Känkkäränkkä tuli kylään

Blogini ihka ensimmäisessä kirjoituksessa, esittelyssämme, kirjoitan:

"Elämämme on pääasiassa kivaa, kaunista ja leppoisaa -ja sen haluamme lukijoidemme kanssa jakaa. Joinakin päivinä naurattaa, toisina ei huvita sitten mikään. Välillä amatööriäiti onnistuu, välillä menee lahjakkaasti metsään. Tärkeänä ohjenuorana on, että itselleen voi nauraa :)"

No niin, tänään on sitten niitä päiviä kun ei huvita mikään ja kaikki menee lahjakkaasti metsään. Äiti mukana henkisesti kirkuen. Kas, olin juuri kirjoittamassa teille kertomusta siitä, kuinka meillä edellisviikkojen zombeilun sijaan taas nukutaan öisin. Ja kuinka meillä nukutaan niin hyvin, että nasukka herää vain kerran yössä, jos sitäkään. Niin, huoh, kannattipa taas iloita. Viime yönä pikku-pilttimme sananmukaisesti pomppasi ylös klo 04 ja päätti että kukaan ei nuku tässä huushollissa enää.

Samoin taisin aiemmin julkisesti toivoa, ettei tuo nassikka vielä oppisi kävelemään, äidin pieni. Muutetaanpa tätä. Nyt toivon todella, että nasukka oppii pian kävelemään (tapailua on jo), sillä siihen luulisi noiden valtavien ja valvottavien kehitysaskeleiden hetkeksi stoppaavan. Lisäbonuksena nassikan naama ja kroppakin voisivat hetken olla ruhjevapaita, mustelmattomia ja kuhmuttomia. Sillä ei, se kypärä ei millään pysty suojaamaan kaikelta mitä tässä kodissa sattuu ja tapahtuu.

Tapahtui siis viime yönä. Ensimmäinen virhe oli selvästi se, että kukuimme miehen kanssa yhteen yöllä. Virhe, virhe, tiedetään. Mutta kun sitä yhteistä kahdenkeskistä aikuisten aikaa ei niin kamalasti viikossa ole, jotenkin sitä ei vaan malta mennä nukkumaan silloin kun sitä on. Ajoissa ainakaan. Menimme siis myöhään nukkumaan vain herätäksemme kolmen tunnin päästä ensin ähinään, sitten yhä kiihtyvään jokellukseen ja ryskeeseen.

No mutta mikäs se siellä? Pieni jälkikasvummehan se hyppii tasajalkaa sängyssään niin että Lullabub vaan ryskyy ja vaatii huomiota. Nousin ja yritin tuttia, kylkiasentoa, rauhoittavan painavaa kättä selän päällä, imetystä, kuiskailua, hyssyttelyä, hyräilyä ja lopulta anelua. Ei auttanut. Miehen vuoro yrittää. Ei mainittavaa onnistumista.

Otimme käyttöön järeämmät aseet. Nasu kyljelleen, tutti suuhun, Lullabub hyrisemään maksimiteholla ja vanhemmat "rauhassa" pötkölleen omaan sänkyynsä. Nasu kiepsahtaa valehtelematta kahdessa sekunnissa seisomaan laitaansa vasten ja huhuilee meitä pimeydessä. Leikimme kuollutta. "Ehkä se luovuttaa ja tajuaa, että nyt nukutaan", sipisen miehelle kun napero hetkeksi (ilmeisesti väsymystään) rojahtaa sängyn pohjalle. 

Turha toivo, pikku ikiliikkuja on hyvin nopeasti jalkeilla jälleen. Ja taas mennään! Sänky ryskyy, ipana hihkuu kuin vuoristoradassa ja me vaivumme hitaasti mutta varmasti epätoivoon. Syvälle väsyneeseen, raivontäyteiseen epätoivoon. Mistä tietää että vanhemmat ovat tässä tilassa? Vastaus: he makaavat syvällä sängyssään silmät kiinni puserrettuina, korvatulpat tai tyyny korvissaan ja rukoilevat jälkikasvunsa äkkinukahtamista. Sellaista ihmeellistä, lähes jumalaista väliintuloa, joka vain jotenkin mystisesti tuudittaa nassikan takaisin uneen. Ja tätähän ei ikinä tule.

