Rehellisyyttä, pliis!

Tänään päälle pistettiin uudella yrityksellä tuo Tutan ihana haalari, siinä väri on kunnon keltainen. Toivottavasti tulee päiväunilta pisuvahingoitta, toisin kun toissapäivänä.

Mitäs täällä lattialla lojuukaan, pistänpä poskeeni.

Höhöö, hyvää on. Äläkä mutsi aina huolehdi, tämä oli sellainen Talk muru vaan.  

*******

Keltainen Itämaiset norsut haalari - Tutta 50v.

Lueskelen, kuten varmasti moni muukin, blogeja, joiden alati kasvava kaupallistuminen on alkanut suoraan sanottuna riipimään minua. Ei siinä mitään, jos joku bloggaaja saa vähän tuotehyvää blogaamisensa ohella. Jotkut perustelevat sitä blogiinsa käyttämälllä vaivalla, mitä en oikein ymmärrä koska ainakin itselleni tämä on mukava harrastus, mutta olkoot niin. Kyllä mukavat oheislahjat ovat ihan jees, jos niiden ei anna ottaa blogia valtaansa. Näin vaan valitettavasti käy todella usein.
 

Nykyään tuntuu siltä, että valtaosa blogaajista vaan mainostaa, promoaa ja kehuu tuotteita, joita ovat ilmaiseksi saaneet. Minne hävisi kriittisyys ja rehellisyys, ei jokainen tuote nyt niin huippu voi olla? Tiedän, että todennäköisesti sohaisen tällä mielipiteelläni nyt ampiaispesään, mutta koska mielipiteet ovat entisen pomoni sanoin "opinions are like assholes, everybody has got one", annetaan nyt palaa. 

 

Minua ei siis ärsytä se, että joku ilmaiseksi saa. Miksi ihmeessä ärsyttäisi? Eihän se ole minulta pois. Minua ärsyttää se, miten tämä saaminen salakavalasti ui kirjoittajien tekstien ja mielipiteiden sisään poistaen niistä rehellisyyden, suoruuden ja valitettavasti usein vielä totuudenkin. Sillä eihän sitä ruokkivaa kättä sovi purra, niinhän se on. 

 

Olisikin virkistävää, jos ilmaisia kamoja saaneet bloggaajat itsekin myöntäisivät, etteivät he arvioitaan usein kovin objektiivisesti voi tehdä. Ei mielestäni vaadi suurtakaan medialukutaitoa tajuta, että maksettuja mainoksiahan nuo "testit" tai "arvioinnit" lähes aina ovat. Ja mikäs siinä, olkoot vaan, kunhan niitä ei niin valitettavan usein piilotettaisi sinne blogin normitekstien joukkoon. 

 

Virkistävä poikkeus tässä massassa oli muuten "Oi mutsi mutsi" -blogin kirjoittajan oikeasti rehellinen arvio Me&I mammavaatteista, kuinka ihanan virkistävää: tsekatkaas. Eläköön! :)

Mitä hyötyä on "bloggaaja testaa"-asuun puetusta kirjoituksesta, jos bloggaaja itsekin tietää, ettei voi kuin kehua vaikka kuinka jäisi luomiväri heti ekan tunnin sisään luomivakoon jumiin? Ja mitä lisäarvoa kirjoituksesta on lukijalle, kun hän ei voi luottaa tuotteen todella olevan kirjoittajasta hyvä ja suositeltavan arvoinen?

Näillä spekseillä kirjoitus typistyy samanlaiseksi mainokseksi, joita naistenlehdissä on juttujen välissä yläotsikolla "mainos", tiedättehän? Ja ainakin itse suhtauduin tällaisiin kirjoituksiin samalla lailla kuin noihin lehdestä löytyviin: pintapuolisesti selaillen, joskus täysin ohittaen. Oli kyse lempiblogistani tai ei.

Kuva täältä

Eikös vaan olisikin virkistävän reilua, jos blogissakin kyseisenlainen kirjoitus otsikoitaisiin tunnisteella "mainos"? Ainakin minut se saattaisi rehellisyytensä vuoksi saada jopa pysähtymään ja lukemaan itse tekstin. Ja ei, ennen kuin kiivaimmat innostuvat julistamaan, en rehellisestikään ole kade. On minuakin lähestytty muutamien tuotteiden ja mainosten taholta, toistaiseksi ainakin vielä blogini on tuotevapaa. Ja jos joskus syystä tai toisesta muutan mieleni, lupaan teille brutaalin rehellistä tekstiä.

