27-asteista, voinee piirtää ison rastin johonkin seinään. Eli ehkäpä vilpoisempaan veteen on vaan pakko tottua, ellemme sitten muuta Floridaan.

Pikkuinen Nasumme sukeltaa ihan itte.

Tähän aamuun loppui myös ne infernaalisen aikaiset aamuherätykset, josta koko meidän perhe on sanalla sanoen kärsinyt tammikuusta alkaen. Eli jotain hyvää kaikessa, kun vaan tarkkaan katsoo. Vaikka itse uiminen onkin ollut ihan sairaan kivaa, ovat nuo hermoja rassanneet kidutusheräämiset vieneet osan innosta pois. Ah, ollappa aamuvirkku perhe! Mutta kun emme ole. Sen sijaan olemme aikamoinen vesipetoperhe :)

Koko perhe pinnan alla. 

Porukoita naurattaa, Nasu fiilistelee.

Kuten olen jo moneen kertaan todennut, uinnin jälkeen on saatava jotain pehmoista päälle. Mulle se tarkoittaa oikeastaan aina verkkareita, Nasulle useimmiten kalsariasuja. Tänään Nasusta kuitenkin kuoriutui pikku Panda, olkoonkin että pandat eivät ehkä ole niitä maailman taitavimpia uimareita. Nasu sen sijaan on, meidän mielestämme ainakin, tietenkin.

Pikku Panda tupatarkastuskierroksellaan.

Vaikka panda jo rohkeasti omin tassuin maailmaan tutustuukin, välillä pidetään silti äitiä lujasti kädestä. 

Toivottavasti pidetään vielä jatkossakn, ainakin edes pikkuisen silloin tällöin. Toivoo äiti.

Voi baletti, rakas baletti!

Sateinen keli inspiroi päivän asussa turkoosiin väriin, mikä sopii blondille hurmurillemme kuin nakutettu. Tosin kerran kun Nasu oli puettu tähän asuun joku miehen kavereista kysyi, oliko mies kenties saanut kerrankin valita asun. 

Mitä ihmettä, "mies saanut kerrankin valita"? Tottakai saa valita, meillä ainakin mies usein pukee Nasulle päivän asun. Ja toisekseen, miksi ihmeessä vain mies haluaisi pukea tytölle turkoosia? Ei se mikään miesten omistama väri ole. Mun mielestä turkoosi on upea väri, jota itsekin käytän. Nih!

Mäkin tykkään turkoosista. Ainakin jos se on froteeta kuten tämä asu.

Valkoinen body - H&M

Turkoosi-valkoinen verkkapuku - Moonkids

Muistatte ehkä, että historiassani olen ollut balettitanssija, joka tähtäsi tanssijan uralle. Kunnes murtunut jalka murskasi moiset haaveet. No, kuten aiemmin asiasta kirjoitinkin, tanssin silti kaksitoista vuotta tosissani. Tosissani tottakai: kun jotain tehdään, se tehdään nimenomaan tosissaan tai ei tehdä laisinkaan. Ja kun sitten kerran lajin lopetin, en ole juuri klassisen baletin suuntaan katsonut. Selitys asiaan on yksinkertainen: en vain ole pystynyt, jotenkin baletti ja sen tanssiminen on ilmeisesti sellainen haava sielussani, ettei se tunnu hevillä umpeutuvan. Kokonaan ainakaan.

No, sen minkä taaksesi jätät, edestäsi löydät. Näinhän se menee. Rakas kummityttöni Lumi aloitti tänä vuonna satubaletin ja siten baletti astui takaisin elämääni, halusin tai en. Vanha rakas tuttu, jälleen tapaamme! Tähän mennessä baletti on nimittäin ollut vain unissani läsnä, tosin unimaailmassa vierailen harva se kuukausi tanssin maailmassa. Milloin treenaan, milloin esiinnyn yleisölle. Unissa on ihaninta se, että niissä osaan edelleen tanssia niin kuin osasin ennen. Tanssiuneni ovat hyvin eläviä hajuineen, lihastuntoineen, kaikkineen.

Kaivoin varastoistani muutamia balettikuvia, joku lukijamme niitä siinä viime balettipostauksessani taisikin kysellä. Kuvat on otettu valokuvista, joten niiden laatu jättää toivomisen varaa. Mutta eiköhän niistä meikäläisen ja liikkeen erota.

Muistan elävästi miltä nämä liikkeet tuntuvat. Ja miten ne tehdään.

Tänään oli sitten se päivä, jota olen kauhunsekaisin tuntein odottanut: Lumin balettikoulun kevätjuhlapäivä. Muistan niin elävästi oman balettikouluni joulu- ja kevätjuhlat. Kuinka niitä varten harjoiteltiin ja miten kiivaasti niitä odotettiin. Olihan se aina se hetki kun oma perhe sai nähdä lukukauden uurastuksen tulokset. Ja kuin kohtalon ivasta Lumin juhla järjestettiin tismalleen samassa salissa, jossa minä olen aikoinani treenannut satoja tunteja. 

