Emme ole yksin

Eilen olin hiljaa, pitkästä aikaa. Huomasittekin ehkä? Ei ole meillä päivää väliin jäänyt sitten joulupaussin, mutta nyt niin kävi. Arkisia syitäkin oli useampia kuten esimerkiksi pitkäksi venähtänyt päivä sekä viikonloppuleskeydestä aiheutunut miehen ikävä ja kuulumisten päivitysvimma. 

Puolenyön tienoilla tajusin olevani törkeän väsynyt, kaaduin sänkyyn ja tunsin kuinka jotain oleellista jäi nyt päivästä puuttumaan. No, rikotaan rajoja. Sehän tekee tunnetusti aina hyvää.

Mä en riko rajoani ainakaan Pikku Kakkosen suhteen. Kyllä niitä rutiinejakin pitää olla.

Samaan aikaan voisin treenata tätä vetskaria, multa kun sujuu moniajo.

Olen myös miettinyt eilisen ja tämän päivän aikana useaan otteeseen edelliseen kirjoitukseen saamaani Anonyymin kommentia. Vaikka päiviin onkin mahtunut paljon ja tahti on ollut hektinen, ovat ajatukseni säännöllisesti palanneet kyseiseen kirjoitukseen. Miksikö? No siksi, koska kirjoitus sisälsi jotain todella olennaista, totta ja ajatuksia herättävää. Jotain itseäni koskettavaa.

Tät-tä-rä-tää, warning warning! 

Mutsi heittäytyy vakavaksi. Minä en.

Anonyymi kirjoitti siitä kuinka kiva oli lukea välillä siitä miten meillä (myös) menee välillä persiilleen. Ja kyllähän meillä menee, ei kyse ole nyt siitä. Kyse on siitä kuinka tärkeää vertaistuki on. Ja siitä, että silloin kun itsellä on vaikeaa, tietää ettei ole yksin. Eikä todellakaan ainoa. Kun tuntuu ettei mikään suju, ei osaa, ei kykene, voimat loppuvat... että silloin saisi kuulla ettei se kuule suju aina muillakaan. Ke-nel-lä-kään.

Ja nyt ei siis tarkoitukseni ole puhua Anonyymista tai hänen tilanteestaan millään tavoin, enhän edes tiedä kuka hän on tai millaista elämää elää. Tarkoitukseni on puhua tästä asiasta laajemmin, sillä juurikin tämä oli sydäntäni lähellä kun blogin perustin. Minä kun en nähkääs todellakaan kokenut olevani se sellainen pullantuoksuinen äiti, jolta kaikki sujuu. Ei, olin suoraan sanottuna kauhusta jääpuikkojäykkänä ja ajattelin etten vaan osaa. Koska tunnen itseni niin hyvin ja tiesin etten osaa.

Sillä aikaa kun sä mutsi heittäydyt syvälliseksi mä perehdyn tän kaapin sisältöön syvällisesti.

Minulle itselleni sen kuuleminen, etten ole ainoa, yksin, on ollut valtavan tärkeää. Elämässä yleensäkin. Kun on ollut vaikeita hetkiä, voimat vähissä, epävarmuutta, rumia tunteita... kun on pettänyt itsensä, omat odotuksena. Kun on joutunut katsomaan peilistä itseään ja toteamaan ettei nyt ollutkaan ihan sellainen puoliso / äiti / ystävä kuin haluaisi olla. 

Että sulla mutsi kestää! 

Mä siirryin nyt tänne paperipuolelle, ehkä huomasitkin?

Niin, elämä on kaikkea tätä ja paljon muutakin. Kaikki nuo tunteet ovat ihmisyyttä, herraisä. Tarkoittaen, että me kaikki tunnemme niin. Joskus, jossain vaiheessa, voitte olla varmoja. 

