Uudelleen löytäminen. Kaksi sanaa (tai ehkäpä yksi sillä en ole ihan varma onko tuo yhdyssana), mutta suuri merkitys. Kuinka kivaa onkaan löytää asioista uudelleen! Taskun pohjalle unohtunut raha, kassissa valmiina odottava kajalkynä, jonka luuli jo aikoja sitten hukanneensa, vanha harrastus johon syttyykin uudelleen... listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta saanette jo kiinni siitä mitä tarkoitan.
Koska olen tähän ikään mennessä ehtinyt tekemään jo aika liudan onnistuneita ja suurta iloa tuottaneita uudelleen löytöjä, annan monille asioille uusia mahdollisuuksia. Viime päivinä olen leikitellyt ajatuksella kokeilla astangajoogaa uudelleen. Olen nimittäin parikymppisenä pariinkin otteeseen koittanut aloittaa joogaamista, haaveillut joogahetkistä jotka "on vain pakko saada tehdä" ja unelmoinut rauhallisesta tahdista, jossa en sorru suorittamaan.
Persiilleen on mennyt joka kerta. En ole "jäänyt koukkuun", kuten niin monet muut kadehdittavasti ovat. En ole henkistynyt, en lakannut suorittamasta. Siellä minä joogasalissa olla pönötin ja vakuutin itselleni joka kerta tekeväni sitä vain itseäni varten. Turhaan. Taustalla väijyi aina vimmainen suoritushalu, varmaankin rakkaasta baletista tavaksi jäänyt ärsyttävä luonteenpiirre, joka silloin tällöin nostaa rumaa päätään. Kuten esimerkiksi siellä harmonisuutta henkivällä joogasalilla.
Nasukin löytää asioita uudelleen, itse asiassa melko useinkin. Lelut ja kirjat kiertävät sellaista omaa sykliään, jossa jokin aika sitten hetkeksi sivuun nostettu lelu onkin taas kuin uusi ja päätyy jälleen leikkien suosikiksi.
Tänään mies antoi Nasulle pitkästä aikaa sen oranssin nokkamukin, oikeastaan vain koska kaikki muut mukit olivat pesussa. Nokkamukia käytettiin joitakin kuukausia sitten säännöllisesti, mutta se on jäänyt kokonaan astiakaappiin Nasun opittua juomaan suht koht siististi.
Mutta voi mikä riemu nokkamukista sukeutuikaan: siitä kehkeytyi hetkessä päivän hittilelu, jota kanneltiin mukana joka paikkaan, aina välillä vettä reteästi hörppäillen.
Hörpyn aika. Äläkä Riki yhtään väijy siinä, mä juon tän kaiken itte.
Huomasittekos meikäläisen uuden kampauksen? Näkyykö se jos käännän päätä näin?
No entäs nyt? Näettekö? Samurainuttura!
Kyllä, laitoin Nasun takkupehkoon tänään ponnarin, joka kieltämättä muistuttaa enemmän samurainutturaa kuin ponihäntää. Parasta hommassa oli se, ettei napero itse edes tajunnut uutta kampaustaan, se kun ei notkunut silmillä kuten vaikkapa ne pinnit. Niinpä saimme miehen kanssa hihitellä rotanhännälle koko päivän.
Pikkuruinen samuraimme oli, toisin kuin samurait yleensä, jälleen täynnä hellyyttä. Meidän lisäksemme Riki sai siitä reilusti oman osuutensa. Riki tosin ei aina onneaan tajua.
Sun vuoro on isi seuraavaksi, halin nyt eka Rikiä.
Hei, mihin sä nyt lähdet? Tässä olis halit vielä kesken.
6 kommenttia:
Morjens ! Oli vain pakko tulla kertomaan kuinka ihanaa on, kun Nasu ja Riki on ilmeisen hyviä kavereita keskenään. Itse olen hyvin eläinrakas ja mieltä lämmittää huomata, kun lapsen annetaan rauhassa tutustua eläimeen. Turhan usein näkee tapauksia joissa ollaan "liian varovaisia" eläinten kanssa, eikä anneta lapsen koittaa ja koskea ja silittää. Tottahan sitä varuillaan pitää olla, eläimet on aina eläimiä, mutta mielestäni on aivan ihanaa kun lapsi saa tutustua siihen karvaiseen perheenjäseneenkin kaikessa rauhasssa :)
Mukavaa yhteiseloa Nasulle ja Rikille ! :) Ja Rikille jaksamisia, taitaa Nasu ihan tosissaan olla kiinnostunut katista. :-D Mainiota !
Meillä koirat saa samanlaista hellyyttä, ja välillä kyllä "hiukkasen" ronskimpaakin käsittelyä, ja samalla lailla ottavat hatkat. :D Niitä täytyy kyllä aika lailla vahtia, kun yksi on varsinkin sellainen ettei voi olla varma antaisiko hammasta jos ei mini-ihminen älyä lopettaa kuonoon tökkimistä tms ajoissa.
Mä en vois ikinä kokeilla joogaa, koska jupisisin siellä salilla koko ajan itsekseni ympärilleni tiojtellen: "mun on pakko venyä pidemmälle kun toi, hähää mun kädet meneeki pidemmälle kun ton, ei saakeli toi jaksaa mua paremin, munki on PAKKO..." :D
mama90: Morjens mama! Riki ja nasukka on tosiaan kamuja ja nassikka saa ihan kiitettävästi tutustua ja kurmuuttaa karvahanuria, se kun on kärsivällisin ja lempein eläin mihin olen ikinä törmännyt. Meillä ei turhia kainostella, juuri sen takia että voimme luottaa Rikiin, vaan Nasu saa tutkailla, koittaa ja tutustua ihan kuten itse tahtoo. Ja omassa aikataulussaan, munkin mielestä eläimen ja lapsen yhdessäolo on erittäin tärkeää.
Anonyymi: Kuten yllä kirjoitinkin, Riki on maailman lempein otus. Se ei ole eläissään edes kynsäissyt ketään. Niinpä se uskaltaa antaa olla nasukan kanssa ihan itsekseenkin, se kun sitten itsekseen luikahtaa karkuun kun meno käy sille liian rankaksi.
Supersikri: Joo-o, noinhan se vähän mullekin parikymppisneä kävi. sSen jälkeen en ole tohtinut edes koittaa...
Ja kun eläimet tuntuu vaistoavan heti jos niihin ei luota. Fiksuja nuo karvatit kyllä on. Onko teillä neiti koskaan ennättänyt vielä kissanruokakupille? Nyt taitaa puhua kokemuksen syvä rintaääni, itse nimittäin (kuulemma, en myönnä mitään) olen pienempänä salaa vieraillut koiran ruokakupilla.. :D Hmm, mahtoikin olla hyvää..
mama90: No joo, siis Nasuhan välillä asuu Rii kupilla ja ruokailee sit siellä. loput ruoat tungetaan kissa-paran vesikuppiin. pysyypähän ipana proteiineissa kun sitä lihamömmöä syödä natustaa :D
Lähetä kommentti