Mies luovuttaa ja jalkautuu sohvalle. "Huomenna on tärkeä työpäivä, pakko saada nukkua" hän sopertaa ja marssii peitto kainalossaan olohuoneen puolelle. Önähdän ymmärtäväni ja katson ylipirteää Nasua, joka volyymi kiihtyen jumppaa sängyssään. Nyt jos koskaan tarvitaan hengähdystaukoa, mietin ja pakenen hetkeksi vessaan. Vessaan kuulen kuinka yhden naisen show jatkuu vailla yleisöä, tosin nyt entistä vaativampana.

Silmät sikkurassa haparoin vielä keittiöön, juon valheellisen hitaasti ja rauhallisesti lasin vettä ja katson keittiön ikkunasta ulos. Kappas, ilmeisesti tähän aikaan ulkona on vielä suhteellisen pimeää, olisiko ehkä siksi että aamulla puoli viiden aikaan ihmisen kuuluu nukkua? Palaan tapahtumapaikalle ja koitan selittää asiaa nassikalle. Vastaukseksi napero tuijottaa minua silmät riemusta sikkarallaan, suu leveästi nauraen ja pienet kädet äidin luokse sängystä kurottaen.

En keksi enää mitään muuta, kun ottaa Nasu mieheltä vapautuneeseen sängynpuolikkaaseen vieruskaveriksi. Sillä herääminen ja ylösnouseminen nassikan ehdoilla tähän aikaan ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Petaan Nasun tyynyn ja peiton viereeni, asetan innoissaan sätkivän ja jokeltelevan ipanan viereeni ja lyön tissin suuhun. Nyt nukutaan, vakuutan pirpanalle ja silitän hentoista tukkaa ja pikkuruista selkää. 

Koska olen jo täysin hereillä, on raivokin laantunut (olen huomannut, että pahin raivostuminen tapahtuu aina siinä tilassa, kun pää on vielä unimaassa ja kroppaa revitään valvemaailmassa) ja kykenen ajattelemaan ettei nassikka tätä kiusallaan tee. Sekin kärsii näistä herätyksistä, tiedän sen. Ja ihme tapahtuu, Nasu nukahtaa alta aikayksikön! Tätäkö se oli? Sekö halusi vaan äidin viereen, meidän kanssamme nukkumaan? Ovatko nuo nassikan kehitysharppaukset niin hurjia, että sen valtaa pikkuvauvamainen halu takaisin perhepetiin, isojen turvallisten aikuistensa väliin?

Niin, mistäkö tiedän että Nasukin kärsii noista yöllisistä herätyksistä? No, aina niistä seuraavista päivistä, kuten vaikkapa tästä aamusta. Paha tuuli eli Känkkäränkkä, kuten Alatalon Mikko sanoisi, tulee vieraisille todella salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Ja nimenomaan aina silloin, kun on valvottu. 

Tänään se tapahtui puuropöydässä. Siinä me istuimme muina naisina, Nasu ja minä, ja luimme Geo-lehden juttua Patagonian ihmeellisistä maisemista. Nasu käänteli sivuja ja minä ihasteliin ääneen tyyliin "Wau Nasu, onpas värikkäitä maisemia! Oi, niin värikästä! Mikäs se tossa on? Oho! Lintu! Onko siinä lintu? Ihana, värikäs lintu! Katsoppas! Ooooi Nasu kääntää hienosti sivua! Käännäppä taas! Noin! Hienoa!" (-> alkaa muuten pikku hiljaa huolestuttaa kuinka enää osaan puhua aikuisille?)  

En tiedä mitä tapahtui. Käänsin katseeni ja kaapaisin lusikkaan annoksen puuroa, hedelmäreiskalla (miehen nimitys hedelmäseiskalle) höystettynä. Kun käänsin katseeni ja lusikan kohti Nasua, tuijotti tämä minua syyttävästi naama punehtuen ja hinurihuuto kurkusta kummuten. No mikäs nyt, kysyin viattomana ja siitäkös napero kiihtyi. Huuto kohosi pilviin ja puurot vaan roiskuivat pitkin Patagonian tasankoja kun minä ammuin sokkona kohti karjuvaa pikkukitaa. Meteli oli infernaalinen, minä univelkaisen sikkurasilmäinen ja napero sekunnissa nollasta sataan kiihtyneen raivoissaan. Jostakin.