Hartsilta, hieltä ja hiuslakalta tuoksuvia tunteja. Muistan edelleen miltä näyttämön verhot tuoksuivat tai miten suolaisilta kädet treenitangon jäljiltä maistuivat. Miten jalkojen lihaksia lämmiteltiin pukuhuoneen lavuaarin ja kaapin välissä nostamalla toinen jalka ylös pitkin kaapin seinää, ylävartalo lavuaariin nojaten niin, että lopputulos muistutti spagaatia seisoma-asennossa. 

Muistan kärkitossujen jäljiltä verisen rakkoiset varpaat, tiukat nutturat ja lihasten voiman. Sen hetken, kun musiikki alkaa ja vie mennessään. Musiikin ensitahdit sivuverhoissa, jännityksen myllerryksen mahanpohjassa hetki ennen näyttämölle astumista. Tanssimisen yleisön edessä, yleisölle.

 Nämä ovat esiintymisasuja ja juhlahetkiä. 

Toisin kun yleisesti luullaan, tutussa ei todellakaan treenata.

Kaikki nämä tunteet ja muistikuvien sekamelska vyöryivät mieleeni kun astelin tuttuja rappusia ylös. Mikään ei ollut muuttunut: lava oli entisellään, samoin verhot, katsomo ja valot. Salissa jopa tuoksui samalta. Jos sanon, että sydämeni oli pakahtua, vähättelen. 

Se mikä näyttää helpolta on usein vaikeinta tehdä oikein. 

Niin on näidenkin liikkeiden kohdalla.

Tajusin, kuinka kaipasinkaan balettia! Sitä musiikkia, liikkeiden kauneutta, lihasten voimaa ja kehon taituruutta. Ja mihinkään sellaiseen ei tästä raihnaisesta kolmekymppisen vartalosta taida enää olla. Vaikka flamencon avulla pääsen välillä hyvin lähelle noita tuttuja tunteita, eivät ne täysin samoja ole. Ja tässä puhuu ihminen, joka ei ole tanssinut balettiliikettäkään sen illan jälkeen, jolloin jalkani murtui kahdesta kohtaa ja tanssi jäi. Niin, minun kohdallani se todella jäi. Siihen hetkeen, ilman hyvästejä.

Tämä kuva on minulle rakas. Kuvassa minua ohjaa opettajani, varsinainen balettiguru 

ja minulle aikoinaan erittäin tärkeä ihminen.

Ehkäpä siksi baletti on minulle edelleen niin arka paikka. Jos tajuaisin hävetä, en ehkä kertoisi että itkin koko Lumin näytöksen ajan. Itkin, kun oma pikkuruinen Lumini tanssi ja liihotteli ympäri näyttämöä kuin pieni perhonen. Itkin, kun lavalla joku tyttö esitti Lintu Sinisen variaation, tanssin jonka erityisen elävästi muistan aikoinani tanssineeni. Onneksi salissa oli pimeää ja minulla nenäliina mukana (lienee vanhuutta osata ennalta varautua tällaisiin tunnekuohuihin).       

Voi kuinka toivoisinkaan, että olisin vähemmän ehdoton. Vähemmän perfektionisti. Minä en nimittäin ole edes aikuisbalettiin astunut sen takia, etten ole pystynyt "vain harrastamaan" asiaa, josta piti tulla ammattini. Typerää, kuka siinä häviää paitsi minä? Tyhmä, jästipäinen minä!

Kotiin kävellessäni valitsin kiertotien, kävelin pitkään ja mietin asiaa. Fiilistelin muistojani, tunnustelin ja kysyin itseltäni: entäpä jos? Entäpä jos edes kokeilisin...?

Jotkut ne vaan osaa

Tänään Nasulla oli päällä niin suloinen Huutislöytö, että oksat pois. Nimittäin jonkun omatekemät haalarit aivan mahtavasta kankaasta. Pongasin nämä jokin aika sitten Huutiksesta ja ostin ne lähinnä herjalla, kuosi kun näytti kuvassa lievästi ilmaistuna arveluttavalta. No, eurolla kun sai, päätin olla ennakkoluuloton ja kokeilla. Ja kun byysat sitten rantautuivat meille sain todeta olleeni jälleen kerran idioottimaisen ennakkoluuloinen. Housuthan löytyvät sanakirjasta "suloinen"-sanan kohdalta. Tsekatkaa ny:

Osasin vahingossa ottaa sarjakuvat, en tosin ole ihan varma kuinka se tapahtui.

Ainoastaan nasukan kädestä huomaa, että kuvat ovat eri.

Näissä pöksyissä kelpaa ola vallaton. Oikeastaan ne vaativat sitä.

**********

Reteet haalarit - Löytö Huutiksesta

Iloisen raidallinen body - Lahja Ruotsin sukulaisilta

Jotkut ne tosiaan osaa, toiset ei. Minä kuulun arvatenkin noihin jälkimmäisiin luusereihin, jotka haaveilee näiden tämän päiväisten pöksyjen kaltaisista taidonnäytteistä, mutta päätyvät ompelemaan jotakin joka näyttää lähinnä makuupussilta. Jossa on säkällä kaksi lahjetta.