Mutta asiaan, tarkoitukseni ei nyt ollut paasata tuosta aiheesta noinkaan paljoa. Viestini voisi kiteyttää kahteen sanaan: rehellisyyttä, pliis! Kirjoitukseni alun piti olla vain johdanto siihen mistä nyt ajattelin kirjoittaa. Sillä minun suutani kun eivät mainostajat ole suitsineet, ajattelinkin avautua muutamasta tuotteesta rehellisesti, sillä tavalla aidosti "Heli testaa" -mentaliteetillä. Ja lienee sanomattakin selvää, että nämä ovat niitä meikäläisen mielipiteitä, teillä on tietysti omanne. Katsotaan kohtaavatko ne.

************

Kuva täältä

Karkkipussien aukaisumekanismi. Aloitetaan helpolla. Siis mitä ihmettä? WTF? Toimiiko se pussin yläosasta suoraan alas pakottava vana joillakin? Mulla se päätyy aina katastrofiin. Yritän ensin hampaat irvessä repiä pussia vanhalla tavalla sieltä ylhäältä auki, niin kuin jo lapsena opittiin. Ei onnistu, ovat penteleet menneet jotenkin vahvistamaan sen pussin. Revin ja sormiin sattuu. Prk!  Otsasuoneni pullistuu vaarallisesti.

Alistuneesti nykäisen käsketystä kohtaa. Riipii todella, että joku käskee minua avaaamaan tuotteen jostakin tietystä kohtaa, tehden samalla oman lempikohtani mahdottoman työlääksi. Niin, repäisen ja pussi halkeaa kahtia kuin ruumis kuolinsyyntutkijan pöydällä. Sisukset vain ropisevat ulos. On niitä karkkeja sitten kiva syödä lattian kautta, parhaassa tapauksessa maan kautta. Kiitos tuotekehittelijät, tätä me tarvittiinkin!

Pahvisten jäätelöpakettien aukaisumekanismit. Eli kaikki ne moninaiset yritykset joista tässä vuosien varrella on saatu nauttia. Siis kuinka vaikeaa on kehittää paketti, jonka oikeasti pystyy normaali ihminen aukaisemaan? En voi käsittää miksi simppelistä aisasta on tehty sellainen uroteko, jonka suorittamiseen ainakin meillä käydään tuskaista kivi-sakset-paperi -kamppailua. Eli kuka joutuu sen suorittamaan.  

Loppupeleissä jäätelö on aina sormissa, vaatteilla ja mömmönä paketissa. Ja auta armias, jos haluat nauttia jäätelöä toisenakin päivänä. Ehei, sehän ei käy! Nerokkaasti insinöörien suunnittelema pahvihärpäke kun varmistaa sen, että jäätelö on jo seuraavana päivänä hileistä, liian kovaa ja yksinkertaisesti pahaa. Ei näin, Heli ei arvosta laisinkaan. Joten rakas Valio, katsopa nyt vaikka Ben & Jerry's jätskejä. Kuinka vaikeaa on muotoilla pahvi tuollaiseksi pikariksi, joka on maailman helpoin avata ja jonka kansi oikeasti suojaa jäätelöä ja pitää sen hyvänä? Kysyn vaan.

Kännyköiden "oikeinkirjoitus"apu. Ja tässä minulla on vielä omatkin sormet pelissä, olen itse nimittäin ollut kehittämässä näitä. Eli tällaiset juntit niitä kuulkaas tekee, antaa kivien vaan lentää. Ja voi pojat kun tämä ei sitten usein toimi laisinkaan. Tietäisittepä mitä outoja, kummallisia ja välillä jopa härskejä viestejä tämä allekirjoittanut näppäräsormi onkaan lähettänyt luottaessaan puhelimensa korjaussoftaan? Voi kuulkaa, niitä on pal-jon.

Kuva täältä

Jos softasta ei saada oikeasti toimivaa eikä se auta ketään, vaan lähinnä hankaloittaa luurin käyttöä ja ärsyttää käyttäjää, pitääkö sellaista softaa sitten luuriin tunkea? Vaan koska kaikilla muillakin (lue: kilpailijoilla) on? Tämän seurauksena oikeastaan jokaisen kännykänvalmistajan luureissa pyörii softia, jotka eivät oman kokemukseni mukaan muuta kuin lähinnä hidasta viestien kirjotusta. Aiheesta on ihan mahtava nettisivukin, jolla käyn monta kertaa viikossa hihittelemässä: Damn you autocorrect! Ja tähän, oikeastaan ainoastaan tähän, tuo softa on mitä mainioin :) 

Ekassa pesussa kauhtuvat lastenvaatteet. Tämä riipii minua erityisesti. Monilla kalleilla merkeillä on käytössään kankaita, jotka suurin piirtein ensimmäisen pesun jälkeen kauhtuvat ja nukkaantuvat sellaisiksi, että näytää kun ne olisivat olleet kymmenellä lapsella käytössä. Ja tähän kohtaan on ihan turha mainostaa niiden tällöin "saavat sellaista retro-fiilistä pintaansa". Ehei, kuulkaas! Kunnon retrovaatteissa ei ole nukkaa, niiden värit ovat päinvastoin kirkkaat ja kangas pysynyt pehmeän laadukkaana. On suoranainen synti ujuttaa sana "retro" yksinkertaisesti huonolaatuisen kankaan yhteyteen.

Ja kuten sanoin, minä en rehellisyyksissäni kaihda merkkienkään mainitsemista, niin kova nainen minä olen. Me&I:lla on kyllä kivoja (ja mielestäni ylihintaisia) vaatteita, joista erityisesti ne puuvillaiset kauhtuvat lähes kaikki näin. Ja kokemusta on meinaan monesta vaatteesta. Lisäksi ruotsalaisten rakkaalla Dunsilla on sama ongelma, samoin Plastisockin tietyissä kankaissa, Småfolkista puhumattakaan. Kauhtumiseen olen törmännyt kotimaisissakin tuotteissa, Tutalla tietyt kankaat ovat kauhtuneet niin että humina vaan käy.

Samaan ilmiöönhän voi törmätä aikuistenkin vaatteissa, mutta lastenvaatteissa se riepoo ihan sata lasissa. Niiden rapistuvuus kismittää minua ihan silmittömästi, itse kun haluaisin kierrättää nassikan vaatteita mahdollisimman paljon. Kierrätä siinä nyt sitten kaksi kertaa pestyä paitaa, jonka pinta on jo niiden pesujen jälkeen nukkainen ja väritkin pahimmillaan haalistuneet. Selitäpä siinä, että pari kertaa olen tämän vain pessyt. Naurettavaa, lastenvaatteidenhan kun nimenomaan pitäisi kestää pesua ja paljon.

Nasu alkaa jo heräilemään, mutta yhdestä asiasta ehdin velä ehkä avautumaan. Ja pistetään nyt sittenkin vaihtelun vuoksi äitien vaatteisiin liittyvä arvio. Eli H&M:n Swedish Hasbeens kengät. Voi pyhä jysäys sentään, kun minäkin menin halpaan. Omistan Hasbeensit useammassakin mallissa, pääosin sen takia että baletissa vaurioituneet ja sittemmin vielä leikatutkin varpaani kipeytyvät Hasbeensien kengissä ehkä vähiten (ohhoh, siinä tuli muuten rehellinen kehukin). Siksipä suuntasin innoissani H&M:lle, heti kun yhteismallisto tuli myyntiin.

Kuva täältä

Ostin kahdet nilkkaremmilliset kengät ja yhden sandaletit. Innoissani sitten vedin uuden kengät jalkaani jä lähdin Nasun kanssa kaupungille. En päässyt 500 metriä pidemmälle, kun kummmassakin mustiksi värjäytyneissä jalassani oli bonuksena vielä kahdet rakot. Siis mitä ihmettä? En edes muista koska viimeksi olisin saanut rakot! Ja kenkien koko oli kyllä oikea, siitä olen varma. Ehei, ne vaan olivat niin huonon malliset ja kovaa nahkaa, että hiersivät jalkani saman tien puhki. Ikinä ei ole moista Hasbeensien kanssa käynyt. Puhumattaakn tuosta jalan värjäämisestä (väri ei muuten lähtenyt edes suihkussa, vaan ajan kanssa kulumalla).

Eli, ahne äiti sai kenkäkaupoilleen ankean lopun. Nyt suunnittelen myyväni kaikki nuo kengät, eihän nyt ihminen voi verijaloin ja jatkuvassa tuskassa ympäriinsä kävellä. Varsinkin kun tuon natiaisen kanssa on myös juostava. Epäilin jo jalkaani epämuodostuneeksi möykyksi, mutta nopea galluppi kengät ostaneiden ystävieni parissa paljasti, että jokainen heistä oli saanut kengistä rakot. I rest my case.

Nyt pitää mennä hakemaan tuo ihana naperoni sisälle, hänessähän ei ole mitään vikaa. Ja ihan rehellisesti tämänkin sanon ;)

No mut vaikea musta on urputtaa, meitsi onkin täydellinen.

Ei voi suositella

Paluu arkeen tarkoittaa toivottavasti paluuta myös tähän päivällä tapahtuvaan päivittämistahtiin. Nasu kun nukkuu tyytyväisenä ne usein rontit kolmen tunnin päikkärinsä oikeastaan joka päivä, on tässä juuri sopivan rauhallinen hetki äidin istuskella koneella kahvikuppi toisessa kädessään ja miettiä syntyjä syviä.

Päivän asu nousi heti äidin suosikiksi, mitä luultavimmin sen värimaailman takia. En voi sille mitään, musta-valkoinen toimii mulle aina. Asu puettiin vieraita varten, jotka sitten joutuivatkin sairauden vuoksi lykkäämään tulemistaan. Hö, kylläpä harmittaa!
 

Mullon täällä salaisuus enkä näytä sitä sulle.

No okei, kato minkä mä löysin!

Menen sitä tänne nurkkaan rauhassa tutkimaan. 

Ei saa häiritä.

Mums mus, hyvääkin on.

No hyvä on, ota nyt se sitten. Mutta vain koska olen niin kiva.

***********

Valkoinen body - H&M

Valkoiset pitsisukkahousut - Miraakkeli

Musta pussihaalari - Aarrekid

Päätin tänään jakaa teille muutaman käytännön elämässä opitun vinkkivitosen. Siis sarjassamme "älkää tehkö kuten me, ei toimi". Ensimmäinen tulee tässä. 

Muistatte ehkä kun kirjoitin Ikea-reissustamme ja siitä kuinka miehen kanssa ryhdistäydyimme sen tosiasian äärellä, että myös meidän olisi ehkä aika tuunata tätä kämppäämme hieman lapsiystävällisemmäksi. Lue: turvallisemmaksi. Täällähän on muutamia pöytiä ja tasoja, joissa on törkeän terävät kulmat, myönnetään. Erityisesti olohuoneen lasipöytä on herättänyt vieraissamme säännöllisiä kauhunväristyksiä, mistä olemme taulapäisinä vanhempina lopulta oppineet, että ne kulmat pitäsi todellakin ilmeisesti suojata jollain. Ja tämän takia siis sinne Ikeaan lähdimme.

Ikeasta löytyi kahdenlaisia liimattavia muovisuojia, jotka oli tarkoitettu nimenomaan huonekalujen teräviin kulmiin. Oli valkoisia pyöreitä ja mustia kädenmallisia. Minä halusin ostaa valkosia ("ovat tyylikkäämpiä") ja mies mustia ("sopivat väriltään kalusteisiin paremmin"), joten kompromissina otimme sitten pussin kumpaakin. Ja ei kun kassan kautta kotiin suojailemaan.

Just joo. Huolellisen liimaamisen, vuorokauden odottelun ja pöydän eristämisen  jälkeen ("liiman on annettava kuivua rauhassa) tilanne oli se, että kun lopulta päästimme pedon irti, käveli Nasu suoraan pöydän luo, nappasi yhdestä suojasta kiinni ja naps! Irti. Seuraava suoja, naps! Irti sekin. Kolmas, ja niin edelleen. 

Suoja vielä paikallaan, tältä sen siis kuuluisi näyttää.

Sekä riehakas pikku peto matkalla apajilleen.

Niinpä tällä hetkellä meillä on lasipöytä, jonka kulmista on musta maali lohjennut ja lasipinnassa on inhaa liimamöhnää, kaikissa neljässä eri nurkassa. Ja Nasulla uusia vaaleita muovileluja, jotka jäävät hassusti pikku nakkisormiin kiinni. En voi suositella.

Tosi nättiä.

Toinen arkielämän opettama seikka liittyy pinnasänkyyn. Nasuhan nukkuu sellaisessa valkoisessa Brion peruspinnasängyssä. Ja nukkui muuten toissapäivään saakka onnellisesti siellä ylimmällä, niin sanotulla vauvatasolla. Tuli miehen kanssa eräänä iltana sängyssä puhe, että koskahan se pohja pitikään laskea alas. Keskustelun edetessä tajusimme, että se varmaan piti laskea jo siinä vaiheessa kun napero nousee pystyyn. Eli montako kuukautta sitten?

Hikisinä mietimme kaikkia niitä onnettomuuksia, joita tämä laiminlyöntimme voisi aiheuttaa. Kallovammat, halvaantuminen, kuolema ja vakava vammautuminen vaan viuhuivat mielessämme, kun visioimme nasukan milloin syöksymässä päistikkaa laidan yli kohti varmaa kuolemaansa, milloin kurottamassa liian alhaalla olevien pinnojen päältä kohti varmaa pyörätuolikomennusta.

Mutta ei, pohjaa ei voinut alkaa laskea puolenyön aikaan neidin tursastellessa unimaassa ja vanhempien tuskaillessa sydäreiden partaalla toisaalla. Ehei, oli nukuttava aamuun. Ja kun naperon huoneesta aamulla kasin aikaan alkoi kuulua iloinen jodlaus, syöksyi mies puoliunessa ipanaa hakemaan. Ettei se vaan menisi juuri tänä tajuamisen hetkenämme putoamaan.