Kuolinvuoteella tajuamme että niin ne ovat nuokin tunteet kuuluneet elämäämme siinä missä ilo, yytyväisyys, onni ja hauskuuskin. Ne ovat ollet osia meistä, olennaisia palasia siitä mikä tekee meistä ihmisiä. Koska kuinka muuten kasvaisimme paremmiksi, oppisimme virheistämme? Ilman tuota itsensä sietämisen vaikeutta, inhottavia tunteita, kalvavaa katumusta.

 

Ei äitiys tätä puolta meistä minnekään pois taio. Valitettavasti. Sitä painii itsensä kanssa aivan samoin kuin vaikkapa rakastuessaan, välillä ehkä jopa kiivaamminkin. Välillä onnistuu, välillä menee lahjakkaasti metsään. Toiset myöntävät sen rehellisesti, toiset piilottelevat erehtymättömyyden takana. Tosiasia kuitenkin on, viisaampaani lainaten, Errare humanum est. 

 Suosittelen.

Mitä tällä ehkäpä sekavahkolla kirjoituksella yritän kertoa? Sitä, että kun tuntuu siltä ettei jaksaisi enää, on ehkä epätoivoinenkin olo, univelkaa, väsymystä. Tuntuu että on tunnelissa joka ei lopu ja josta ei ikinä pääse ulos (sillä siltä viime kesän unettomuus ainakin minusta tuntui). 

Niin vaikka et mitään muuta muistaisi, edes omaa nimeäsi, muista ettet ole yksin. Et huonompi muita, et outo. Olet vain ihminen, joka on nyt sellaisessa elämäntilanteessa että voimat ovat todellisella koetuksella. Ole armollinen itsellesi, anna anteeksi, helli itseäsi. Siitä tilanteesta selviää kyllä ja tunnelilla on pää. Usko pois!

Vuoristoradalla

Elämä lapsen kanssa on välillä vuoristorataa, sanotaan. Tänään, jos koskaan, allekirjoitan sen täysin. Kuten olette huomanneet, viime päivät ovat täyttyneet fiilistelystä, herkistelystä, rakkaudesta ja häpeämättömästä Nasu-hehkutuksesta. Eikä oikein sitten mistään muusta. 

No, tänään sitten vierailtiin sekä ihanien että tappiin saakka ärsyyntyneiden tunteiden keitaalla. Kummassakin viihdyttiiin ja niistä ammennettiin oikein urakalla. Mutta aloitetaanpa ensin mukavasta, sillä sitä päivämme oli aina päiväuniaikaan saakka. 

Jaa ketä ärsytti, mitähä? Mulla on ainakin ollut tänään vaan kivaa!

Heräisin siis lähempänä puolta kahtatoista (tiedän, tiedän) kuunnellen... niin, ei mitään. Nassikka oli huoneessaan aivan hiljaa. Koska todellakin tiedän hiljaisuuden olevan merkki vaarasta, epäilin Nasun jo vähintäänkin hirttäytyneen lakanoihinsa ja kipitin pahaa enteillen ipanan huoneeseen. 

Vain löytääkseni sen sängystään istumasta kuin mikäkin hellanterttu, lelujensa ympäröimänä ja hyväntuulisena. Siinä se istui ja selittää pulputti niin ettei toisesta väliä. Vaippa, liian pientä kokoakin vielä, oli pettänyt ja niinpä ipana istuskeli täysin tyytyväisenä märkä pyjama yllään. Sillä hetkellä, tätä näkyä katsoessani oli jälleen oikein pohjia myöden amatööriäiti-olo. 

Mutta ei se mitään, aamupuurot naamariin, puhtaat (kuivat) vaatteet ylle ja leikkimään!

Miltäs siellä ulkona näyttää?

Mutsi hei, puistossa on jo porukkaa. Eiköhän mennä mekin?

Katseltiin hieman Muumeja, peuhattiin sängyssä, tutkittiin kaappeja, kiipeiltiin, kutiteltiin, leikittiin leluilla, luettiin Maisaa ja rakenneltiin torneja. Välillä makoiltiin hetki paikallamme ja ihmeteltiin milloin mitäkin.

