Niin, se päivän asu. Hitsit kun rupeaa näköjään ote lipsumaan ja perusasiat unohtumaan, täytyykin olla vastaisuudessa tarkempi. Blogi kun on Nasun Asu, niin kyllä se päivän asu pitäisi muistaa esitellä, vaikka kuinka hermoja vavisuttava päivä olisikin ollut. Pistänpä itseni nyt tarkkailuun ja ryhtiliikkeen päälle. Asu kun heijastelee meillä aina päivän fiiliksiä ja on siten tärkeä. Tosin tässä kohdin on huomautettava, että asu valittiin ennen kuin koko aamun katastrofi alkoi keriytymään auki.
Tamperetta hellii ihanat helteet ja siitä innostuneena päälle oli saatava jotain keltaista. Aurinko, keltaista, tiedätte. Lisäksi bodyn oli oltava lyhythihainen, muutenhan nassikka kuolee kuumuuteen. Kuin varkain käteeni tarttui jälleen tämä Plastisockin ihanuus, taidan olla lopullisesti haksahtanut kyseiseen merkkiin.
Mmmm... ottaiskos pärisevän koiran vai helisevän nallen?
Ehei, otan kurssin kohti kameran takana väijyvää ja kiivaasti peruuttavaa äitiä.
***********
Musta-keltainen body & leggarit - Plastisocl Applefield
Mallin vauhti - Liikaa kömpelölle ja raihnaiselle kuvaajalle
Hitsit kun löytäisin itsellenikin jonkun samanlaisen paidan: graafisen kuviollisen ja nimenomaan tuolla lailla väritetyn musta-keltaisen. Argh, vaatekateus! Tämä ei lupaa hyvää teinitytärtäni ajatellen... olenko minä silloin se teinikuteisiin ahtautunut viiskymppinen, joka ei vain tajua vanheta arvokkaasti? Mahdollisesti.
Lopuksi kuvaajaurani ehkä paras muotokuva-otos Nasusta, siis sillä lailla perinteisesti ajateltuna. Muistuttaa ala-asteen koulukuvia. Muistatteko kuinka niissäkin piti aina istua vinossa ja katsoa sitten kameraan? Ainakin mun lapsuudessa piti, kai se oli joku universaali koulukuvaajien keskuudessa vallinnut trendi silloin kultaisella 80-luvulla. Niinpä jokainen mun ala-asteen kuvista on jotenkin päin vinossa istuvasta ja pää kameraan päin epätoivoisesti mutkalla kenottavasta Helistä.
Tämä otos taas on sikäli parempi kuin ne ammattilaisten näpsimät, että Nasu ei näytä mitenkään kärsivältä asennon mutkaisuudesta huolimatta. Poseeraus on jopa tyyni (suorastaan irvokasta, jos ajattelee mitä kuvaamisen jälkeen oli edessä) enkä vieläkään ymmärrä miten se suostui istumaan niin kauan paikallaan, että sain tarkennettua rauhassa. Tämä ei varmasti tule toistumaan, joten nautitaan nyt. Eli olkaa hyvä, Nasun ensimmäinen koulukuva.
Kyllähän mä aina voisin näin olla, jos haluisin. Mutku en halua, hihi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti