Kahden vuoden välissä

Tämä vuosi 2011 alkaisi nyt olemaan tässä. Vuoden vaihtuessa olen yleensä hieman muistellut kulunutta vuotta, kuten varmaan suurin osa ihmisistä. Joskus olen leikitellyt ajatuksella, että ottaisin jostain naistenlehdestä vuosihoroskoopin talteen ja vuodenvaihteessa sitten lukisin sen uudelleen ja tsekkaisin, kuinka moni tehdyistä ennustuksista on käännettävissä oman elämän kuvioihin. 

Mä en oo kyllä ihan varma uskonko horoskooppeihin.

Mutsiiii, sä oot ehkä vähän hassu jos uskot.

Tinaa haluaisin valaa myös. Viime uutena vuotena juhlimme ystävien luona, Nasu näinkin tomerana. Harmi etten tuolloin vuosi sitten kirjoittanut mitään toiveita tulevalle vuodelle, niitä olisi nyt hauska peilailla. Toteutuiko mikään? 

Kuolemaksenikaan en muista mitä silloin toivoin, pelkäsin tai mistä haaveilin. Muistelen olleeni niin onnellinen silloinkin, etten tainnut mistään paremmasta edes osata haaveilla. Vähän sama tilanne on tällä hetkelläkin.  Taidan olla aikas perusonnellinen ihminen, niissä netin onnellisuustesteissäkin nakutan usein ihan kiitettäviä tuloksia.

Helppohan se on olla onnellinen kun on näin täydellinen pikku kaveri messissä.

Jos vielä vuoden päästä blogi on pystyssä, voisin tänä vuonna koittaa korjata tilanteen. Eli aloitan kelaamalla tätä vuotta 2011 taaksepäin; mitä tapahtui, miltä tuntui, kuinka elämä heitteli? Minkälaisena eletyn vuoden muistan, mitä asioita jäi käteen? Vai löytyykö vuodesta edes mitään erityistä sanottavaa?

Sen jälkeen voisin hieman hahmotella tulevan vuoden kuvioita; toivonko jotain tapahtuvaksi, millaisena edessä siintävän vuoden oikein näen? Hei sinä vuosi 2012, kuka sinä oikein olet? 

**********************

VUOSI 2011

Vuoden vaihtuessa kympistä yhteentoista tiesin, että tulen viettämään sen vuoden kotiäitinä. Nasu oli viisi kuukautta vanha, lähes päivälleen, ja me olimme päässeet mukavaan olemisen & elämisen rutiiniin kolmihenkisenä lapsiperheenä. Arki rullasi, vaikka lähes viikottain koinkin mojovia amatööriäiti-fiiliksiä mokaillessani lapsenhoidon mystisellä saralla. Tai no, mokailin ja mokailin, mutta sanotaanko vaikka niin että oppimiskäyräni jatkui jyrkkänä.

Odotin vuodelta sitä, että nasukka oppisi konttamaan, seisomaan ja lopulta kävelemään. Minkä se tekikin, itse asiassa hurjaan tahtiin jo vuoden ensimmäisellä puolikkalla. Odotin myös kauhunsekaisin tuntein kiinteiden ruokien aloittamista. Minähän olen tunnetusti sillä lailla sopivasti laiska (kertoja on puolueellinen) ja imetys kun nyt vaan oli niin nopeaa, helppoa ja vaivatonta, etten suin surminkaan olisi halunnut täysimetyksestä luopua. 

Itseni valitettavan hyvin tuntevana tiesin, että tulisin mokaamaan lastenruokien äärellä. Usein ja rumasti. No niinhän kävikin, muistanette esimerkiksi sen legendaarisen huomion että porkkanatkin voi polttaa pohjaan, kahdesti. Mutta kyllä sieltä mutsin sekoittimesta aina jotain irtosi, sillä tuossa tuo nassikka edelleen elossa on. Ja onneksi oli myös kaupan purkkiruoat, niillä elettiin välillä. Tai no, Nasu eli, mä en sille linjalle lähtenyt vaikka välillä mieli tekikin.

Vuoden vaihtuessa nukuimme edelleen perhepedissä, sillä se sopi unisille, nukkumista rakastaville ja laiskoille vanhemmille parhaiten. Tiesin kuitenkin, että muutos tähänkin väijyi alkavassa vuodessa. Jonkin aikaa asiaa harkittuamme siirsimme Nasun omaan sänkyynsä sivuvaunutyyliin, tosin sen ollessa jo seitsenkuinen. Eli ensin klaarattiin kiinteät, vasta sitten oma sänky.