Vieläkö yksi menee? Laitan tämän vihreän vielä ja sitten kaadan koko höskän.

Niin, oli kivaa ja aika lensi siivillä, minkä seurauksena päikkäriaika tuli kuin varkain. Välipalaksi jogurttia, lämpimät vaatteet päälle ja parvekkeelle. Eipä mitään uutta rutiineissa tässäkään vaiheessa (vielä). Seisoskelin parvekkeella, lykin nasukkaa vaunuissa ja mietin syntyjä syviä. Eli sitä kuinka Nasun nukahdettua käpertyisin kerälle sohvannurkkaan ja syventyisin Dekoon enkä hievahtaisi lämpimästä pesästäni ainakaan pariin tuntiin mihinkään.

Mmmm, keittäisin ehkä kaffet, jäiköhän niitä eilisiä pullia vielä? Mietiskelin, suunnittelin, ihastelin päivän valoisuutta ja kurkkasin nasukan vaunuihin varmana sen urvahtamisesta. Mitä vielä! Siellähän tuo killitti silmät puoliavoimina. Kohta se kyllä nukahtaa, tuumin ja jatkoin hytkyttämistä.

Jatkoin hytkyttämistä vielä puolisen tuntia kunnes ajattelin ipanan varmasti sammuneen, eihän sillä koskaan niinkään kauan mene. Jätin vaunut aloilleen, suljin hiljaa parvekkeen ovet ja harpoin askelmat kotiovelle. Eteiseen päästyäni itkuhälläreistä kuului vaativaa kitinää ja käännyin kannoillani. Kiukuisssani kiskaisin kuitenkin toppahousut kotihaalarini päälle. Siellähän jäätyy, perkele.

Ei auta, takaisin sorvin äreen. Pökin vaunuja alati kasvavan ketutuksen vallassa ja vihasin koko saakelin talvea. Sitä kuulasta pakkaspäivää, jota hieman aikaisemmin olin höttöspäissäni ihaillut. Kylmä hiipi luutasolle saakka ja tunsin kuinka teininä kännipäissään hankitut reisipaleltumatkin alkoivat muistuttaa olemassaolostaan kuin vanha vihainen kihti.

Polvia jomotti, sormet hanskojen sisällä kangistuivat ja ipana sen kun tuijotti. Niinkö sillä on silmät jääneet auki, taivastelin. Miksei se pentele nuku? Suivaantuneena tein ratkaisevan virheen. Kohensin lurppasilmäisen taaperon myssyä aavistuksen verran liian jämäkästi, mikä aiheutti lumipalloefektin. Ensin havahtui nassikka, sen jälkeen äänihuulet. Nasu karjui raivoissaan, mitä ilmeisimmin olin mennyt herättämään uinuvan pedon.

Kumarruin puoliksi sisään vaunuihin, hyssyttelin ja lauloin. Kaveri tyyntyi, mutta tuijotti takaisin kylmän vihaisesti, loukkaantumistaan nyyhkyttäen. Sillä tavalla miten esimerkiksi bileiden pilaajaa tuijotetaan. Huokaisin, oikaisin selkäni ja jatkoi maanista hyssyttelyni. 

Porraskäytävässä naapurit hymyilivät lasin takaa, lämpimästä. Nyökkäsin kireän hymyn takaisin päin ja mietin voiko virne jäätyä naamaan kiinni. Entä syöpyykö ketutus pakkasessa jotenkin syvemmälle sieluun, eräänlaisena käänteisenä polttomerkkinä? Siltä se ainakin tuntui.

Kun ylitimme tunnin rajapyykin luovutin. Nostin rattaat asukkeineen sisälle, riisuin ipanan kääreistään ja istahdin keittiön lattialle puhisemaan. Muutama raivostuksen kyynelkin siinä silmäkulmasta karkasi, sen verran ketutti tuo täysin turha tunnin mittainen pakkasmarssini. Jalkoja kylmäsi, varpaat olivat ikijäässä ja nassikka hyväntuulinen kuin monen tunnin unilta nostettu.

