Syntyis jo!

Unirintamalla heräily jatkuu. Syy ei kuitenkaan ole se, mitä niin usein pikkulasten vanhemmilla eli se lapsi itse. Ehei, meikäläisen tilanteessa sekä lapsi että mies nukkuvat autuaasti illasta aamuun. Se on tämä keskeneräinen prosessi, mainitsemani Suuri Päätös, joka meikäläistä valvottaa. En saa unta illalla ja heräilen aamuyöstä. Näen häröjä unia, hikoilen ja herään tietämättä millä planeetalla olen ja mitä elämää elän.

Petturi-intuitio on edelleen hiljaa kuin haudassa makaisi ja kello tikittää. Päätös, sen on kohta synnyttävä. Jos ei muuten niin keisarinleikkauksella, prkl. Turhauttaa tämä tällainen, normaalisti tiedän aika tarkkaan kuinka toimia ja miksi - kiitos intuitioni. Ja nyt tämä päätös, se ei kuulkaas synnykään helpolla. Ei vaikka kuinka puserran, ponnistan ja tuskailen.

Mä niin tiedän mistä sä mutsi puhut. 
Muakin todella tuskastuttaa se typerä sääntö, etten saa syödä läppärin hiirtä.

Iskä hei, mä tuun nyt syömään sen hiiren. Kuulitko? Näpit pois tieltä! 

*********

Apilabody - Metsola

Pilvihousut - Lindex

Mä en ole tottunut siihen, että joku asia häiritsee untani. Olen tunnettu lähes legendaarisista unenlahjoistani, joita ei paljon myrskyt tai mellakat hetkauta. Samaan syssyyn on todettava, että kuulun myös niihin ihmisiin, jotka tarvitsevat suhteellisen paljon unta. Myös nyt aikuisena. 

 

Tämä unentarpeeni ja siitä juontuva univelkojen sietokyky oli itse asiassa yksi suurimmista huolista, mitä minulla lapsen saamista kohtaan oli. Pelkäsin ettei minusta yksinkertaisesti olisi siihen valvomiseen, vaan tulisin raivohulluksi ja lahtaisin itseni lisäksi lähipiirini lemmikkeineen kaikkineen.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Nasu ei juurikaan ole meitä peloistamme huolimatta valvottanut, paitsi sen 1,5 - 2 kuukauden jakson tuossa kesällä, juuri siinä kävelemään lähtemisen aikoihin. Ja ne univelkaiset päivät, no, kyllä niistä suoriuduttiin ihan kunnialla. Eikä edes ketuttanut niin paljon kuin mitä ennalta kuvittelin.

Mutta tämä valvominen taas, tämä kuulkaas riepoo ihan kympillä. Maata nyt väsyneenä sängyssään ja odottaa unta. Voiko kyisempää puuhaa olla? Ei helvetti, tällaistako unettomuus on? Ei todellakaan käy kateeksi niitä, jotka unettomuudesta oikeasti kärsivät. Inhottavinta siinä on nimittäin se itsesyyttely: "Miksi en nyt jumalauta vaan nuku? Olen väsynyt, voi niiiiin väsynyt. Kroppa hei, antaa palaa, kuuppa pimeeksi ja taju pois!" Eikä vaan onnistu, ei.

Ja mitä vielä, sitten kun olet vihdoin vaipumassa auvoiseen uneen, havahdut äkisti johonkin. Idioottimaiseen kysymykseen, ajatukseen tai vaan tunteeseen. Levottomaan oloon siitä, että kaikki ei nyt olekaan okei. Sitten tajuat: ei olekaan. Kaikki ei helvetti soikoon olekaan nyt ok. Valvon, vaikka olen sairaan väsynyt. Se jos mikä ei ole okei.

Niin että tämä päätös syntyy nyt ihan just, oli sen laskettu aika tai ei. Koska tämä mutsi ei jaksa moista teutarointia enää kovin kauan. Mikään vauva, edes tämä, ei ole sen arvoinen. Ugh, olen puhunut.