Mies palasi kotiin joitain tunteja sitten ja voi että on ihanaa olla taas oma pikkuinen ydinperheemme, niin kokoomuslaiselta kuin se saattaa kuulostaakin. Jotenkin se vaan tuntuu nyt lapsen saamisen jälkeen vielä konkreettisemmin siltä, että olennainen pala puuttuuu, kun triomme hajoaa duoksi. Vaikka kuinka kivaa meillä naperon kanssa kaksin olisikin.
Hetkonen... haiseeko täällä... olitko se sä vai mä?
Ai että, tässä me vaan mutsin kanssa löffitään sohvalla ja hassutellaan.
******
Pallohaalari - Mika Piiranen for Marimekko
Ihailen ja arvostan yksinhuoltajia muutenkin ja aina tällaisina hetkinä, kun heidän normaali hoitovastuunsa tulee hetkellisesti myös meikäläisen osuudeksi, tunnen pienen aikaa käytännön tasolla sen kuinka todella vaativaa ja tietyllä tavalla vaihtoehdotontakin yksinhuoltajan arki voi olla.
Vaihtoehdottomuudella tarkoitan sitä kuinka tiiviisti ja kaikenkattavasti lapsi on kiinni sinussa. Sinussa, koska ketään toista ei ole. Sitä on niin tottunut siihen, että tarvittaessa voi vaan huikata toiselle, jotta "kato sä Nasua hetki, mä piipahdan suihkussa".
Silloin, kun asunnossa ei ole ketään toista kuin tuo pieni sähikäinen, ei voi vain piipahtaa suihkussa, arvatenkaan. Ainkaan ilman innokasta naperoa. Yksin suihkussa käynti, kuten niin monet muutkin asiat, on siis aina suunniteltava. Etukäteen ja huolella.
Eihän se tietenkään mahdotonta ole ja jos asiaan on tottunut, ei varmaan enää hankalaakaan. Suihkussa voi käydä, roskat viedä ja kaupassakin piipahtaa esimerkiksi silloin kun nasukka on päiväunilla. Meillä kun nurkan takana on useitakin ruokakauppoja ja itkuhälläri kantaa sinne saakka. Mutta kaltaiselleni hetkessä eläjälle moinen tuottaa silti jatkuvaa päänvaivaa.
Tämän viikon aikana sainkin itseni usein kiinni tilanteesta, jossa olin jo hyvää vauhtia tekemässä jotain arkista (kuten vaikka lähdössä viemään roskia), kunnes tajusin etten voikaan. En yksinkertaisesti voi jättää tuota naperoa yksin siksi aikaa kun vien Rikin kissanhiekat ulos. En, vaikka se ehkä pärjäisikin. Koska minun säkälläni Nasu kuitenkin ehtii sen yhden minuutin aikana nielaista pikkukiven, kaatua kaakeleille otsalleen tai pudota takaraivolleen sohvalta niin, että tulen ikuisesti kiroamaan tuota pientä mustaa minuuttia.
Tunsin siis itseni usein todella sidotuksi nasukkaan. Tämän viikon aikana huomattavasti enemmän kuin ehkä koskaan Nasun pikkuvauva-aikanakaan. Syy on mielestäni selkeästi siinä, että koska meillä tuo hoitovastuu jakautuu arjessa niin kristillisesti tasan, huomaa toisen osapuolen poissaolon & panoksen puutteen todella konkreettisesti. Monessa hetkessä päivän aikana, varsinkin nyt kun olin vielä kipeänäkin.
Jaahans, vai että sidottu olo? Mä sut tällä helminauhalla sidon.
Joten kyllä, nämä tällaiset viikot saavat minut miettimään pärjäisinkö laisinkaan yksinhuoltajana. Tiedän syvällä munaskuissani, että jos siihen tilanteeseen ikinä jouduttaisiin, pärjäisin kyllä. Elämässäni olen aina lopulta pärjännyt niissä moninaisissa tilanteissa, joihin se on minua viskonut, vaikka ennalta olenkin saattanut epäillä voimavarojani, kykyjäni tai voimiani.
Mutta nyt kun ennalta asiaa kuvittelee ja erityisesti kun on juuri pienen siivun tuota arkea maistanut, epäilen itseäni kovasti.
Niin että te kaikki yksinhuoltajat, haluan kertoa teille seuraavaa. Omat kokemukseni ajoista, jolloin olen ollut yksin nasukan ainoana hoitajana, ovat osoittaneet minulle sen, että olen todellakin äitinä keskikastia. Te sen sijaan olette niitä ykkösluokan äitejä; kärsivällisiä, vahvoja, pitkäpinnaisia, joustavia ja ymmärtäväisiä.