 Älä ny sitä enää jauha, ota vaikka kuuma suihku.

Siinä itseäni sääliessäni ("byääh, mun rauhaisa Deko-hetkeni") tunsin kuinka joku siirsi hiuksia silmiltäni. Se oli pieni käsi, lämmin sellainen, ja kuului kärsimysnäytelmäni kiistattomalle tähdelle. Ipanalle, joka ei vaan nukahtanut. 

Kaappasin kaverin syliini tiukkaan haliin, rutistin ja murtauduin vapaaksi jälleen yhdestä ajatusvankilastani. Pakkoko se on päikkäreitä ihan joka päivä nukkua, otetaan se kiinni sitten yöunissa. Mitä tällä suotta päiväänsä pilaamaan.  

Niin just mutsi, älä sitä enää sure.

Tuu mielummin tutkiin mitä aarteita mulla täällä kassissa on.

Onnea on...

...kuunnella kuinka lapsi syödessään hokee "nami nami nam nam".

...olla piilossa ja tulla löydetyksi.

Oon ihan hipihiljaa ja sitten....

PÖÖÖÖÖ!

...istua lämpimässä suihkussa kaikessa rauhassa, hiljaa sylikkäin.

...leikkiä yhdessä pehmoleluilla.

Venyvä ja vikkelä kaveri tämä Pupu Pupunen.

...herätä sohvalta siihen, kun pieni käsi silittää hellästi kasvojasi.

...jakaa yhdessä ihan tavallisia, arkisia asioita.

Mun duuni on hämmentää tätä kattilaa, mutsi hoitaa noi jauhelihat.

Jaa miksikö? No kun tuo jauheliha on "kuuuuuumaa". 

En mä nyt mikään tyhmä ole.

...tuntea pieni käsi omassaan.

...katsoa yhdessä piirrettyjä.

Nyt ei pysty kommentoimaan, on se verran jännä kohta tässä.

...nauraa yhdessä hassuille pikkujutuille, kuten vaikkapa sille miten hassulta kieli tuntuu.

...nähdä vanhoja asioita uusin silmin ja uusia asioita vanhoin silmin.

Kato mutsi, mä kasvan karvaa!

...levittää rasvaa pehmoiselle pallomahalle kylvyn jälkeen.

...katsoa läheltä kuinka toinen oppii uutta.

...löytää aarre arkisesta paikasta.

Jumankekka mitä käätyjä!

...laskea sylikkäin leikkipuiston liukumäkeä ja kiljua yhdessä (kuka sanoo että ne ovat aikuisilta kiellettyjä?)

...saada kiinni päiväuniltaan heräävän lapsen ensimmäinen hymy.

...kokata yhdessä päivän ateria.

Joko sä mutsi soitit chef Ramsaylle? Se vois tulla ottaan oppia meistä.

...nähdä kuinka pikkuinen tärisee innosta, vaikkapa mansikkarahkan äärellä.

...juosta pakoon kiitävän ja nauraa räkättävän ipanan perässä.

Nukkuun vai? Älä unta nää. Tää vankikarkuri otti hatkat ny!

...katsoa kuinka nassikka hakee itse potan vessasta, tuo sen olohuoneeseen ja tyynen rauhallisesti tekee siihen asiansa.

...kuunnella illalla pienestä huoneesta kantautuvaa jokellusta, naurua ja laulua.

...tietää että nassikalla on kaikki hyvin.

...kuulla pörröpään suusta purkautuva riemukas "äittte, äääiitte". 

...nostaa syliinsä unesta tuhiseva lämmin lapsi.

Niin, onnea on kokonaiset päivät Nasun kanssa.

