Pyöräretkellä

Eilen illalla lähdimme ensimmäistä kertaa perheen kesken pyöräretkelle määränpäänämme Alasenjärven vilvoittavat vedet. Oli meinaan sen verran hikinen päivä, kuten on muuten tänäänkin, ja varmaan huomennakin. Nasu sai mummilta ja ukilta synttärilahjaksi pyöräilykypärän ja koska yllättäen löysimme Kuopion kirppikseltä pyörääni sopivan aidon 1970-luvun oranssin istuimen, oli välinepuolikin reissua varten valmiina.

Minulla on nimittäin anoppini mielettömän ihana vanha pyörä, jonka appiukkoni kanssa pari kesää sitten yhdessä kunnostimme. Raaputtelimme ja hioimme varastointiaikana kertyneet ruosteet pois, minä spreijasin pyörän vihreä-valkoiseksi ja uusien renkaiden jälkeen se oli valmiina kovaan ajoon. Tällä ihanuudella minä ajella pärryyttelin viime kesänä vielä synnytystäkin edeltävänä päivänä, unelma kun rullaa niin hienosti ja kevyesti, että sanat loppuvat kesken. Ja mahtui tyylikkään pystyyn ajoasentoon se valtava mahakin, toisin kun maastopyörien kanssa.

Ainoa ongelma tuon vanhan pyörän kanssa on ollut uudet, modernit pyöräilyistuimet. Ne eivät yksinkertaisesti mahdu tuohon pyörään, ovat penteleet liian kapeita kaikki. Kokeiltu on. Anopilla oli kyllä mökillä säästössä meitä varten pyörään kuuluva istuinkin, tuollainen samanlainen oranssi, jolla Nasun isi on pienenä poikana mennä viilettänyt pitkin Leinolan katuja. Mutta valitettavasti se oli meidän tietämättämme adoptoitu ja tuhottu sukulaispoikien leikeissä, mikä kyllä harmitti aikoinaan vietävästi. 

Olimme jo aivan maassa, Tampereelta kun on täysin turha toivo etsiä noita aitoja vanhoja istuimia, mutta siihen surkeuteen auttoikin yllättäen Kuopijjo. Tuo ihana kalakukkokaupunki löytörikkaine kirpputoreineen. Sillä sieltähän se löytyi samanlainen vastaava istuin vanhan tuhotun tilalle! Niinpä onnessamme kotiutimme sieltä 4,5€ hintaan lunastamamme istuimen, jonka ukki sitten asiantuntevasti kiinnitti pyörääni. Joten ei kun menoksi!

Kyllä kuulkaas rullaa hyvin! Taustalla isin oma viininpunainen paholainen.

Mutsi hei, vähän tää lippa on maisemien tiellä.

Mutta olo on kyllä jotenkin arvokas tällainen kypärä päässä, näkyyhän se mun poseerauksestakin?

Alasenjärven uimaranta on legendaarinen sikälikin, että sekä mies että minä olemme käyneet siellä lapsesta saakka uimassa. Onkin kiehtovaa ajatella, että me olemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä joskus polskineet siellä samaan aikaan. Ties vaikka olisimme vedessä vahingossa hipaisseet toisiamme tietämättä, että vielä tässä elämässä kohdataan myöhemmin uudelleen... 

Mutsi hei, onko tuo vesi kylmää? 

Hieman kyllä epäilyttää, ettei se ihan vauvauinnin lämpötiloissa ole...

Sitten ei kun uimaan! Hävyttömän lämmintähän se vesi oli, mutta kun uimassa on kaksi tällaista arkapierua, ei lieviltä kauhunkiljahduksilta voinut välttyä. Ainoa, joka meistä kolmesta kesti tuon veden ensivilpoisuuden niin kuin se pitäisi kestää, oli Nasu. Se ei selvästikään tule vanhempiinsa tässä asiassa, hyvä niin.

Mutsi hei, menikös tämä sun uintiote nyt ihan niinku koko kevät opeteltiin?

Herranlettas, nyt alko meikäläistä paleltaa. 

Ota isi jo se kuva, ni päästään pyyhkeen sisään täältä.

Mikään hirmuinen biitsibeibi Nasu ei kyllä vielä ole: iho on hohtavan vaalea (kuten meinaan on vanhemmillansakin, häikäisin nimittäin jopa itse itseäni kun bikineille riisuuduin) ja neito karsastaa hiekan tuntua ihollaan. Yritin saada naperoa kävelemään hiekalla, sillä tavalla viileän kesäisesti, mutta ipanahan ei niin vaan suostunutkaan. Se nosteli jalkojaan sitä ylemmäs mitä alemmas sitä koitin laskea niin, että lopputuloksena se muistutti kalmanvaaleaa joogia, joka oli keksinyt levitoimisen salaisuuden. 

Luovutin ja laskin naperon pyyhkeelle, jossa se kummasti virkistyi seisomaan, konttailemaan ja kävelemään. Paljon on siis työtä tehtävänä, jos mielii Tampereen bitsikuningattareksi. 

YÄK! Mutsi hei, mä en haluu tolle ällölle hiekalle, kuulitko!

Pysyn tässä pehmoisella pyyhkeellä, me sä siitä tieltä sinne hiekalle ite istumaan.

No entäpä se itse pyöräily sitten? Nasuhan nautti siitä kuulkaa vallan hurjasti. Se pällisteli maisemia ja hihitteli välillä innoissaan niin, että paluumatkalla ihmettelin selkääni painavaa mokkulaa. Nasuhan se siellä pilkki kypärä tiukasti äidin selässä kiinni niin, ettei pää pyörinyt ikävästi ympäriinsä, vaan pysyi tukevasti paikoillaan. Siihen se sitten tietty nukahtikin, heräten sopivasti jätskipisteellä. Äitinsä tytär :)

Ei saa häiritä.