Sehän tässä vauvanhoidossa on parasta kun ei välillä vaan tiedä mikä on. Aika hyvin sitä on oppinut pilttiään jo tulkitsemaan, mutta sitten on näitä hetkiä kun ei vaan tajua. Amatööriäiti ei kuulkaas kässää. Ja raivostuttaa, on yksinkertaisesti vaan pinna palaa. Kamelin selkä huojuu katkeamispisteessä, nesteet kuplivat kattilan reunalla ja sitä rataa. Väitän että jokainen pienen lapsen äiti / isä tietää tasan tarkkaan mistä puhun. Näitä ilonhetkiä kun siunaantuu kaikille, se on vissi ja varma.

Nousin ylös, jätin puuroisen Patagonian, puolitäyden puurokulhon ja sen äärellä kirkuvanpunaisena kirkuvan nassikan hetkeksi puuhansa pariin (silläkin uhalla että puurot kohta löytyvät ympäri keittiön pintoja) ja tein taas pienen kävelylenkin. Nyt keittiöstä hallin kautta olkkariin, siitä kirjastoon ja hallin kautta takaisin Känkkäränkkälään. Hengittelin rauhassa, mietin iloisia ja vähemmän iloisia ajatuksia (en aio kertoa mitä ne olivat) ja hyräilin. Sillä jopa meikäläisen lauluääni on miellyttävämpää korville kuin tuo naperon raivokarjunta. Ja se on jo paljon se.  

Palasin takaisin, selitin Nasulle meidän kummankin olevan nyt niin väsyneitä että taju lähtee ja aloin taas ihastella Patagoniaa: "Oi miten mömmöinen lintu! Katso mitkä puurolimat linnulla on naamassaan! Ihana puurolima! Oi, heittikö Nasu puuroa Patagoniaan? Wau, hienosti viskattu! Ohhoh sentään!" Kuin ihmeen kaupalla nassikka rauhoittui, tarttui rakkaan lehtensä sivuihin ja alkoi käännellä. Minä pulputin ihastelevaa monologiani ja lapion puuroa minkä kerkesin. En vieläkään tajua miksi ja miten se toimi, mutta puuro saatiin syötyä. Mikä amatööriäidin riemuvoitto!

Nyt nassikka on päiväunilla ja minä sitkeästi hereillä, sillä päikkäreistä tulee niin öhry olo. Olen päättänyt pärjätä tämän päivän yöunilla, jotka muodostuvat seuraavasta kaavasta: 2,5h + 3h + 30min = liian vähän. Ja jos säkää on, on se syvän unen vaihe livahtanut johonkin yhtälön tekijöistä. Me hope.

Päivän asussa turvauduin vanhaan kikkaan. Puin Nasun niin kivoihin vaatteisiin kun vaan vaatekaapista löysin, tänään miellytti puna-musta. Välillähän tässä toimii ipanan hauskaksi pukeminen (eläinasut, korvat, hännät... you name it), välillä vaatteiden kauneus. Tänään oli jälkimmäinen päivä. Tämä asu on itse asiassa se löytö, jonka tein Traderasta, kun pyysin myyjän kaveria huutamaan kohteen itselleni. 

Kuvasarja kuvastaa loistavasti Känkkäränkkä-päivää: hymystä mennään itkunpyrskähdyksen kautta nauruun.  Nasulla on lievästi sanottuna tunteet pinnassa.

Hei äiti, pitäisköhän mun mennä päikkäreille? On joteskin nuutunut olo.

*********

Puna-musta paita - Plastisock Applefield

Mustat samettihaalarit - Plastisock

Puna-mustat sukat - Lindex

Malli kameran edessä: Känkkäränkkäinen

Äiti kameran takana: Mikko Alatalomainen