Eli ei näin. Toimikaa te kuten suositukset ja ohjeet sanovat ja säätäkää se pohja ala-asentoon mielummin liian aikaisin kun roimasti liian myöhään. Säästytte kauhuvisioilta, arvuutteluilta ja huonoilta yöunilta. Eikä se nassikkakaan siellä ala-asennossa kärsi, korkeintaan omat selkänne saattavat hieman kiitellä pohjaa kohti kurottautuessanne. Mutta on se huomattavasti pienempi paha kuin löytää aamulla lattialta päälleen laskeutunut ja surkea pikku Juri Gagarin.

Kesän viimeinen rantsureissu

Lauantaina teimme mitä luultavimmin kesän viimeisen rantsureissun Alasenjärvelle. Koska matkaan päästiin vasta illemmalla ja aurinko oli jo laskemaan päin, ei meistä lopulta uskaltautunut kukaan muu uimaan kuin mies. Nasun kanssa leikittiin hiekalla sen aikaa, kun mies kylmässä kiljahdellen ui. Todellakin kiljahteli ja ui, oli se vaan hassun kuuloista ja näköistä. Eikä ehkä sieltä karskeimmasta päästä, hehe.

Leikitään me äiti näillä.

Tällä haravan näköiselläkö tuota hiekkaa olis tarkoitus sotkea?

Nasu ei ole kovin kokenut hiekkaleikkijä vielä.

No mitä ihmettä se isi nyt kiljahtelee tuolla?

Vaikka pyrinkin elämään hetkessä, jo lauantaina tuolla rannalla mieleeni hiipi se tosiasia, että tämä miehen ihana yhdeksänviikkoinen loma on kohta ohi. Onneksi nasukka keskeytti moiset masentavat ajatukset touhuamisellaan.

Hei mutsi, jos lähtisin tuota iskää katsomaan? 

Hiljaisuus on myöntymisen merkki eli täältä tullaan!

Argh! Kompastuin pentele!

Ei tartte auttaa.

Kuten niin usein nykyään autossa, Nasu nukahti paluumatkalla. On tuo uusi istuimemme vaan kätevä, se toimii kuin Lullabub konsanaan. Ja voin muuten vakuuttaa, että ne käninät ja itkutuhertelut on täysin jääneet historiaan Tobin myötä. Siellä se nassikka pilkki kuin ammattilainen baarissa pilkun aikaan.

Voi toista, niskat ei ehkä huomenna kiitä tästä asennosta. 

Tänään sitten koitti se päivä, kun mies palasi töihin. Ja kyllä, se oli juuri niin ankeaa kuin olimme ajatelleetkin. Voi miksi, oi miksi emme voi kumpikin vaan olla kotosalla natiaisen kanssa? Lottovoitto, tule jo! Onneksi päivää piristämään saapui ystäväni kahden lapsensa kanssa. Kiitos Päivi, pelastitte meidät surkeudesta! Siinä se iltapäivä meinaan meni mukavia turistessa ja lasten kanssa leikkiessä.   

Päälle Nasu valitsi sellaisen helpon temuamisasun, joka on samalla myös uusi lempiasumme. Nimittäin Kik Kidin ihanan froteehaalarin. Ja sehän ei sitten ole pinkki, vaan marjapuuron punainen, hehe. Aluksi tosin oli tarkoitus laittaa Tutan pirtsakan keltainen Itämaiset norsut -haalari, mutta päiväunien jälkeinen pisuvahinko esti ne suunnitelmat. 

Älä suotta nouse mutsi, mä tuon sulle tän pussin.

Päivän lisäsaavutuksena voinee pitää sitä, että vaikka tuo saamarin netti on säännöllisen epäsäännöllisesti tökkinyt tämänkin päivän, olen lopulta saanut lähes kaikki Nasun myyntiin aiotut vaatteet nyt hakattua Huutikseen. Ilman lapsellisia itkupotkuraivareita tai läppärin puremisia, I migh add. Eli sieltä löytyy taas erinäinen määrä Nasun kledjuja kokovälillä 62-74. 

Muutama vaate tosin myytiin jo saman tien Osta heti-hinnalla, mutta valtaosa on siellä edelleen, samalla hinnoitteluperiaatteella kuin viimeksikin. Tällä kertaa en viitsi kuormittaa tätä postausta suuremmalla kuvallisella mainospalalla, kaikkia kun ei varmasti tämä Huutistouhu kiinnosta. Joten te joita ehkä kiinnostaa, kohteisiin pääsee tutusti tuota sivun oikeassa ylälaidassa olevaa pallokuvaa klikkaamalla.

Mutta nyt siirryn miehen kainaloon köllimään, huomenna on taas arki. Plääh.

Kirottu netti!