Mutta voi tätä levotonta mieltä! Jotenkin mielessä siintää taas idealistisia haavekuvia pöksyjen ompelemisesta tyyliin "otat vaan noi pöksyt ja piirrät niiden mukaan ääriviivat kankaalle, sitten vaan hurautat saumat kiinni ja ne on siinä! Kuinka vaikeeta se voi olla?" Sanokaa nyt hyvät ihmiset mulle että vaikeeta se todellakin voi olla. Ei ehkä muille, mutta mulle.

Vauvojen kutsut, huoltajat myös sallittuja

Eilen siis vauvakutsuiltiin parin kuukauden tauon jälkeen. Mukana oli myös uusia kavereita kuten pikkuruinen Emma, pirtsakka Minttu ja vanha tuttunne miesmalli Murkula. Lisäksi mukana pyörivät (hehe, pahoittelut tästä kielikuvasta, oli vaan niin pakko) ihanat pallomahaiset tämän kesän tulevat äidit, kummatkin rakkaita ihmisiä entisestä työpaikastani. Tai no, kuten olen aiemmin kertonutkin, kaikki vauvakutsujen ihanat naiset (ja tällä erää myös miehet!) ovat ystäviä entisestä työpaikastani. 

Kaiken kaikkiaan emäntämme taloon ahtautui siis parisenkymmentä ihmistä, isoa ja pientä, sekä yksi kappale maailman lapsirakkainta koiraa. Eli se ihana Iitu-koira, joka viime vierailullamme nuolla maiskutteli Nasun naaman rakastavan märäksi. Tällä kertaa Nasu kiljahteli Iitun perässä kuin takiainen ja haukku-raukka tästä yllättävästä innonpuuskasta hämmästyneenä luikki välillä naperoa pakoonkin. Ihmekös tuo, nassikan pikku nyrkit kun tarttuvat karvaan kuin karvaan sellaisella rautanyrkki-otteella, että pakoon painelisin minäkin jos turkin omistaisin.

Tässä postauksessa pääosassa ovat kutsujen vauvat ja kuvat puhukoot näiden puhetaidottomien söpöliinien puolesta. Pakko tässä kohdin myös todeta, että natiasten kuvaaminen käy kerta kerralta yhä mahdottomammaksi, sen verran nopeita, kekseliäitä ja innostuneita ne ovat. Jatkan silti harjoituksia. 

Vauvojen kutsuilla hääräsivät siis seuraavat sankarit:

Pikkuruinen Emma-tyttö ja hurmuri-Lukas

 Emäntänä häärinyt Matilda ja suloinen Alisa

Valloittava Kamilla ja lutuinen miesmallimme Murkula eli Roni

Minttu-kaunokainen sekä söpöliini Elias

Sekä tietenkin Nasu ja kaksi masuvauvaa

No mitäkö vauvat kutsuilla puuhailevat? Kysymys olisi järkevämpi asettaa muotoon mitä ne eivät puuhaile. 

Nasu ja Lukas, kaksi raitapaitaa.  

 Herkkähipiäisemmät piiloon, täällä kuulkaas riehutaan.

 Ja hei, tässä ei nyt mitään paparazzeja kaivattaisi.

Kirahvi päässä pitää mielen virkeänä. 

Matilda opastaa kunnon emäntänä miten talon leluilla leikitään.

Kamilla tarkkailee tilannetta ja harkitsee sangen viisaasti, kannattaako tuonne lattialle edes laskeutua.

Tyylikäs Alisa ottaa tärkeää tuntumaa muoviukoista.

Elias harkitsee kirahvista haukkaamista.  

Minttu tietää vanhemman viisaudella jo paremmin, että marakassi kuuluu käteen, ei suuhun.

 

Emmalla on yksi ihanimmista asuista, vaaleanpunainen Hello Kitty-kokonaisuus, jonka kruunasivat mahtavat sukkikset. Isosiskot olivat kuulemma asun valinneet ja Nasun kanssa luomoutuneina sitä ihastelimme. Emma ei niin lumoutunut kuvaaja-kiusaajasta ollut, mikä oli häirikölle ihan oikein.

Roni kertoi antaneensa piutpaut mallimaailman ahdistaville ulkonäkövaatimuksille ja viettäneensä viime aikoina kulinaristisia herkkupäiviä uusiin ruokiin tutustuen. Myös matkailu on vienyt suosittua miesmalliamme Suomen rajojen ulkopuolelle eikä rusketusrajoja ole edes käsien alla. Kadehdittavaa.

 

Elias ymmärtää hyvien tarjoilujen päälle ja nautiskelee tässä herkkupöydän antimista. 

Vaikkakin porukan nuorimpia, Kamillalla oli jo yksi päivän harjaantuneimmista poseerauksista - mikä katse!

Nasu ja Roni olivat pukeutuneet kevään trendiväreihin, pirteään oranssiin ja ruskeaan.

Ronia asia naurattaa, Nasua hieman kainostuttaa.

 Tapahtumasta raportoivat: Nasu ja sen äiti.