Ilmeisesti uudesta nukkupaikastaan innostuneena Nasu alkoi hetken päästä ryömimään, siinä rontti kahdeksankuisena. Ryömimistä edelsi ahkera peräpään nostelu, ähinä, pyöriminen ja tarmo, mutta pidempään ryömimistä sitten lopulta odoteltin kuin mitä alkukeväästä ajattelimme. Kattavammin Nasun liikkumisen kehityksestä aina masusta kahdeksankuiseksi kirjoittelin täällä.

Sitten kun se kerran pääsi vauhtiin ja lähti ryömimään, seurasi konttauskin melko nopeasti perässä. Liian nopeasti, jos meiltä kysytään. Ja vielä kun Nasu nousi hetken konttailtuaan seisomaan, tipuimme miehen kanssa lopullisesti nasukan vauhdista.

Alkoi aika, jolloin ipana löytyi milloin mistäkin kolkasta taloa, usein joko sillä rautaisella Klonkku-tyylillään kontanneena tai sitten paikan päälle karhukävelleenä. Aloimme aavistella, että kohta se sitten kävelee...

Hei kuunnelkaa, seuraavaksi tulee hauska juttu. 

Meitsi liimautu mutsiin JA alkoi kävelemään. Katsokaas, näin. Tähän tapaan, jalkaa toisen eteen.

Liikkumisen kanssa käsi kädessä tuli myös Takiaisvaihe, luonnollisena vastapainona maailman avartumiselle. Kunnes sitten päivää ennen yksivuotissynttäreitä - kävely. Pikkuruinen tyttöni, tuo hellyttävä höytyväpää, kävelee! 

Kesän aikana seurasi paljon muitakin uusia muutoksia kun nasukka siirtyi omaan huoneeseensa nukkumaan, alkoi nukkua yönsä heräämättä kertaakaan ja lopetimme imetyksen. Voih, se imetys. Niin, minulle sen lopetus oli kyllä haikeaa, vaikka olen usein saanut lukea kuinka toisille se ei ole suurikaan juttu. Mutta minulle se oli ja sitä varten asiaan laskeuduttiinkin hitaasti. Loppujen lopuksi kaikki menikin sitten yllättävän hienosti ja helposti, ilmeisesti aika oli kypsä Nasullekin. 

Myös puhe on hiipinyt arkeemme aivan uudessa mittakaavassa mitä ennen. Nyt meillä on pörisevän ja oudosti ääntelevän kissan ohella myös jokelteleva, sellaista haltijakieltä puhuva pikkuruinen kielitieteilijä, joka stooriensa lomassa suikkailee pientä kieltään töttörönä ulos suusta ja nauraa päälle. Siis aivan ihana tapaus.

Kävimme myös nasukan kanssa ulkomaanmatkalla Turkissa, asia jota vuosi sitten vielä suuresti epäilin. Mutta toteutuihan sekin, perskeles! Vietimme myös unohtumattoman perhekesän miehen nauttiessa ruhtinaallisesta yhdeksän viikon kesälomastaan.

Jepjep - meitsi näki, koki ja valloitti Turkin.

Paljon siis muutoksia lapsiarjessa, mutta muutoksia myös muilla elämän saroilla. Palasinkin töihin jo marraskuussa täysin päinvastoin mitä olin suunnitellut. Ajauduin keskelle erittäin vaikeaa urapäätöstä, asia joka ei millään muotoa ollut tämän vuoden suunnitelmissa. Mutta niin se elämä paiskoo ystävät. Aina ei mene kuten suunnittelee.

Nyt olemme toisen suuren muutoksen ääressä, kun mies jää kotiin ja minä jatkan työelämässä. Koti-iskä ja uraäiti, haha. Tällä kattauksella mennään joka tapauksessa ainakin kesään asti, sitten on edessä Nasun hoitouran alkaminen, siis kodin ulkoinen sellainen. Mistä päästäänkin aasinsiltaa seuraavaan vuoteen eli sisällöltään vielä tuntemattomaan, ehkäpä hieman mystiseltä tuntuvaan vuoteen 2012.

