Kaksosmietteitä Matildan kanssa

Kuten eilen kerroinkin, saimme Matildan illalla kylään. Ensin otimme Sorsapuiston haltuun, mutta sateen yllättäessä (joo, todellinen ylläripylläri, miksi koko ajan vaan sataa?) oli pakko siirtyä sisätiloihin. Eihän nassikoilla hätää niissä kuravermeissään ollut, mutta äidit alkoivat olla jo ihan kiitettävän märkiä. Ja teki mieli kahviakin.

Alkuvaiheessa vekaratkin näyttivät vielä jonkin sortin vieraanvaraisuutta ja leikit yhteisten lelujen kanssa onnistuivat hienosti jakamalla. Mutta eipä mennyt kauaakaan kun leluja alettiin jo kahmia silmät itsekkäästä himosta kiiluen ja ainakaan sille toiselle niitä ei hevillä annettu. Eli ihan oikea meininki, onhan sitä ensiksi ajateltava itseään.

Tää tutkis nyt tätä, mut tää ottais sen välillä.

Hihiii tsekkaas mua mutsi, mä sainkin napattua tän!

Siis mitä, eikö Matildaa kiinnostakaan enää tämä?

Oli hassua katsella niin samanikäisiä (ikäeroahan on vain viikko), -kokoisia ja meininkisiä lapsia keskenään. Sitä kun on tottunut vain yhteen temmeltävään vekaraan, sai niiden äkillinen multiploituminen aikaan samanlaisen tunteen kuin näkisi kaiken kahtena. Vaikkeivät ole keskenään edes samannäköisiä. Luulisin, että sain hetkellisesti ehkä hieman kiinni siitä millaista olisi, jos olisi kaksoset. 

Jaa millaistako? No ainakin meillä se olisi varmaan aikamoista kaaosta :)

Matilda natustelee jääkaapin magneetteja onnessaan ja omassa rauhassaan. 

Kunnes Nasu säntää apajille lusikka valmiina kädestä sojottaen.

Hetki syödään magneetteja sulassa sovussa, niitä kun riittää.

Sitten Nasu jää syömään magneetteja ja Matilda häipyy lusikan kanssa. Go figure.

Toisaalta, jos meillä olisi tupla-Nasut, olisi nassikoilla ainakin seuraa toisistaan. En tiedä olenko käsittänyt asian täysin väärin, mutta mielessäni se menee jotensakin näin: kaksosaika on varsinkin vauva-aikana kuormittavaa ja raskasta. Siitä, että vauvoja on kaksi, on lähes ainoastaan lisätyötä. 

Mutta kun ne ipanat alkavat olla tällaisia taaperoikäisiä, keikahtaakin koko homma päälaelleen. Muksut ovatkin toisilleen seurana, nukkurytmien asettumisen takia ne eivät enää valvotakaan eri aikoihin ja äidin ei tarvitse kääntyä mutkalle ipanalle huvitusta keksiessään. Siihen riittää tuo rakas seuralainen, kaksossisarus.

No, mitäpä minä asiasta oikeasti tiedän. En mitään. Eilen oli vaan niin hauskaa seurata Matildan ja Nasun myyryämistä, että huomasin pohtivani kuinka kaksosilla on tiettyjä luontaisetuja puolellaan. Puhumattakaan siitä miten vaikkapa uhmaiässä potentiaalinen syntipukki löytyy aina helpon läheltä.

Jos tää makais tässä, ni se vois tulla vaikka kutitteleen.

Kuitenkin tosiasia on se, että onhan se leikkiminen ihan eri asia oman kokoisensa kanssa kun sellaisen jättimäisen metrihirviön, mikä minä vääjäämättä Nasulle olen. Varmasti nasukasta on välillä kiva valloittaa vuorta, mutta kyllä se peuhaaminen löffipisteellä näytti sujuvan erityisen hyvin pikkuisen kaverin kanssa.

Hahaa, kerrankin samankokoinen myyrykaveri!

 

 Mutsin kanssa pelmutessa tila loppuu aina kesken. Sun kanssa ei.

 Hetken tuijottelutauko.

On ki-vaa!

Huh huh, pakko huilata hetki.

Tolla Matildalla ku piisaa virtaa ihan eri lailla ku väsyneellä mutsilla.

Vaikka nassikat ovat kovin samanoloisia ja omaavat samoja pahoja tapoja (ruoan heittely, pottapissan kokeilu, hetkittäiset vahvat oman tahdon ilmaisut), on niillä tietenkin ihan omia juttujakin. Esimerkiksi sanavarastot ovat erilaiset, siinä missä Nasu hanskaa "maidon", tulee Matildan suusta selkeä "auto". Ja siinä missä Matilda leikkii nukeilla, Nasu ei juurikaan. 

Välillä halittiin leluja, välillä toisiaan.

Aaaawwwww!

Ja niin, sitähän en teille kertonut vielä laisinkaan, että minä itse asiassa ennen Nasua ihan pikkaisen toivoin kaksosia. Ja olin suoraan sanottuna hieman pettynyt ensimmäisessä ultrassa, siihen saakka kun leikittelin ajatuksella tuplavauvoista. Ja oireitakin siihen suuntaan oli. Lisäksi sekä miehellä että minulla on suvussa kaksosia, joten ns. sukurasitetta löytyy. Mutta ehei, kaksosia ei meille suotu. Ainakaan vielä, hehe.