Passissa

Tämä aamu lähti hiellä ja tuskalla liikkeelle. Saimme nimittäin miehen kanssa suuruudenhullun ajatuksen, joka nyt istuu niin tiukassa, ettei siitä meinaan eroon päästä. Ajattelimme nimittäin toteuttaa sitä normaalia elämäämme (lue: aikaa ennen vauvaa) ja lähteä syyslomalla etelän lämpöön. 

Olemme aina uskoneet (ja uskomme kyllä edelleenkin), että vauva syntyy osaksi perhettä ja sen elämää. Ei niin, että perhe syntyy uudelleen osaksi vauvan elämää. Tällä tarkoitan siis sitä, että vauva oppii ajan myötä elämään perheensä rutiinien, tapojen ja tottumusten kanssa. Eikä niin päin, että perhe laittaa koko arkensa, tapansa ja tyylinsä vauvan myötä uuteen uskoon. 

Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin arkisia asioita; kuinka vietetään viikonloppuja, mitä syödään, kuinka toisille puhutaan, mitä yhdessä puuhaillaan tai vaikkapa minkälainen vuorokausirytmi on.

Tämä tarkoitaa meillä myös matkustelua. Kuten olen aiemmin kertonutkin, olemme jo vuosia harrastaneet mieheni kanssa rinkkamatkailua. Sellaista seikkailunhaluista "ostetaan pelkät lennot ja mennään vaan" -tyylistä reissaamista. Ja paljon on maailmaa nähtykin. Nyt meitä on kuitenkin kolme ja on tullut aika lähteä valloittamaan maailmaa kolmeen pekkaan. Ehkä.

Emme siis ole ihan vielä varmoja, onko hetki oikea vai ei. Pyörittelemme asiaa, kuvittelemme eri visioita. Välillä mielemme valtaa kuva meistä vieraassa maassa, punaiseksi palanut Nasu sylissä rääkyen ja kaikkien mahat nälästä kurnien... ja välitön kuristava kauhuntunne valtaa mielemme. Välillä taas näemme meidät iloisina ja tyytyväisinä herkkupöytien ääressä, kaikki hymyilemässä kuin haljenneet albiinot herkut suusta tursuten... ja tunnemme kuinka siivet kasvavat jo jalkapohjiimme.

Niin, mitä tehdä? No ainakin naperolle on haettava oma passi, ihan vain varmuuden vuoksi. Sillä jos lähdemme, lähdemme jollakin impulssimaisella äkkilähdöllä sinne minne se sitten sattuu menemäänkään. Eli passi siis tarvitaan ja niinpä lähdimme tänään nassikan kanssa passimetsälle.

Olin suunnitellut homman mielestäni hyvin - koko homma hoidettaisiin ennen Nasun päikkäreitä. Heräämisen ja aamiaisen jälkeen vaatteet vain nopeasti niskaan, kööri pyörän päälle ja matkaan. Muistin joskus ponganneeni, että asematunnelin valokuvaamosta saa passikuvat odottaessa eli sinne ensiksi. Ja sitten poliisilaitokselle hakemusta viemään. Ei voi mennä tuntia kauempaa, arvioin.

Kiire tai ei, aina on aikaa yhdelle kimppamandariinille.

Mä syötän sua isi.

*******

Musta body - H&M

Mustat villaleggarit - Metsola

Punainen pikeemekko - Lundmyr of Sweden

Punaiset sukat - H&M

Passikuvaamossa kaikki sujuikin vielä mallikkasti. Nassikka tuijotteli kameraan tottuneen rauhallisesti ja kuvat saatiin näpsäistyä suhteellisen nopeasti. Eli ei kun sinne poliisiasemalle. "Tämähän menee hienosti", onnittelin itseäni asemalle polkiessani. Edes infernaalinen vastatuuli ei onnistunut pilaamaan onnistumisfiiliksiäni, aikataulu tuntui pitävän ja nassikka jokelteli istuimessaan tyytyväisenä.

Avasin poliisiaseman oven, astuin jonotusnumeroiden luokse ja vatsassani jytkähti. Nyt ei näyttänyt hyvältä, lappu masiinassa lupasi puolentoista tunnin odotusaikaa. WTF? Puolitoista tuntia?! "Ei voi pitää paikkaansa", ajattelin yltiöoptimistiseen tyyliini ja napsaisin jononumeron. "Ei huolta, vain kuusi tyyppiä ennen meitä, kuinka kauan tähän nyt voi mennä?"

No joo, kau-an. Ensiksikin huomasin ettei poliisilaitos hyväksy kuin käteistä. Nice. Juoksin hiki valuen uudelle bussiasemalle vain kuullakseni, ettei siellä tietenkään ole automaattia. Miksi olisikaan, sehän on vain pääbussiasema.

Joten ei kun hirveää munaravia remontin kourissa kituvaan Koskikeskukseen. Suorastaan kuulin kuinka poliisilaitoksen vuoronumerot kilisivät eteenpäin ja olin vakuuttunut, että numeromme menisi iloisesti ohi meidän kirmatessamme sen saakelin käteisen perässä. Käteisen? Kuinka jälkijättöinen valtionvirasto voi enää olla?

Nasu painoi varmaan tonnin, minä hikosin ja kirosin. Niin, ja juoksin. Mainitsinhan jo, että juosta hölkyttelin koko matkan aina bussiasemalta Koskikeskukseen. Ja takaisin. Onneksi tosiaan juoksin, sillä palattuamme poliisiasemalle saimme odotella vielä melkein tunnin.

En pysty sanoilla kuvailemaan tuskan suuruutta. Siinä minä läpimärkänä hiestä, väsynyt taapero sylissä venkoillen kävelin ympäri palveluaulaa ja kirosin.

Kaiken kliimaksiksi Nasu sai tiskillä kunnon kaarihuutoraivarin, minkä seurauksena en kuullut virkailijan puheesta puoliakaan. Mutta ilmeisesti Nasun passi on nyt tulossa ja se oli totisesti ainoa asia, joka minua siinä tilanteessa enää kiinnosti. Passi, josta katsoo näin vakavasti otettava yksivuotias:

 Joo-o, mä oon Nasu ja tää on mun ihka oma passini.