Eilen olin hiljaa, pitkästä aikaa. Huomasittekin ehkä? Ei ole meillä päivää väliin jäänyt sitten joulupaussin, mutta nyt niin kävi. Arkisia syitäkin oli useampia kuten esimerkiksi pitkäksi venähtänyt päivä sekä viikonloppuleskeydestä aiheutunut miehen ikävä ja kuulumisten päivitysvimma.
Puolenyön tienoilla tajusin olevani törkeän väsynyt, kaaduin sänkyyn ja tunsin kuinka jotain oleellista jäi nyt päivästä puuttumaan. No, rikotaan rajoja. Sehän tekee tunnetusti aina hyvää.
Mä en riko rajoani ainakaan Pikku Kakkosen suhteen. Kyllä niitä rutiinejakin pitää olla.
Samaan aikaan voisin treenata tätä vetskaria, multa kun sujuu moniajo.
Olen myös miettinyt eilisen ja tämän päivän aikana useaan otteeseen edelliseen kirjoitukseen saamaani Anonyymin kommentia. Vaikka päiviin onkin mahtunut paljon ja tahti on ollut hektinen, ovat ajatukseni säännöllisesti palanneet kyseiseen kirjoitukseen. Miksikö? No siksi, koska kirjoitus sisälsi jotain todella olennaista, totta ja ajatuksia herättävää. Jotain itseäni koskettavaa.
Tät-tä-rä-tää, warning warning!
Mutsi heittäytyy vakavaksi. Minä en.
Anonyymi kirjoitti siitä kuinka kiva oli lukea välillä siitä miten meillä (myös) menee välillä persiilleen. Ja kyllähän meillä menee, ei kyse ole nyt siitä. Kyse on siitä kuinka tärkeää vertaistuki on. Ja siitä, että silloin kun itsellä on vaikeaa, tietää ettei ole yksin. Eikä todellakaan ainoa. Kun tuntuu ettei mikään suju, ei osaa, ei kykene, voimat loppuvat... että silloin saisi kuulla ettei se kuule suju aina muillakaan. Ke-nel-lä-kään.
Ja nyt ei siis tarkoitukseni ole puhua Anonyymista tai hänen tilanteestaan millään tavoin, enhän edes tiedä kuka hän on tai millaista elämää elää. Tarkoitukseni on puhua tästä asiasta laajemmin, sillä juurikin tämä oli sydäntäni lähellä kun blogin perustin. Minä kun en nähkääs todellakaan kokenut olevani se sellainen pullantuoksuinen äiti, jolta kaikki sujuu. Ei, olin suoraan sanottuna kauhusta jääpuikkojäykkänä ja ajattelin etten vaan osaa. Koska tunnen itseni niin hyvin ja tiesin etten osaa.
Sillä aikaa kun sä mutsi heittäydyt syvälliseksi mä perehdyn tän kaapin sisältöön syvällisesti.
Minulle itselleni sen kuuleminen, etten ole ainoa, yksin, on ollut valtavan tärkeää. Elämässä yleensäkin. Kun on ollut vaikeita hetkiä, voimat vähissä, epävarmuutta, rumia tunteita... kun on pettänyt itsensä, omat odotuksena. Kun on joutunut katsomaan peilistä itseään ja toteamaan ettei nyt ollutkaan ihan sellainen puoliso / äiti / ystävä kuin haluaisi olla.
Että sulla mutsi kestää!
Mä siirryin nyt tänne paperipuolelle, ehkä huomasitkin?
Niin, elämä on kaikkea tätä ja paljon muutakin. Kaikki nuo tunteet ovat ihmisyyttä, herraisä. Tarkoittaen, että me kaikki tunnemme niin. Joskus, jossain vaiheessa, voitte olla varmoja.
Kuolinvuoteella tajuamme että niin ne ovat nuokin tunteet kuuluneet elämäämme siinä missä ilo, yytyväisyys, onni ja hauskuuskin. Ne ovat ollet osia meistä, olennaisia palasia siitä mikä tekee meistä ihmisiä. Koska kuinka muuten kasvaisimme paremmiksi, oppisimme virheistämme? Ilman tuota itsensä sietämisen vaikeutta, inhottavia tunteita, kalvavaa katumusta.
Ei äitiys tätä puolta meistä minnekään pois taio. Valitettavasti. Sitä painii itsensä kanssa aivan samoin kuin vaikkapa rakastuessaan, välillä ehkä jopa kiivaamminkin. Välillä onnistuu, välillä menee lahjakkaasti metsään. Toiset myöntävät sen rehellisesti, toiset piilottelevat erehtymättömyyden takana. Tosiasia kuitenkin on, viisaampaani lainaten, Errare humanum est.
Suosittelen.
Mitä tällä ehkäpä sekavahkolla kirjoituksella yritän kertoa? Sitä, että kun tuntuu siltä ettei jaksaisi enää, on ehkä epätoivoinenkin olo, univelkaa, väsymystä. Tuntuu että on tunnelissa joka ei lopu ja josta ei ikinä pääse ulos (sillä siltä viime kesän unettomuus ainakin minusta tuntui).
