Anonyymilleni

Helmikuuta, sano! Helmikuu on kerrassaan kiva kuukausi: meikäläisellä on nimipäivät, saa Runebergin torttua ja päivät käyvät aurinkoisiksi. Ainakin omissa mielikuvissani helmikuu on lähes poikkeuksetta luminen ja aurinkoinen. Kaiken ihanan lisäksi helmikuu on portti maaliskuuhun, joka ainakin minulle on jo virallinen kevätkuukausi. Jeejee! Täältä tullaan kesä.

Haluan silti palata vielä eiliseen kirjoitukseeni ja vastata sinulle ihanan Anonyymini (olet jollain hassulla tavalla tullut mulle nyt läheiseksi), että missään nimessä kirjoituspaussi ei johtunut sinusta! Älä sellaista edes huolehdi, höpsö :) Syy oli kiireisessä päivässä ja liian lyhyessä vuorokaudessa. 

Asia on pikemminkin päinvastoin, sinä toit sisältöä ja hyviä ajatuksia päiviini, olen sinulle erittäin kiitollinen! Kiitos myös että niin rehellisesti jaoit fiiliksesi ilman turhaa sensuuria ja silittelyä.

Nonni, nyt se taas aloittaa jauhaan tosta aiheesta. Meitsi kurvaa muualle.

Luin kirjoitukseni tänään uudelleen ja emmin onnistuinko sittenkään sanomaan sitä mitä kovasti yritin. Eli tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä kuinka tärkeää on saada vertaistukea ja kuulla ettei se aurinko meistä kenellekään aina jatkuvasti paista. Että kaikki (todellakin myös minä), rämpivät välillä sellaisissa varjoissa jotta oksat pois. Ja miksi - yksinkertaisesti siksi että se on elämää.

Lisäksi yritin kertoa siitä kuinka todella ymmärrän mistä puhuit. Samaistuin vahvasti fiiliksiisi. Myös tällä päässä ollaan kärsitty pahasta univelasta, toivottomuuden tunteista ja epätoivosta. Muun muassa. Ja vaikka nyt on meneillään sangen auvoinen jakso (lue: ipana nukkuu uskomattoman hyvin, on terve ja kaikin puolin mahtavassa iässä), ei siitä todellakaan niin kauan ole kun oli hieman haastavampaa. 

  

Mutsi hei, törmäsin tähän sun työkassiisi ja tämä on ehkä vähän lapsellinen. Virkanaisella kerhokassi, hihi.

Jaa mut hei, mikäs härpäke se täällä on meikäläiseltä piilossa?

Aina silloin kun itsellä menee matalaliitoa on kiva kuulla sekä a) niistä joilla menee paremmin että b) niistä joilla menee myös huonosti. Kumpaakin tarvitaan. A-porukka nostaa suosta ja antaa energiaa silloin kun sitä kaipaa. B-porukka taas auttaa rypemään vielä hieman syvemmässä mudassa itseään säälien ja surkeudessa muhien. Myös tätä tarvitaan välillä. Eli oikea annos oikeaa lääkettä oikeaan aikaan - sillä se lähtee! Ainakaan minulle ei ole a:ta ilman b:tä.

Muistan kuinka ihanaa oli lukea joistain blogeista siitä kuinka persiilleen myös siellä välillä mentiin. Varsinkin kun kirjoittaja on vaikkapa sellainen verbaalikko, tarkkasilmä ja sanaseppo kuten Paska äiti, nyttemmin Mallamoija. Voi Mallamoija, tietäisitpä vaan millaisissa aallonpohjissa olet minuun huumorisi kautta voimia valanut. Se olisi kuules vähintään patsaan paikka se!

Tai sitten se apua tuova, voimaannuttava teksti saattaa olla oivaltava, syvällinen ja älykäs. Sellainen joka vie sinut ajatuksissasi hetkeksi pois nykyhetkestä, saa sinut ehkä liitelemään, miettimään, löytämään ja oivaltamaan. Liikuttumaan, nyökkimään ja nauraa hörähtelemään. Sellaisia tekstejä minulle kirjoittelee ihanainen LauraQ. 

Eli oma Anonyymini (huomaatko kuten olen jo ominut sinut, ethän pahastu?), täytyykin kirjoittaa taas välillä myös niistä asioista jotka eivät meillä mene putkeen, niitäkin kyllä löytyy. Sitä kun aina kirjoittaa siitä mikä kirjoitushetkellä kulloinkin mielessä on päällimmäisenä. Olen vaan sen tason optimisti, että tuppaan nollaamaan mokani, ottamaan opikseni ja nostamaan häntäni. Ja eiku etiäpäin!

Ja voi kuule, kuten kirjoititkin, ihan kohta tyttäresi jo uinuu yönsä ja seisoo vierelläsi kokkauksissa jeesien. Tulee vastaasi vaipat puolitangossa, paita housuiksi puettuna ja sukat väärissä jaloissa - ylpeyttä puhkuen. Ite puettu, kato. Niin se menee, usko vaan. Niin se meni meilläkin. 

Tämä kirjoitus on siis omistettu Sinulle, tsemiä ja voimarutistus!

  Täällä sitä painetaan tukka putkella etipäin.