Puolitoistavuotias

Pikkuruinen Nasu täytti tänään puolitoista vuotta. Ei sen enempää ja joko niin paljon? Juoksin illalla pallosalamani perässä kamera heiluen ja koitin saada siitä virallista puolitoistavuotispotrettia, mutta laihoin tuloksin. Niinpä kirjoituksen kuvat ovat nyt vähemmän juhlallisen pönöttäviä ja enemmän aidolta elämän vilskeeltä maistuvia pläjäyksiä. Otetaan niitä poseerauskuvia sitten myöhemmin.

No hei kamaan, mä tutkin nyt lelujani enkä ehdi poseerata sulle.

Tätä virstanpylvästä on juhlistettu kahden kesken tyttöjen seurassa. Mies lähti reissuun ja me nasukan kanssa katsomaan ystäväni sirkusesityksen ensi-iltaa. Nasu istui pimennetyssä salissa arvovaltaisen hiljaisena, mitä nyt oikeissa kohdissa muisti hihkua innosta (lue: hiljaisina hetkinä). Ystävä totesikin myöhemmin, että Nasu täydensi esityksen siihen sopivilla äännähdyksillään. Näinköhän ipanasta on kuoriutumassa tuleva sirkustaiteilija?

Tiedä vielä siitä sirkuksesta, mutta kiipeämisessä olen jo ainakin aikas peto.

Minkälainen on puolitoista vuotias tyttäreni? Voi, ei sitä voi lyhyisiin sanoihin ja yksiulotteisiin adjektiiveihin kahlita. Nasu on täynnä elämää, virtaa ja liekkiä. Tunnistan siinä samankaltaisen elämänjanon ja sisäisen vimman, joka itsessänikin on. Tempperamenttia ja tahtoa löytyy eikä virta lopu käytännössä koskaan kesken.

Nasu hassuttelee, on ilkikurinen ja suorastaan hurmaavan huumorintajuinen. On hassua kuinka me nauramme samoille jutuille vaikkei yhteistä kieltä vielä olekaan. Ainakaan sillä tavoin että voisimme yhdessä tarinaa iskeä. Leikimme nenäleikkiä tai uutta suosikkia kielileikkiä ja nauraa käkätämme kuin puolijauhoiset.

Nasu ei ole oikeastaan koskaan pahalla tuulella, vaan on perusolemukseltaan tyytyväinen ja hyväntuulinen. Eipä sillä, kyllä se saisi minusta olla vaikka joka päivä pahalla tuulella ja silti se olisi mielestäni maailman ihanin. Mutta kun Nasu ei ole, se on yhtä valtavaa aurinkoa koko tyttö. Kuuluu pienten jalkojen tepsutus lautalattialla ja ennen kuin nurkan takaa edes ilmestyy se tuttu virne, on huone jo täynnä valoa.

Voi elämä! Mä oon mä.

Nasu on utelias ja todella aikaansaava, etten jopa sanoisi ahkera. Joskus tuntuu että se on valoakin nopeampi, joka tapauksessa äidin ajatusta nopeampi se ainakin on. Se on tullut todistettua monta kertaa. Ja kuinka ketterä, taitava ja omatoiminen se onkaan! 

Nasu on hirvittävän lempeä ja hellä. Päivittäin saamme miehen kanssa nauttia nassikan märistä pusuista, tiukoista haleista ja makiapinan lailla hartioiden ympäri takertuvista pienistä sormista. Tuo pikkuruinen kaveri on täynnä rakkautta koko kahdeksankymmentä senttiseltä varreltaan, varsinainen rakkauden taskuraketti.

Heittelen tässä vaan palloa ja kun kukaan ei katso, annan salahalin pupulleni.

