Jeejee, joulukuu ja joulukalenteri! Uskomatonta mutta totta, nyt on tosiaan vuoden viimeinen kuukausi ja se kulkaas tarkoittaa joulun ohella sitä, että tämä pieni ja vaatimaton blogimme täyttää yhden vuoden myöhemmin tässä kuussa! Tat-ta-da-tat-taa!
Muistattekos te, jotka olette ehkäpä sieltä alusta saakka matkassamme pysyneet, vielä näitä aikoja? Siinähän se pikkuruinen nasuliini poseeraa yläbannerin asussa ja on niin pikkuruinen jotta! Kun blogin aikoinaan aloitin, et osannut ajatella että siitä tulisi näinkin suosittu. Ajattelin kirjoittavani julkista päiväkirjaamme, jota ehkäpä sukulaiset ja ystävät silloin tällöin lukisivat.
Kuvitelkaas, mustakin on tullut tällainen hieman höntin näköinen touhutukka
Villeissä kuvitelmissanikaan en osannut ajatella, että saisin blogin kautta uusia ystäviä ja että teistä rakkaiksi muodostuneista lukijoistamme, niin nimimerkin kuin anonyymiydenkin takana, tulisi niin tärkeitä minulle. Kuinka hassua, enhän tavallaan edes tunne teitä!
Vuodessa blogista on muodostunut minulle sekä rakas rutiini että kallisarvoinen hengityskanava. Blogi on myös miehelle valtavan tärkeä, ei iltaa mene ettei hän halua heti lukea mitä Nasun Asuun on ilmestynyt. Usein luemme tekstin vielä yhdessä ja naureskelemme nasuliinin kuville niitä aina tarkkaan zoomaten ja joka kantilta tarkastellen.
Menit mutsi avaan Pandoran lippaan. Vähän niinku mä nyt.
Myös isäni lukee blogiamme. Kesällä kerroin hänelle blogista ja tallensin sen valmiiksi kirjanmerkiksi isukin kannettavan nettiselaimeen. En tiedä miksi, mutta jotenkin ajattelin ettei hän ehkä sitä sieltä muistaisi käydä noukkimassa. Tai ettei häntä, tietokoneen noviisikäyttäjää, niin kiinnosta tekstiä näyttöpäätteeltä lukea. Isänikin kun on intohimoinen kirjojen lukija.
Jokin aika sitten asia paljastui ikään kuin sattumalta, jossakin puhelinkeskustelumme sivulauseessa. Selvisi, että isäni lukee blogia säännöllisesti, ellei jopa päivittäin. Liikutuin. En tiedä miksi, mutta se tuntui vaan niin uskomattomalta. Isäni, joka ei osaa käyttää tietokonetta juuri lainkaan ja jota se ei edes niin kiinnostakaan, käynnistää silti koneensa säännöllisesti, klikkautuu Nasun Asuun ja lukee päivistämme.
Isäni asuu samassa kaupungissa, mutta emme kauhean tiheään pidä yhteyttä. Ei siihen kai mitään se suurempaa syytä ole, kummallakin on oma aikuinen elämänsä kiireineen ja velvollisuuksineen. Itsellänikin viikot saattavat humahtaa ohitse niin ettei tajuakaan kun on jo perjantai. Enkä ole ihan vakuuttunut haluaisinkokaan soitella tämän ikäisenä vanhemmilleni mitenkään kovin tiheästi.
Mutta se ajatus, mielikuva isästäni lukemassa elämästämme ja pysymässä siten hyvinkin kärryillä kuulumisistamme, on minulle valtavan tärkeä. Sillä se oli yksi pääsyy blogin aloittamiseen, kertoa muille (ja sille tulevaisuuden dementoituneelle Helille) millainen tämä Nasun elämän ensimmäinen vuosi on.
Niin että hei vaan isi ja Nasun vaari, ihanaa että nytkin siellä ruudun toisella puolen luet päivästämme!
Moro vaan vaari, pääsit hieman yllättämään.
Olin tässä just tän purkin kimpussa.
Sillä aloittaessani tämän blogin ajattelin kirjoittavani sitä tasan vuoden. 365 päivää. Mutta nyt en olekaan enää niin varma. En ollut lainkaan varautunut siihen minkälainen henkireikä tämä kirjoittaminen minulle onkaan. Vaikka olen nuorempana pitänyt päiväkirjoja ja aina rakastanu kirjoittamista, en silti tajunnut laisinkaan että siihenkin voisi kehittyä tällainen side. Olen siis koukussa. Kääk!