**********************

VUOSI 2012

Ensi vuonna odotan kovasti koko kevättä, kun mies ja Nasu saavat olla ihan kahdestaan kotona. Olen tuosta ajasta samaan aikaan jumalattoman kade ja onnellinen. Ennen kaikkea olen kiitollinen niille asioille elämässämme, jotka moisen kuvion meille mahdollistavat. Missään nimessä en ota itsestäänselvyytenä sitä, että perheemme ensi kevät tältä nyt näyttää.

Kevät 2012 on meidän kevät!

Ensi vuoden aikana nasukka mitä luultavimmin alkaa puhumaan, siis oikein kunnolla. Ainakin toivon niin. Odotan jo kovasti sitä kun tyttäreni alkaa omilla sanoillaan kertoa kuinka tämän maailman hahmottaa, mitä tuntee ja ajattelee. Ehkäpä jo ensi vuonna kuulen jotain maailman ihaninta kuten "äiti olet ihana".

Mielestäni on yksi elämän suurimpia rikkauksia päästä jotain toista ihmistä niin lähelle, että näkee, haistaa ja kokee maailmaa myös hänen näkövinkkelinsä kautta. Saa elää ja kokea tätä elämää ikään kuin tuplana. Tämän olen kokenut niin parhaan ystäväni kuin miehenikin kanssa ja nyt olen saanut elämääni vielä tuon pikku kaverin, joka päästää minut niin lähelle että saan hänen ajatuksiaan ja unelmiaan kuulla. Mikä mieletön lahja.

Syksyllä Nasu myös näillä näkymin aloittaa perhepäivähoidossa ja se jännittää pikkuisen jo nyt. Sitten sysään koko hoidon ajatusteni perukoille ja päätän ajatella sitä vasta sitten kun siinä tilanteessa olemme. Toteanpahan nyt tässä vain että sekin muutos mahtuu sitten ensi vuoteen, hui.

Ensi vuoden keväällä valmistuu myös eräs suuri ja paljon voimia sekä energiaa vienyt projekti. Näyttää siltä, että saamme sen kunnialla maaliin ja voimme kesän korvilla poksautella kuohujuomaa onnellisin mielin. Tätä ainakin toivon ja odotan. Vaikka tämä projekti on pitänyt minut kiireisenä, onnellisena ja stressaantuneenakin en ihan heti lähtisi samanmoiseen toiseen. Been there, done that.

Loppukevääseen ja kesään kuuluu myös haikeutta, kun eräs tärkeä vaihe elämässäni päättyy ja joudun hyvästelemään minulle erittäin tärkeän ihmisen. Näinhän se on, elämä jatkaa kulkuaan ja osa matkakumppaneistamme vaihtuu, halusi niin käyvän tai ei. Ikävöin tuota ihmistä jo nyt, mutta tiedän että teidemme erkaneminen on vääjäämätöntä. Surullista, mutta pakollista. Ehkäpä polkumme joskus elämässä vielä törmäävät?

Ensi vuodelta odotan kovasti myös erään suuren unelmamme kohtaamista. Kyse on ehkä enemmänkin miehen haaveesta, mutta siten siitä on tullut myös minun haaveeni. Ensi vuosi sitten näyttää miten siivet kantavat ja kuinka pitkälle uskallamme mennä. Nyt tuota unelmaa joka tapauksessa katsotaan vihdoin silmästä silmään, pelottomana ja avoimin mielin.

Muakaan ei pelota yhtään, ei sitten tippaakaan.

Vuonna 2012 blogini näyttäisi jatkavan eloaan, tasaisesti poristen ja välillä ehkä ryöpsähdellenkin. Aivan kuten kirjoittajansakin. Toivon, että te lukijat saatte näistä horinoistani päiviinne jotain, joka tekee niistä ehkäpä hitusen hauskempia. Ainakin minulle käy joka päivä niin. 

Siksipä taidankin nyt nauttia miehen valmistaman uuden vuoden cosmopolitanin (juhlaperinne, joka sai alkunsa Nasun syntymästä), lausua hiljaa mielessäni kiitoksen aivan tajuttoman ihanasta vuodesta 2011 ja toivottaa teille kaikille siellä ruudun toisella puolen

Kaunista ja onnen täyteistä vuotta 2012!

Muistakaa pusutella toisianne!