Tänään, ja itse asiassa eilenkin, meillä on tökkinyt netti. Vihaan teknisia vempaimia, jotka eivät toimi. Yksinkertaisesti vihaan, ja menetän hermoni niiden kanssa alta aikayksikön. Mikä onkin tosi somaa, sillä teen töitä niiden parissa. 

En vaan pysty käsittelemään sitä turhautumista, minkä tökkivä vempain minussa aiheuttaa. Ajattelen, että hilavitkutin on kehitetty toimimaan ja palvelemaan meitä ihmisiä ja jotenkin otan melkein henkilökohtaisena loukkauksena sen, kun ne tekevät minulle tenän. Melkein kuulen korvissani niiden ivallisen "ähäkutti, minkäs teet" -naurun. Varsinkin, kun usein niille ei yksinkertaisesti voikaan tehdä mitään. Paitsi kirota.

Anna käytännön esimerkin surkean lyhyestä pinnastani tilanteessa Heli - epäkuntoiset masiinat. Pari viikkoa sitten pankkikortistani hajosi siru niin, että välillä se toimi ja välillä ei. Tarvitsin käteistä ja menin eräänä iltana kotimme läheiselle automaatille sitä nostamaan. "Syötä sirukortti siniseen aukkoon", masiina ilmoitti. "Jaahans, selvä, sirukorttihan tämän on", ajattelin ja syötin korttini kuuliaisesti siniseen aukkoon.

Masiina raksutti ja väitti lopulta ettei kortti ole sirullinen. Huokaisin ja laitoin kortin nyt keltaiseen aukkoon, niille tavallisille korteille tarkoitettuun. "Kortti on sirukortti, aseta se siniseen aukkoon", typerä vempain ivasi ja tunsin kuinka otsasuoneni alkoi pullistua. Tätä turhauttavaa tangoa väänsin sitten automaatin kanssa muutaman erän, kortti siniseen aukkoon - kortti keltaiseen aukkoon, kunnes raivostuin, kirosin ja purin korttiani. Kyllä, luitte oikein. Purin. Ja oikein kunnolla vielä. Lapsi minussa sai vallan. 

Lopulta, tuhannen tulimmaisessa raivossa, marssin taskut ja takki tyhjänä takaisin kotiin ja kivahdin miehelle, jotta hänen on käytävä nostamassa minulle rahaa, automaatit kun ovat liitoutuneet minua vastaan ja korttikin jo purtu säpäleiksi. Ja mikä ihana mies, hän meni. Keskellä yötä, väsyneenä, mutta meni.

No, nyt on sitten kettuillut tuo meidän nettiyhteytemme. Yritin koko päivän syöttää Nasun vaatteita Huutikseen myyntiin ja megalomaanisen raivotilan, ähellyksen ja hikoilun jälkeen tuntien uurastuksen saldona siellä on nyt kaksi vaatetta myynnissä. Ei kaksikymmentä niin kuin pitäisi olla, vaan kaksi. Eli on pakko todeta, jotta huomenna sitten lisää. Uudella tarmolla, hermoilla ja ennen kaikkea kärsivällisyydellä. Rukoillaan, että edes tämä postaus löytää tiensä sinne bittiavaruuteen mihin on tarkoituskin.

Päivän asuna Nasulla oli reteästi farkkua ja keltaista, päivän ohjelmassa kun oli mm. Sorsapuiston leikkipuiston haltuunotto. Ja koska haluan lopettaa johonkin positiiviseen, jaan teille nyt Invaasioiden äidiltä Katilta saamani loistovinkin. Eli, seuraavissa asukuvissa esiintyy myös naperon uusin välipala, Talk murut. Ovat puhdasta luonnontuotetta ilman lisäaineita, terveellisiä ja näyttävät uppoavan ipanaan kuin nyrkki Barbapapaan. Amatööriäiti suosittelee!

Hei mutsi, menitkö sä ostamaan Cittarista näitä mulle ihan ikiomaksi?

Jiihaa, koko boksi, vaan mun!

Istunpa oikein alas nautiskelemaan näitä kaikessa rauhassa.

Tuolta reiästäkö niitä siis pitäisi sorkkia ulos? 

Järjestyy, ei muuta kun koura sisään ja murut ulos!

Ja sit suuhun, mums mums. Hyväksyn.

 Riki väijyy irtopaloja.

**********

Sammakko body - Tutta

Reteet farkkushortsit - Oikukas

Mallin uusi lempivälipala - Talk Muru

Huh, koska tänne saakka selvittiin, saatiin kuvat ladattua ja silleen, ei parane enää keikuttaa venettä. Lopetan siis tältä erää tähän ja rukoilen että saan tämän tekstin myös julkaistua. Toimi kirottu, rakas nettiyhteytemme! Tai puren sua.

