Hääpäivä

Tänään on miehen ja minun kolmas hääpäivä ja ajatelin hetken asiaa mietittyäni kertoa teille tarkemmin häistämme. Miksikö mietin asiaa? No siksi, että tämän blogin nyt pitäisi kertoa lähinnä arjestamme tuon nassikan kanssa eikä ehkä miehen ja minun tarinastani. Toisaalta taas tiedän itse blogien aktiivisena lukijana, että kirjoittaja tekstien takana kiinnostaa myös ja kaikenmoiset lisäpilkahdukset anonyymiteetin takaa ilahduttavat lukijoita. Ainakin itse olen sellainen lukija, hehe.

Ja nyt kun on tullut jo lipsautettua Nasun oikea nimi ja väläytettyä miehen ja minunkin nimiä (ne näkyivät eräässä jo poistetussa valokuvassa, niiden mustakantisten kirjojen kansissa... KIITOS aktiivinen lukijamme asian huomauttamisesta!), ei varmasti kauhean suuresta salaisuudesta ole enää kyse, jos kerron kuinka menimme naimisiin. 

Varsinkin kun itse oikeastaan haluankin kertoa siitä, jotta saan tähän virtuaaliseen päiväkirjaani tapahtuman kirjattua. Mistä sitä näet tietää, mitä tällainen reikäpää enää kymmenenkin vuoden jälkeen muistaa? Ja minä aion säästää tämän blogin Nasulle, joten näin myös rakas häätapahtuma tulee kirjattua muistoksi.

Eli tämän pitkällisen ja monesta lukijasta varmaan täysin turhan johdannon jälkeen kerron nyt teille kuinka Heli sai miehensä, puoli valtakuntaa ja sukunimen jatkeen omakseen. Luvassa romanttista ja tunteikasta höpinää, sillä tällaisesta asiasta ei mielestäni muulla tavoin vaan voi kirjoittaa. Till death do us part.

********************

Tapasimme mieheni kanssa kesällä 1999 Särkänniemen huvipuistossa, jossa olimme kumpikin kesätöissä. Olin juuri asettunut täysillä sinkkuuteeni, vietin erittäin mukavaa kesäkissa -kesää erään Suomessa lomalla olevan rauhanturvaajan kanssa enkä todellakaan kaivannut sillä hetkellä tosirakkautta elämääni. Edellisessä suhteessani kun oli siivet pahasti palaneet ja olin nyt hädin tuskin saanut ne kasvatettua ennalleen. Minä halusin lentää, vapaana ja vailla itsensä satuttamisen vaaraa. 

Niipä ensimmäisenä työpäivänä tapasin Miehen, tottakai, ja siitä hetkestä sydämeni nyrjähti niin sijoiltaan, ettei paluuta ollut. Ei, vaikka käytännön tasolla seurustelumme järjestyminen oli enemmän kuin haastavaa. Ei, vaikka ensimmäiset kuukaudet hoin miehelle suu vaahdossa kuinka EN HALUA rakastua, saati seurustella. Ei, vaikka sydämeni oli jo ikuisesti mennyttä. Järki se vaan huusi kauhuissaan vastaan, rakastuminen kun on aina sen tasoista hullua heittäytymistä ettei tosikaan. Kuin benji-hyppy vaillla narua: on vaan luotettava että rakkaus kantaa eikä paiskaa maahan.

Aloimme siis seurustella. Se vaan tapahtui: tapaamisestamme saakka olimme yhdessä lähes päivittäin ikään kuin olisimme olleet aina. Vaikka emme tietenkään olleet, puhuttavaa ja tutustuttavaa riitti ja samaan aikaan tuntui hassusti siltä kuin tuntisi toisen jo ennestään. Olimme niin samanlaisia, katsoimme elämää samasta vinkkelistä, pidimme samoista asioista ja nauroimme yhdessä, että aloin ajatella meidän ehkä olleen sielunkumppaneita edellisessä elämässämme. Ja ehkä sitä ennen ja sitä ennen. Vaikka minä en oikeastaan edes usko sielunvaellukseen.

Kolmen vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen. Sitä ennen olimme asuneet vuorotellen joko yksiössäni tai miehen kaksiossa, mutta kuitenkin niin, että kummallakin oli oma koti. Se oli tärkeää, tuo kolme vuotta oli ihanaa deittailun täyteistä aikaa, sillä tarvittaessa omaa tilaa sai aina kun halusi. 

Tänä päivänä tuntuu, että kovin monet syöksyvät hirveällä vauhdilla tekemään heti ensimmäisinä vuosina ihan kaiken, mikä varmastikin sopii sitten heille. Meille on sopinut tällainen hidas eteneminen - tällä tavoin jokaisesta virstanpylväästä, vaiheesta ja juhlasta on voinut nauttia kunnolla ja pitkään. Näin edeten väliin on aina mahtunut myös sopiva annos arkea, sitä mistä se kestävä onni oikeasti kumpuaa.

