Yksinolon sietämätön keveys

Heräsimme Nasun kanssa poikkeuksellisesti jo hieman seitsemän jälkeen hiessä ja öhryisinä. Jos viime yö ei ollut helleyö niin mikä sitten on, kysyn vaan. Tuskaa, melkoista tuskaa on näissä lämpötiloissa nukkua. Olenkin nyt miettinyt blondin pääni puhki kuinka kämppämme saataisiin edes yöksi viilentymään, mutten ole vieläkään keksinyt ratkaisua. 

Tuuletin meillä on, mutta se ei oikein näillä helteillä riitä. Kunhan vaan kierrättää asunnon kuumaa ilmaa ympäriinsä. Läpiveto meillä on auki yötä päivää, muttei sekään enää tunnu auttavan. Ilmalämpöpumppua ei julkisivun takia saa asentaa, enkä ole ihan varma haluaisinkokaan sitä. Ilmastointilaitteet puolestaan vaativat nekin poistoletkun, mikä julkisivumääräysten kanssa aiheuttaa siis ongelmia. Ja parvekettahan meillä ei ole. Kuulin joltain, että hän oli asentanut poistoletkun takan hormeihin, toimisikohan se? Entä olisiko kellään lukijostamme mitään vinkkivitosta aiheeseen?

Joka tapauksessa hiki on. Niinpä lähdimme heti aamiaisen jälkeen serkkulan ilmastoituun taloon helteitä pakoon. Päälle puettiin yksi Nasun vaatekaapin ehkä aurinkoisimpia asuja, useamman kerran jo päällä nähty pirtsakka mekkobody.  Se mitä te ette vielä ole nähneet on tuo mahtava antennipipa, joka asuun kuuluu. Sitä ei repeilemättä voi katsoa, mun mielestä kun noi antennipipot on ehkä huvittavinta mitä on, enkä kyllä sellaista ikinä omaani päähäni laittaisi. Reiluna mutsina puen siis sellaisen tyttärelleni.

 

Joku on hei piilottanut tänne.. kynän?

Mitä nyt? Nauratko sä mutsi mulle? Törkeetä.

**********

 Pirtsakka bodymekko & pipa - Mika Piirainen for Marimekko

Nyt Nasu nukkuu, on koisinut jo kasista saakka ja minä istun koneella jääkylmä valkoviinilasi vierelläni ja vain fiilistelen kodin hiljaisuutta ja omaa rauhaani. Nautin olla yksin, mua se ei ahdista pätkääkään. On tilaa omille ajatuksille, aikaa omille puuhille. Oli ne sitten mitä hyvänsä blogaamisesta vain istumiseen ja asioiden fiilistelyyn.

Mun on täytynyt opetella tämä taito. Toisille se lienee luontaista, mun on nimenomaan täytynyt erikseen opetella nauttimaan ajasta yksin. Mä kun tulen erittäin äänekkäästä perheestä, kahden siskon ympäröimästä lapsuudesta. Meillä oli lapsuudenkodissa aina menoa ja meininkiä, kunnon härdelli aamusta iltaan. Niinpä mä totuin siihen, siihen että ympärillä on aina ihmisiä ja ääntä.

Kun muutin pois kotoa, muutimme parhaan ystäväni kanssa kahdestaan Tampereen keskustaan asumaan. Ei edelleenkään tarvinnut olla yksin, teimme ystäväni kanssa lähes kaiken yhdessä. Ravasimme viihteellä, lintsasimme luennoilta ja istuimme keskustan pubeissa parantamassa maailmaa punaviinilasin ja savukkeen äärellä. Ah kuinka tiedostavaa, ah kuinka juuri niin tuota ikäluokkaa.

Lopulta tuli aika muuttaa omilleen. Seurustelimme ystäväni kanssa kumpikin tahoillamme ja alkoi tuntua siltä, että oma koti olisi tarpeen. Haimme, ja saimme, VVO:lta vuokrakämpät Tammelantorin laidalta. Kaikki meni hienosti, paitsi että poikaystävälleni ja minulle tuli yllättäen ero, kun taas paras ystäväni seurustella porskutti oman poikaystävänsä kanssa edelleen. Niinpä kun sitten muutimme, muutin minä yksiööni yksin, hän poikaystävänsä kanssa. Ei ollut vaihtoehtoja, oli opeteltava olemaan yksin.

Rehellisyyden nimissä aluksi se oli tuskaa. Missä kaikki häly, keskustelukumppanit, meno ja meininki? Mitä tämä hiljaisuus ja tyhjänä odottava koti oikein on? Syvältä, jos multa kysytään. Tuskaisena pelkäsin jonain päivänä kuolevani yksin kämppääni ilman että kukaan edes tietäisi asiasta. Dramaattistako? No totta munassa. Aitoako? Valitettavasti.

Kaipa siinä oli kyse oppimisesta siinäkin, uudesta tavasta olla. Kun oli koko elämänsä elänyt ihmisten ja hälyn keskellä, oli  lievästi ilmaistuna shokki asua yksin neljää seinäänsä. Mutta kun sitten asian äärelle pysähdyin ja jonkin aikaa rauhallisena asiaa kuulostelin huomasinkin itse asiassa nauttivani siitä. Mitäs pahaa yksin olemisessa on? Seurahan on maan parasta, hehe.

No, elämä jatkui ja tilanteet muuttuivat. Juuri kun olin tyytyväisenä asettunut omaan sinkkuun seuraani ja vannonut, etten kyllä ala pitkään aikaan seurustelemaan kenenkään kanssa, tapasin mieheni. Jolle myös hoin ensimmäiset kuukaudet tätä samaa tarinaa, sitä kuinka en nyt missään nimessä halua rakastua. Kuinka en yksinkertaisesti halua mitään vakavaa. Piste.

Kuinkas sitten kävikään? Halusin tai en, rakastuin palavasti. Mutta sain myös mitä halusin: elämä mieheni kanssa ei ole mitään vakavaa puuhaa. Kaukana siitä. Yksi ensimmäisiä asioita, johon hänessä nimittäin rakastuin, oli hänen kykynsä saada minut nauramaan. Asia, jota edelleen hänessä niin rakastan.