Huomenna palataankin sitten ankealta tuntuvaan arkeen, kun mies palaa töihin. Snif, en halua puhua siitä vielä sen enempää.

Kolmetoista

Mutsi hempeilee, meitsi kuolaa ja leikkii.

Nasu on tänään päivälleen kolmetoista kuukautta vanha. Kolmetoista on onnennumeroni ja ehkäpä siksi tämä päivä on ollut mielessäni jotenkin erityisenä jo jonkin aikaa. 

En vieläkään oikein tajua, että meillä on tuo pieni nassikka. Että se nyt todella on tuossa, juuri noin ihanana ja omana itsenään eikä se ole lähdössä minnekään. 

Ja että nassikka on vasta kolmetoista kuukautta vanha, mutta kävelee, juoksee, tapailee sanoja ja ymmärtää puhetta jo pelottavankin paljon. 

 Tuleekohan seuraavat kolmetoista vuottakin yhtä haipakkaan?

Tämä on myös miehen megaloman viimeinen viikonloppu, huoh. Kuka varasti meiltä nuo yhdeksän viikkoa, miksi ihmeessä ne tuntuvat menneen niin valtavan nopeasti? Otetaan vaikkapa yhdeksän viikkoa väliltä lokakuu-joulukuu. Ei meinaan ole pelkoa, että vaikka mitä tapahtuisi ne menisivät koskaan tällaista vauhtia. Ehei, nuo viikot juuri tuolla, ne vasta matelevatkin. Oli sitten hauskaa puuhaa tai ei.

Mutta nämä meidän pikkuperheen yhdeksän yhteistä viikkoa, ne ovat huvenneet kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Ei sillä ettemmekö olisi puuhanneet kaikenmoista, kyllä vain! Saimme jopa ne klassiset valokuvatkin kansioon. Mutta aina sitä vain ahneena haluaisi enemmän. Ja jos se ei olisi rahasta kiinni, niin kuin se valitettavasti on, voin vakuuttaa että meidän taloudessamme olisimme kumpikin Nasun lapsuuden ensimmäiset vuodet kotona. Yhdessä, koko perhe.

No mutta, takaisin todellisuuteen ja tähän päivään. Vielähän tätä lomaa on jäljellä pari päivää ja niistä aiomme ottaa kaiken irti. Tänään meillä oli koko perheen kampaajapäivä, hehe. Koska kasvattelen pitkää tukkaa, vaihteeksi, en niin kauheasti voi tukalla revitellä. 

Niinpä päätin, yllytyshullu kun olen, värjäyttää samalla reissulla kulmakarvani punaisiksi. Ja vaikka blogin tarkoitus ei suinkaan ole esitellä kuvia minusta, nappasin nyt teitä varten todistusaineistoa. Ette kuitenkaan muuten uskoisi, että oikeasti punaiset ne ovat.

Väriä elämään.

Kampaajareissun jälkeen käppäilimme kaupungilla helteestä nauttien ja kävimme jätskillä Koskipuiston rannassa. Kotimatkalla oli ihan pakko hakea intialaista safkaa Nanda Devistä (suosittelen lämmöllä) mukaan ja nyt ruoan päälle lähdimme vielä Alasenjärvelle uimaan. Myöhemmin illalla ehkä joku hyvä leffa ja muutama olut, siinä meidän villi lauantai-iltamme. 

Isi valitsi Nasulle päivän asun, aurinkoista tottakai. Ihan mahtavaa, että tämä viimeinen viikonloppu osui hellekeleihin, vielä suurempi starba olisi otsassa jos tätä hyisellä sadesäällä kirjoittelisin. 

Hei mutsi, pelattaiskos tätä?

Aurinkobody - Duns 

Haaroista retkottava kestovaippa - Laiskojen vanhempien tekosia

Mallin puuhat pelien äärellä - Ei luvattomia, mutta vähintäänkin epäsuotavia

*********

Mutta nyt Nasu nukkumaan ja vanhemmille aikaa kaksistaan. Nastaa lauantaita kaikille!

Infernaalinen aamu

Karmea aamu. Sanalla sanoen aivan hirveä. Normaalistihan meillä aamuisin herää mies ja minä jään vielä hetkeksi nukkumaan. Eilen menin sitten lupaamaan, että tänään voisin herätä vuorostani minä ja siitähän se lähti koko homma sitten menemään pieleen.

Sain alkusoiton alkavasta tuskasta aamulla kello puoli seitsemän. Puo-li seit-se-män! Napero, joka arjessa aina nukkuu ainakin sinne puoli kahdeksaan - kahdeksaan, päätti sitten juuri sinä meikäläisen aamuna herätä kello puoli seitsemän. Tietenkin. Kuka käski valvomaan eilen kahteen, soimasin itseäni kun raahustin nassikan huoneeseen.