Oltuamme viisi vuotta yhdessä ostimme oman kodin, tämän jossa edelleen asumme. Puhuimme satunnaisesti naimisiinmenosta, mutta se tuntui jäävän arjen, loma-aikojen rinkkamatkailun, opiskelun ja kaiken muun jalkoihin. Sitä oli toiseen niin sitoutunut, ollut alusta saakka, joten asian virallistaminen ei tuntunut mitenkään kiireelliseltä. Olimme toki aina puhuneet menevämme kyllä joskus naimisiin, mutta jotenkin se vuosien saatossa vain unohtui. Hassua kyllä. Ilmeisestikään en kuulu niihin naisiin, jotka suunnittelevat häitään, "päiväänsä prinsessana", ala-asteelta saakka. Hehe.

Kun juhlimme yhdeksättä vuosipäiväämme Suuri Asia nimeltä Vauva alkoi ilmestyä puheisiimme, salakavalasti ja melkein kaksi vuotta ennen kuin uskalsimme asialle mitään tehdä. Pyörittelimme teemaa, jänistimme ja kauhistelimme vauvan mukanaan tuomaa vastuuta. "Siihen se elämä sitten loppuu", tuumasimme ja varasimme jälleen yhdet lennot maapallon toiselle puolelle. Tällä kertaa huijasimme kuitenkin kaikkia, sillä kerroimme lähtevämme Bostoniin peruslomalle muutamiksi viikoiksi. Ihme kyllä sen uskoivat kaikki. Ihme se on sikäli, että aiemmat kohteemme olivat suoraan sanottuna kohdistuneet hieman jännittävimpiin paikkoihin ja meitä pidettiin ehkä enemmän sellaisina seikkailulomailijoina kuin pakettimatkalaisina.

Suudelma maistuu hyvälle ihan missä päin maailmaa tahansa.

Tosiasiassa ompelijaystäväni teki minulle kauhealla kiireellä satiinista, Hollywoodin menneiden aikojen iltapuku -tyylistä hääpukua. Lennot oli kylläkin varattu Bostoniin, mutta siitä oli jo seuraavaksi päiväksi buukattu jatkolento Las Vegasiin. Jossa aioimme mennä naimisiin. Puukirkossa, vain me kaksi, keskellä yötä, maagisena päivänä 08.08.08. Sormukset teetimme niin ikään Suomessa valmiiksi (valkokultaa ja kahdeksan mustaa timanttia), haimme vaadittavat luvat ja purimme kieltä. Tästä ei meinaan hiiskuttaisi kenellekään!

Ihana, päälle tehty hääpukuni. 

Tukkasöherrys, jota myös hääkampaukseksi kait kutsutaan,  omaa käsialaa.

Kotona askartelimme vielä kolmisenkymmentä korttia, joihin liimasimme valokuvamme ja kirjoitimme lyhyesti ja ytimekkäästi "Yllätys! Menimme naimisiiin 08.08.08 Las Vegasissa". Askartelimme kortteihin sydämiä, hopeahilettä ja koukeroita. Pakkasimme kortit kirjekuoriin, päälle ystävien, sukulaisten ja lähiperheen nimet osoitteineen ja korttikasa matkalaukkuun. Ne lähettäisimme Las Vegisista häidemme jälkeisenä päivänä.

Hääpäivän aamiainen. Tänään minusta tulee rouva.

Hääpäivänämme jännitys nousi. Pelailimme rulettia kasinoilla, söimme hyvin ja jännitimme hieman. Vihkiminen oli varattu klo 01 yöllä ja kuinka ollakaan, meinasimme myöhästyä omista häistämme. Meidät tuntevat eivät varmasti ylläty tästä laisinkaan. Siellä me kuitenkin seisoimme ajallaan vanhan puisen kappelin ulkopuolella, kahdestaan, taivas täynnä tähtiä ja mielet liikuttuneena. Oli suorastaan maagista ajatella, että kukaan ei tiennyt tästä yhtään mitään. Vain me kaksi.

Taustalla Vegasin valot.

Juuri ennen vihkimisen alkamista mies näki taivaalla tähdenlennon. Kuulostaa ehkä uskomattomalta, eihän niin käy kuin leffoissa. Tiedän, mutta niin todella kävi meidän häissämme. Ajattelimme miehen kanssa, että se oli hyvä merkki. Ei tämä avioliitto ihan pieleen voisi mennä, hihi.