Niin vaikka et mitään muuta muistaisi, edes omaa nimeäsi, muista ettet ole yksin. Et huonompi muita, et outo. Olet vain ihminen, joka on nyt sellaisessa elämäntilanteessa että voimat ovat todellisella koetuksella. Ole armollinen itsellesi, anna anteeksi, helli itseäsi. Siitä tilanteesta selviää kyllä ja tunnelilla on pää. Usko pois!
10 kommenttia:
Moi, tässä se sama anonyymi kuin pari päivää sitten :) Mä
Jo ihan pelästyin, että sä mun kommentin takia lopetit blogin kirjoittelun. Oli vaan vähän huono aamu. Niitä tulee joskus.
Jatka vaan kirjoittelua. Minä ihailen sun kykyä elää hetkessä ja nauttia siitä. Saan aina itsekin muistutusta, että vaikka välillä on aika rankkaa, niin kyllä tässä lapsen kanssa elämisessä on enemmän ihania puolia.
Ihana miettiä, että muutaman kuukauden päästä munkin tyttö jo auttelee kokkaamisessa ja vetää vaatteita itse niskaan.
Ehkä mullistavinta vanhemmuudessa on ollut juuri se, mistä olet kirjoitellut viime päivinä: miten syviä ja vahvoja tunteita lapsi saa aikaan. Ikinä en osannut kuvitella rakkauden ja välittämisen määrää, joka omaan lapseen kohdistuu - ja toisaalta huolen, välillä raivon tunteita mitkä nousee.
Itellekin paras keino arjessa pärjäämiseen on ollut tuki muilta samassa tilanteessa olevilta. Mun silmissä ihan "superäidit" on kertomansa mukaan olleet ihan yhtä poikki, pihalla ja välillä valmiita irisanoutuun koko touhusta.
Mistäköhän se mielikuva sitten tuleekaan, että äitiyden pitäisi olla vaan ihanaa rattaiden työntelyä ja tuutulauluja? Monet siitä kumminkin tuntuu kärsivän, että odotusten mukaan pitäisi pystyä kaikkeen ja jaksaa koko ajan.
E.
Voi kääk, tuon viimeisen kappaleen kun luin, niin itkuhan siitä tuli! <3 Olen viime aikoina pohtinut sitä, kuinka väsynyt olen ja kuinka tuntuu etten osaa aina olla paras äiti Typylle. Siis noinniinkuin siltä kannalta, että Typy kaipaa jo enemmän virikkeitä ja viihdykettä, mutta minä en joko osaa, tai minusta ei tällä hetkellä riitä viihdyttäjäksi. Vaikka järjellä tiedän, että tietenkin minä olen juuri parasta seuraa Typylle. No mutta eniveis, kirjoituksesi osui ja upposi! Vertaistuki on kyllä noviisiäideille <3. Kiitos siis sinulle, kun muistutit, että kukaan ei ole oikeasti speräiti 24/7/365 vaan kaikilla meillä on joskus hieman hankalaa, tavalla tai toisella.
(Tosin itkin myös toissapäivänä vauvakerhossa aivan kesken normaalin "äitikeskustelun", eli mitä vakioaiheita synnytyksestä vauvojen kehitykseen tulikaan kahlattua läpi. Muut paikalla olevat äidit hieman hämmentyivät, mikä näin jälkikäteen vähän jo naurattaakin. :D Väsymys + PMS = itkunhuuruinen äiti. ;))
Meinas melkein alkaa huolestuttamaan kun ei kirjotusta eilen näkynyt, kaippa sitä on itekkin jo niin kaavoihin kangistunut (ennen nukkumaanmenoa luetaan nasun asu) joten kun sitä ei voinutkaan tehdä meni rutiini ihan sekaisin :D
Haluan vaan vielä sanoa että te vaikutatte ihan mahtavalta pikkuperheeltä! Blogin perusteella saa sellaisen kuvan että teillä ei kovinkaan turhista stressata ja haleja ei säästellä. Sinä ja Nasun isä oletta varmasti vanhempien A-luokkaa:D
Älä vaan lopeta tätä blogin pitämistä, mitä minä sitten ennen nukkumaanmenoa tekisin? :D
*halaus*
-Emmi
Minun on pakko vielä heittää tähän myös kiitokseni blogistasi! Minusta on piristävää lukea, että tuodaan esille myös niitä iloisia hetkiä äitiydessä. Minä olin ilmeisen pessimistisesti varautunut omaan äitiyteeni ja osaamiseeni - tai sitten sisäistänyt kyllin hyvä vanhempi (Bruno Bettelheim) -ajatuksen, koska olen ollut yllätyksekseni huomattavan armollinen oman äitiroolini rakentamisessa. Mutta pointti on se, että blogiasi on ihana lukea, koska siellä tulee paljon esille niitä tunteita, joita oma lapsi saa aikaan minussakin eli käsittämättömän suuren rakkauden ja ilon, sekä myöskin ne toisentaiset tunteet. Eli meitä monenlaisia samaistujia varmastikin löytyy. Höh, nyt en kyllä enää yhtään ymmärrä itsekään, mitä kirjoitan ;)
Aivan mahtavaa tuhousta, go Nasu go!Loistavaa meininkiä, Invaasio on nyt kateellinen (meillä on suodatinpussit liian ylhäällä täysimittaista tuhoiskua ajatellen).