Minä olen edelleen melko lyhytpinnainen, kärsimätön ja itsekäskin. Koska minulla on normaali arjessamme varaa olla.
Hmm.... annas ku mä mietin. Siis säkö lyhytpinnainen?
No to-del-la-kin!
5 kommenttia:
Aamen. Lyhytpinnainen, kärsimätön ja itsekäs äiti ilmoittautuu tästäkin osoitteesta. Arkea todella on helpompi elää kun on joku joka jakaa sen kaiken vastuun ja jolle voi huikata että sun vuoro, mä teen nyt jotain muuta.
Nostan yksinhuoltajille hattua ja yritän kasvattaa pinnaani ja kärsivällisyyttäni.
Olen itsekin monesti miettinyt arjen pyörittämistä oikeasti yksinhuoltajana. Vaikka avioliitossa ollaankin ja saman katon alla asutaan niin aika lailla kahdestaan täällä kuitenkin elellään. Isillä on yrittäjän piiiitkääät työpäivät, ja vähintään 6 päivää viikossa.
Lehden/postin hauan ajaksi jätän lapsen yksin sisälle (hyi, huono äiti) ja suihkussa kävin aiemmin lapsi sitterissä. Nyt pitää suihkukäynnit miettiä tarkemmin, kun lapsi on otettava mukaan.
Mutta mutta. Meillä on ihan loistava tukiverkosto (mummot, kummit jne...). Mistään "itsekkäästä" ei ole oikeasti tarvinut luopua sitten pikkuvauva-aikojen. Kauppaankin pääsen usein ihan yksinään ;).
Olisi kuitenkin välillä tosi helpottavaa tietää, että toinen tulee kotiin viimeistään viideltä ;)
Minä mietin kanssa usein yksinhuoltajien tilannetta. Meillä on mies ollut viimeaikoina n. yhden yön viikossa työmatkoilla. Tällä viikolla kaksi yötä ja tuli kolmantena iltana lasten nukkumaan menon aikaan kotiin. Kyllä siitä varmasti selviytyisi, mutta me kaikki olemma kyllä enemmän kuin iloisia kun se perheen neljäs jäsen saapuu kotiin!
Minusta kyllä (etenkin nyt kun käy töissä) perjantait ovat erityisen ankeita, jos mies ei ole kotona. Tällä viikolla tuon työmatkan lisäksi hän lähti perjantaina vielä mökille poikien kanssa. Itse olin pitkän päivän Helsingissä ja sitten läpystä vaihto ovella, kun tulin kotiin ANKEETA. No onneksi se tuli sitten jo tänään kotiin.
No mutta Heli, nyt oon hienosti selvinnyt ihan tosi rankasta viikosta! Hoitoon vienti, sairastuminen ja kertausharjoitukset samassa paketissa on melkoinen yhdistelmä. Onnittele nyt itseäsi ja nauti ydinperheestä oikein olan takaa :)
Täytyy kyllä ihmetellä, että miten yksinhuoltajat jaksavat! Nostan kyllä hattua heille. Itse en pärjäisi. Tai siis toki, jos olisi pakko, mutta kyllä se olisi todella vaikeaa.
Ps. jos joskus myyt tuon haalarin, niin muista meitä :)
L-E: Mahtavaa, lajitoveri! Eiköhän perusteta joku yhdistys?
Kultu: Oi joi, mä nostan sulle hattua! Meillä normiarjessa on illat ja vkonloput kaksi aikuista, tosin nyt tänä syksynä miehellä on ollut hieman enemmän työmenoja tällaisten armeijailotteluiden ohella ja oon heti ihan romuna. Meilläkin on tukiverkostona ihanat mummi&ukki, jotka sit just tänä viikkona oli siellä etelässä - mikä säkä! Murphy kihertää partaansa.
Salla H: Salla, myös sulle mä nostan hattua. Ja voin hyvin kuvitella jo näillä kokemuksilla miltä susta välillä kans tuntuu. Toivotaan et ne miehen työreissut loppuu tai ainaskin vähenee. Ja noi läpyvaihdot on TOSI ANKEITA, mä tiän!
Maria: No juuri noin mäkin tunnen. Jos pakko olis, niin kyllähän sitä klaarais, mut nyt tuntuu et apua! Ja toi haalari on kyl megaihana ja sellainen, jota en ikinä myy. Nasu sai sen meinaan synnyttyään rakkailta ystäviltämme lahjaksi ja siksi aion säästää sen Nasulle ainiaan :)
Lähetä kommentti