Vihkimisen suoritti valtavan paksu yönmusta pastori, joka meidät nähdessään hihkaisi innoissaan "Halleluja!". Kun musiikki alkoi soida, juoksin minä alttarille niin vauhdilla, etä hyvä kun musiikista kuultiin pari ensisointua. Tälle mies naureskelee vieläkin. Mutta minulla taisi sitten olla kiire, odottihan alttarilla se rakas liehutukka, jonka omakseni halusin. 

Vihkipuhe oli lyhyen ytimekäs, hauskakin, ja se taltioitiin nauhalle. En aio valehdella tässäkään kohtaan, vaan tunnustan rehellisesti että liikutuimme kumpikin. Se oli jotenkin niin tajuttoman intiimiä, vain meidän kahden juttu, etten osaa sitä näillä latteilla sanoilla kuvailla. Niin suurta tunnetta ei sanoihin voi kahlita.  

 Vuokra-autossamme, puolisen tuntia vihkimisen jälkeen. Herra ja rouva.

Loppusuudelmien jälkeen kappeliin säntäsi valokuvaaja, joka otti meistä pöllämystyneet ja höttöisen onnellisen näköiset viralliset vihkikuvat. Tämän jälkeen nousimme vuokra-autoomme, ajoimme legendaariselle Las Vegas -kyltille ja otimme oman hääkuvamme. Sen, joka on kehyksissä kotona ja jota katselemalla palaan aina tuohon taianomaiseen yöhön.

 Just married.

Kuvan ottamisen jälkeen ajoimme Stripiä pitkin hotelliimme. Koko Las Vegas hehkui miljoonissa keinovaloissaan ikään kuin kanssamme juhlien ja olimme hävyttömän onnellisia. Jäljellä oli vielä melkein kaksi viikkoa häämatkaa ja me nyt, uskomatonta kyllä, aviossa.

Tuore rouva herkkänä hetki ennen shampanjan korkkaamista.

Hypätäänpä sitten takaisin Suomeen. Postitimme kortit ja parin päivän jälkeen puhelimet alkoivat piristä. Tempauksemme oli kaikille yllätys ja pienimuotoista haikeutta oli havaittavissa. Läheisemme kun olisivat halunneet juhlia kanssamme. Mutta ei hätää, myös tämä oli otettu huomioon! Järjestimme nimittäin kolme kuukautta vihkimisen jälkeen, keskellä synkeää marraskuuta, hääbileet.

Teemana oli tietenkin Las Vegas ja paikkana vanha tehdaskiinteistö. Juhlat alkoivat siitä kun valkokankaalle heijastettiin tallennus vihkitilaisuudestamme (tämän vuoksi se siis tallennettiin), jotta kaikki pääsivät osalliseksi vihkimisestämme. Kun loppusuudelma näkyi kankaalla, juonsi bestman meidät sisään sillä tavalla hollywood-maisesti. Juoksimme kulisseista lavalle ja bileet saaattoivat alkaa! 

 Tahdon. Niin minäkin.

Ohjelmaa oli laidasta laitaan aina vanhan ajan tanssiorkesterista sirkusartisteihin, DJ:n soittoon, puheisiin (sukuni rakastaa puheiden pitämistä), perinteiseen häävalssiin ja sadoista kuvista koostettuun esitykseen elämänhistorioistamme. Voin nimittäin vakuuttaa, että kaikenmoista noloa kuvamateriaalia (ainakin meikäläisestä) piisasi vuosien varrelta.

Tästä se lähtee, vaikke mitään parkettien partaveitsiä ollakaan.

Lähempänä kolmea vetäydimme miehen kanssa hotelli Tammeriin yöksi, onnistuimme nimittäin saamaan sieltä huoneen ennen suuren remontin alkamista. Onneksi, sillä Tammer on ehdottomasti meidän kummankin lempparihotelli täällä Tampereella, historiallinen ja kaunis. 

 Joku pitää meille koskettavaa puhetta, mies hassuttelee jo rennosti ilman takkia.

Huoneessamme oli oma sauna, parveke ja ihanasti ajan patinaa. Huoneemme nimeä en valitettavasti enää muista, joku historian suurmies se muistaakseni oli. Ja se toinenkin hääyö, no, se oli ensimmäisen lailla ihana :)

********************

Niin meistä siis tuli aviopuolisot toisillemme. Ensimmäistä hääpäiväämme juhlistimme tavoillemme uskollisena ulkomailla, New Yorkin Little Italyssa valtavan pasta-annoksen äärellä. Toinen hääpäivämme meni elämän ihmeen äärellä, Nasu oli silloin yhdeksän päivää vanha ja meidän elämämme kaikkea muuta kuin loppunut. Tänään on sitten kolmas hääpäivämme, sanovat sitä nahkahääpäiväksi. Ja sitä lähdemme viettämään nyt.