Nasupa ei kiduttanut minua pelkästään varhaisella herätyksellä, ehei. Pikku naskalilla oli paljon järeämpiäkin ässiä hihassaan ja tuo varhainen herätys tuntuu aamun tässä vaiheessa siltä kesyimmältä kikalta. Nimittäin, kun nassikka heräsi, se heräsi kaiken kukkuraksi vielä vihaisena. Muuta en keksi, se oli yksinkertaisesti vain vihainen ja pahantuulinen.

No hei, niinpä olin minäkin. Mutta ei, äidin ei sovi olla vihainen ja pahantuulinen, vaan ainoastaan pohjattoman hoitovalmis ja riemuissaan nassikkansa heräämisestä. Tätä Nasu ainakin ilmeillään tuntui viestittävän näyttäen samaan aikaan ärtyneeltä menninkäiseltä sängynpohjalla istuessaan. Tosi kiva, minun on siis oltava nöyrän aurinkoinen samaan aikaan kun pikku despootti ärripurrisoi. Nice.

Aamumaidon jälkeen vein ipanan potalle ja siitähän se sitten alkoi. Nimittäin turkmenialainen kidutushuuto. Vihainen ja ilmeisen väsynyt napero aloitti sellaisen pikkunätin kolmetuntisen serenadin, jotta ei toista. Tiivistän tuo oopperan seuraavasti: Nasu huusi, itki ja känisi seuraten minua kuin varjo. Välillä se heittäytyi lattialle, katsoi minua syyttävästi ja itki. Välillä itkettiin sylissä. Välillä vessassa. Paikalla ei ollut niin väliä kunhan vaan saatiin itkeä.

Nassikka on yleensä hyvällä päällä eikä niin kauheasti huutele. Huudolle on aina jokin selkeä syy, useimmiten nälkä tai väsy. Niin ilmeisesti oli nytkin; ipana vaikutti pohjattoman väsyneeltä. No hei, kuka käski heräämään noin julmetun aikaisin? En ainakaan minä. Kyllä tässä olisi meikäläisellekin uni maittanut vielä useamman tunnin, sen sijaan piti herätä rääkyvän kersan äärelle. Silti ipana huusi väsymyksestä vihaisena, tuijotti minua ikään se olisi minun syyni ja minä tuijotin kiukusta väsynein silmin takaisin.

Siinäpä meidän ihana aamumme. Kliimaksi koettiin aamupuuron lämmittämisen yhteydessä. Meillä mikro on keittiön kaapissa (minä kun en liiemmin pidä siitä esillä) ja niinpä tämä normaalisti niin kätevä seikka sai monikertaistettua aamun tuskani. Sillä tottakai puuroa mikroon työntäessäni onnistuin jotenkin räpeltämään sen ympäri kaappia räiskyvin seurauksin.

 Erityisesti mieltä lämmittää tuo Xboxin kitara tuossa nurkassa.

Nyt olen sitten veitsellä sorkkinut hitaasti mutta varmasti tuota jähmettyvää riisipuuroa rakkaasta kitarastani. On se kumma kuinka moneen pikku koloseen ja uomaan sitä onnistuinkin päräyttämään. Bändimme on juuri maailmankiertueella (minä kitarassa, mies rummuissa) enkä oikein tiedä kuinka soolokitaristin puurosta jähmeä soitto selitetään faneille. 

Aamun ollessa näin infernaalinen, lähinnä hermoilleni ja minimissään olleelle kärsivällisyydelleni, otin järeät aseet käyttöön. Aiemmin listaamistani tuskahetkien piristyskikoista valitsin tänään naperon nätiksi pukemisen. Huutiksesta huudettu Kik Kidin froteehaalari on kyllä niin reteä, että kun nassikka aamupuuronjämiensä (tietenkin ne olivat viimeiset puuroputukin vielä) jälkeen kirmasi asussaan ympäri huushollia, en voinut huulennurkkaan ilmestyneelle hymynkareelle mitään.

Aamun pikku peto työn touhussa työhaalareissaan.

Hei mutsi, tarviitko sä tätä linssinsuojaa johonkin? No, et saa.

********

Froteehaalari - Kik Kid

Mallin fiilis kuvissa - Harhaanjohtavan hyvä

Ei tämä päivä kait enää kamalammaksi voi muuttua, eikös me olla jo menossa kohti parempaa? Joohan? Nassikkakin on leikkinyt tyytyväisenä nyt viimeisen vartin. Ja minulla kohta tiedossa pikkuisen omaa aikaa...

Voi kuules mutsi raukka, tämä aamu oli vasta alkusoittoa...