Nasu on tarkkaavainen ja helposti innostuva. Se on rohkea ja luottaa siihen että elämä kantaa. Ainakin luulen niin, sillä sellaisella asenteella se uusiin asioihin tarttuu ja maailmaa tuntuu katselevan. Tosiaalta nassikasta löytyy myös tarkkaileva puoli, se, joka esimerkiksi leikkipuistoon mentäessä nousee pintaan. Tällöin mikään ei ole ipanasta kiehtovampaa kuin seisoa hievahtamatta paikoillaan ja tarkkailla muita lapsia.

Ipana viihtyy myös itsekseen, välillä tuntuu jopa siltä että mutsi paikalle saapuessaan häiritsee sen leikkejä. Nassikka voi leikkiä itsekseen pitkiäkin aikoja, kiertää ympäri kämppää sitä tutkien ja itsekseen touhuten. Nasu onkin erityisen hyvä keksimään puuhaa itselleen, pelkästään kenkähyllyllä viihdytään pitkiä aikoja kenkiä sovitellen ja niiden kiinnitysmekanismeja tutkien.

Onkos tuo nyt sitten korva? Ja tämä tässä käsi?

Tämähän on vallan veikeä otus tämä meitsinn puolitoistavuotislahja.

Nasulla on maailman suloisin ääni. Välillä se kuulostaa pikkuruiselta menninkäiseltä, välillä haltijalta, välillä Star Warsien ewokilta. Aina kuitenkin ihanalta. Uusimpana juttuna nasukka on viime aikoina alkanut murisemaan. Terhakka pörinä vaan kuuluu eri puolilta kämppää kun ipana painaa menemään. Mitä lie mielikuvituksissaan leikkii?

Odotan niin aikaa kun Nasu alkaa puhua, kertoa omia ajatuksiaan ja tapaansa hahmottaa tätä maailmaa. Nyt sanavarasto on vielä melko suppea, tosin se tuntuu kyllä karttuvan vauhdilla. Sen sijaan kuullun ymmärtäminen tuntuu pelaavan jopa pelottavan hyvin, miehen kanssa olemmekin tulleet siihen lopputulokseen, että Nasu ymmärtää kaiken. Siis aivan kaiken.

Kerro sä mutsi vaan se juttus loppuun, mä istun tähän rauhassa kuuntelemaan.

Nasu on siis kaikkea tätä ja voi niin paljon enemmän. Se on oma ihana persoonansa, täydellinen pakkaus, josta en vieläkään voi täysin ymmärtää että olen sen saanut. 

Pikku hiljaa minulle on alkanut myös valkenemaan mitä äidinrakkaus todella on. Tunnen sen niissä klassisissa munaskuissani, se muljuu vatsanpohjalla ja väijyy liikutuksen aaltoina silmäkulmassa. Se on, kuten rakkaus aina on, jotain minua suurempaa. 

  Mä oonkin mutsi tälla lailla kerällä sun sydämmessäsi, oon tehnyt kodin sinne. 

Niinhän tässä kävi, että aloitin kirjoittamaan kepeää tiivistystä siitä mitä kaikkea nasukkani puolitoistavuotiaana on. Lopputulemana istun sohvalla läppäri sylissäni ja ihmettelen posket märkinä miten siunattu olenkaan. 

Kuinka nassikka on tullut elämäämme ja muuttanut sen lopullisesti. En ole enää se sama Heli joka aiemmin olin, eikä mies se sama mies joka ennen isyyttä oli. Ja että lapsemme on juuri Nasu, tuo ihana blondiini takkutukka, jollaista ei ole toista.

Miten se onkaan täydellinen, ei ole asiaa millä se saisi minut vastaansa kääntymään. En voi ymmärtää vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa. Ja silti surullisena tiedän että heitä on. Kuinka joku voi leikata itsestään niin olennaisen palan irti ja jatkaa elämänsä? 

Minä tiedän, etten ikinä kykenisi moiseen. Nasuliini, olen aina sinua varten. Ensisijaisesti sinua varten, lupaan sen. Paljon onnea pikkuruinen tyttäreni, puolitoista vuotta on hieno ikä! Ellei jopa tällä hetkellä se paras.