Näin ollen voisinkin tiivistää, että siinä päänsisäisessä pyörremyrskyssä jossa tämän blogin tulevaisuus nyt pyörii, on todellakin monen monta näkökulmaa ja tekijää. Eikä niistä vähäisin ole suinkaan tämän harrastuksen rakkaus. Jatkamme pähkimistä.
5 kommenttia:
Onnea ponnea!
Joo, jää siihen koukkuun. Minä olen joka toinen päivä lopettamassa, mutta pian tulee jo kaksi vuotta täyteen.
Voi että miten kauniisti kirjoitat, kyllä tässä taas äidin silmäkulma kostuu. <3
Onhan se hassua, että vaikka ei teitä oikeasti tunnetakaan niin silti aina tuntuu kuin lukisi hyvän ystävän kuulumisia kun Nasunasuun klikkautuu. Ja kun kävin lukemassa pyllyissä niitä typeriä vastauksia niin tuntui kuin ystävääni olisi kohdeltu kaltoin. Olen todella kiitollinen, että olen saanut seurailla mukana Nasukan ensimmäistä vuotta, vertaistuki ja samanlaiset ajatusvirrat ovat olleet tämänkin amatööriäidin päivien pelastus niin usein. :) Poitsu lähettää kuolapusun Nasulle ja minä halit teille molemmille! <3 Tsemppiä pohdintoihin!
Eeva
Onnea 1-vuotiaalle blogille! Ihanaa on ollut lukea ja oon iloinen, että Murkulan faija linkitti tän blogin facebook-profiiliinsa ja sieltä tänne löysin :) Ja onneks olit juuri tehnyt ne hieman epäonnistuneet pupuhaalarit ja en voinut olla kommentoimatta :)
Eli kiitos teille tästä lähes päivittäisestä seurasta lähes vuoden ajan!
--salla
Minäkin kiitän seurasta ja toivon että ette ole menossa mihinkään vaikka vuosi tuleekin täyteen! Olen täällä maalla niin kovin yksinäinen että nettiystävistä on tullut henkireikä (kai teitä saa sellaisiksi kutsua) ja päivieni ilo.
Mun isää vaan ei kiinnosta, ei netin kautta eikä muutenkaan. Tänä vuonna rohkaistuin sen verran että päätin soittaa sille isänpäivänä, piloille meni sekin päivä kun kuunteli useampaan kertaan "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä...". Juuh yritin seuraavana viikonloppuna uudestaan, hälytti muttei vastannut. Että se siitä papasta sitten taas. Raskas on välillä ihmisen mieli, aikuisen lapsenkin.
Kiki: Voi kiitos! On tämä hassua, ilmankaan ei enää taida osata elää ;) Onnea sulle kahdesta vuodesta!
Eeva: Voi kiitos Eeva! Apua, mitä tuohon kauniiseen viestiisi nyt voi vastata, kaikki tuntuu niin lattealta... Kiitos itsellesi ihanista viesteistäsi, parastahan tämä homma on kun saadaan aikaan dialogia. Nasu kuolaa innoissaan takaisin ja minämyhdyn ehdottomasti kimppahaliin! Kyllä nämä pohdinnat tästä... ja ainakin keittiö tulee kuntoon jos ei muuta :)
salla: Hahaa, te olette löytäneet tänne siis ihanan miesmallimme avulla! Mahtavaa, ollaan siis teidän kanssanne samaa fan clubia ;) Ja voih, ne haalarit... yritän unohtaa, mutten pysty. Pitäisköhän kohta taas roiskaista jotain jo ennalta tuhoontuomittua?
L-E: Tottakai meitä saa kutsua ystäviksi! Hö, sehän ny on selvää! :) Muistan, että isästäsi olet kertonut ennenkin ja surulliseksihan tuollainen vetää. Mutta muista, kuten varmaan aiemmin olen sanonutkin, se on OIKEASTI hän, joka tässä kaikessa häviää. Loppujen lopuksi, ja vielä suuresti. Kyllä tuollainen saa pahalta tuntua, se on ainakin musta täysin normaali reaktio. Sulla on aidot ja oikeat tunteet tallella ja hyvin esillä - muista röyhistää rintaasi siitä! Moni katkeroituu ja kovettaa itsensä ja mä uskon, että sillä tiellä ei kun häviä itse. Ja pahimmillaan hävittää vielä itsensä. Tsemppiä!!! Ja voimahaleja, tiätty.
Lähetä kommentti