Anonyymi: Kuten kirjoitinkin, älä suotta pelästy höpsö :) Mä oon sulle vain kiitollinen, kuten jo todettua, sain paljon hyvää ajateltavaa. Ja on ihana kuulla olevansa avuksi ja tueksi, se oli oma kaino toiveenikin kun tämän blogin aikoinaan perustinkin. Ja kyllä, hetkessä elämisen ihanuutta julistan kuin mikäkin herännäinen. Miksikö? Koska se tekee kaikille hyvää, uskon :)
E: Aamen. Juuri tästä olen yrittänytkin kirjoittaa. Kiitos Sinulle ihana E!
Äni: Voi Äni! Kuulostaapa tutuilta ajatuksilta, kaikki me noita aikanamme käymme läpi. Ihana pystyä tarjoamaan vertaistukea, tuossa tilanteessa sitä tarvitsee. Tiedän. Täältäpä tulee vielä voimantäyteinen virtuaalihali - noin!
-Emmi: No arvaa vaan huoletuinko minäkin? Menee mullakin pasmat ihan sekasin ja oli hieman orpo olo nukahtaessa... outo olen ;) Kiitos kauniista sanoistasi, vetää vallan sanattomaksi... ite oot! :)
Voi että, kaikilla menee välillä huonommin. Meilläkin on taas flunssa päällä. Annoin juuri lapselle kuurin viimeisen annoksen antibioottia ja sain sitten itse flunssan, kun lapsi alkaa toipumaan. Väsyttää ja suututtaa, kun kakkapyykkiäkin on tullu paljon, antibiootit ja maitodieetti kun pistävät vatsan lapselta sekaisin. Mutta kyllä se taas iloksi muuttuu: tänään pikkuinen suostui jo syömään ja ehkäpä nyt viikonloppuna saisi levätäkin.
Hyvää viikonloppua! Ottakaa tekin levon kannalta!
Kiki: Joo, näinhän se on, mutta tekee hyvää ääneen se myös sanoa. Koska välillä on vaan niin kivaa kuulla se, varsinkin silloin kun oma usko alkaa loppumaan ja kuvittelee ehkä kuitenkin olevansa se ihka-ainoa joka kärsii. Voi teitä, toivottavasti saisitte tuon sairasuputken pian selätettyä! Mutta ajattele positiivisesti, noinhan sitä vastustuskykyä rakennetaan. Tsemiä, ja sitä tärkeää leppoa! :)
Hyvää päivää ystäviä, nimeni on Riitta Mäkirinne Turusta, olen lääkäri ammatin mukaan, 47-vuotias. Lukekaa ystävällisesti todellisen elämäni todistukseni, minulla on myönteinen aikomus, että nämä tiedot auttavat tätä artikkelia lukevalle henkilölle nyt palauttamaan rikkoutuneen avioliiton ja palauttamaan menetetyn rakkaussuhteen 2 päivän kuluessa. Oltuaan suhteissa Janne Anttilaan vuosia, hän hajotti minut, tein kaiken saadakseni hänet rakastamaan minua, mutta kaikki tekemäni oli turhaa, halusin häntä takaisin niin paljon rakkauden vuoksi, että minua kohtaan hän on, Kysyin häneltä kaiken, mitä minulla on, lupaan, mutta hän kieltäytyi. Selitin ongelmani kollegalleni työssä ja hän ehdotti, että ota mieluummin yhteyttä rakkaudenloitsijaan, joka voi auttaa minua selittämään sen, mutta olen sellainen henkilö, joka ei koskaan ajatellut, että rakkausloitsun osuus oli olemassa tai toimi, minulla ei ollut valintaa mutta kokeillaan sitä, lähetin sähköpostin loitsukanavalle ja hän kertoi minulle, ettei ollut ongelmaa, että kaikki tulee olemaan kunnossa ennen kolme päivää, että entinen palaa takaisin minuun ennen kolme päivää, hän heitti Rakkaus loitsu-osan ilmaan ja yllättäen toisena päivänä se oli noin klo 3.00. Entinen rakkautekumppani soitti minulle matkapuhelimella, olin niin yllättynyt, että vastasin puheluun ja hän sanoi vain, että hän oli niin pahoillani kaikesta, mitä tapahtui, että hän halusi minun palata hänen luokseen, että hän rakastaa minua niin paljon . Olin niin onnellinen ja niin me aloimme elää yhdessä onnellisina. Näin voit tavoittaa hänet, jos tarvitset apua doctorigbinovia93m@gmail.com tai whatsapp puhelinnumeroon +2349014523836, ota asiat itsestäänselvyytenä ja se vie sinulle ......
Lähetä kommentti