Jaa hiekka vai, sehän on vielä hyvää!

Käytiin Nasun kanssa ensimmäistä kertaa puistossa leikkimässä. Tarkoittaa sitä, että Nasukin pääsi rattaista pois maan tasalle fiilistelemään ja ottamaan tuntumaa alkavaa kesää varten. Suoraan ulko-ovemme edestä alkaa leikkipuisto, kuinkas sattuikaan (seikka, joka ei krapulapäivän aamuna Aikana Ennen Nasua niin jättisuuria riemunkiljahduksia meissä miehen kanssa herättänyt kuin mitä nyt). Sinne vaan viltin ja leluarsenaalin kanssa leppoisesta kesäiltapäivästä (+20) nauttimaan. Tammelantorilta haettu megajättijäätelö käsissä sulaen.

Valmiina ottamaan leikkipuisto haltuun! 

Pidä hatustasi kiinni Nasu! 

Hatun kanssa on kiva keimailla kuin täti Monika ikään.

******

Bambihaalari - Småfolk

Froteinen retro kääntöhattu - löytö Huutiksesta

Seurana meillä oli kummipoikani Kaapo äiteineen ja Nasuhan se sitten todella villiintyi luonnosta. Ruohoa kun ei ole ikinä aiemmin nähty, oli sitä toki napattava täysi nyrkillinen ja tungettava suuhun. Sama peli hiekan kanssa. Jos tänä aamuna kummastelin sinisiä ja kirkkaan vihreitä sanomalehdenpalasia Nasun kakassa (olisivatko olleet Annasta), lienee huomenna vuorossa tuotos, jossa on pitkiä vihreitä ruohosuiruja höystettynä mudalla. Sillä kun hiekkaan lisätään vettä tulee mutaa, kaikkihan sen tietää.

Hyvää oli!

Maista vaikka itte!

Nasun siinä hiekkaa jyystäessä muistelin omaa lapsuuttani. Tiedän, että jotkut ehkä järkyttyvät siitä että annan lapsen syödä hiekkaa. Minä en järkyty. Me nimittäin teimme parhaan kaverini kanssa jotain paljon ällöttävämpää ja elossa ollaan edelleen. Jaa mitäkö teimme? Minäpä kerron.

Asuin lapsuuteni omakotitalossa, punaisessa tiilitalossa omakotialueella. Paras ystäväni asui viereisessä omakotitalossa, valkoisessa sellaisessa. Talojemme välissä oli matalaksi leikattu orapihlaja-aita, jonka ylitse hypimme ja kuvittelimme olevamme hevosia. Hälyyttävän vanhoiksi saakka. Talojemme ohi kulki suhteellisen rauhallinen asfaltoitu tie. Ja se tie piti sisällään herkkuja.

En taida olla kertonut, mutta isäni on hammasalalla. Lapsuudessa tämä tarkoitti ankeaa arkea: ehdottomasti vain lauantaisin karkkia, hampaiden pakkopesua illalla ja sitä, että maitohampaan heiluessa isäni tiedusteli innoissaan josko hän voisi jo "hakea tongit esiin". 

Kamalinta kaikesta oli kuitenkin tuo säännöstelty karkin syönti. Minä, vanha karkkihiiri, olisin syönyt sitä joka päivä. Mutta ei, viisi markkaa joka lauantai viikkorahaa ja siinä oli meikäläisen karkit siltä viikolta. Joten ette varmaan ihmettele, että karkinhimo oli aina kova ja lapsihan se tekee mitä vaan karkin eteen.

Niin teimme myös me parhaan ystäväni kanssa. Tiedätte kaikki varmaan miltä näyttää asfalttiin liiskaantuneet purkat? Tahmaisilta, epämääräisiltä klönteiltä, jotka tuoreina tarttuvat ärsyttävästi kengänpohjaan. No, meille ne olivat niitä Aarteita. Me nimittäin raaputimme karkinhimoissamme noita pois syljettyjä purkkia irti asfaltista ja jaoimme sitten saaliimme kristillisesti tasan. Aina niitä löytöjä oli ihana jyystää, mutta ihan parasta oli kun löysi sellaisen klöntin jossa oli vielä selvästi erotettavaa makeutta jäljellä. Nam!

Joten ei, mua ei paljon hätkähdytä jos Nasu syö hiekkaa.