Reinon luona vieraisilla

Tänään kävimme ystävien luona vieraisilla ihastelemassa kuusikuukautista Reino-poikaa. Oikein hävettää kuinka vähän olemme viime kuukausina ystäviin ehtineet pitää yhteyttä. Jotenkin tämä työarki ja unelmatehtaan pyörittäminen ovat imeneet vapaa-ajan niin tehokkaasti, että kuukaudet ovat vain lentäneet ohitse ja yhtäkkiä se eilen syntynyt suloinen pikku vauveli on syöttötuolissa istuva hurmuri.

No, selitykset sikseen, pitää koittaa jatkossa tsempata ja järjestää aikaa. Ystäviä kun on aina niin ihana nähdä. Reinon vanhempien kanssa tuli muisteltua Nasunkin vauva-aikoja, hassua miten ne univelat ja päiväunirytmit ja muut unohtuvat, sitä kun elää niin tiukasti tätä oman naperonsa arkea. Arkea, joka on jo rytmeiltään ihanan stabiili ja asettunut (kop kop, koputan puuta). 

Ja voi mikä hurmuri Reino-poika onkaan! Suklaiset silmät, maailman ehkä pisimmät silmäripset ja suloisen utelias, rauhallinen sekä tyytyväisen oloinen herrasmies. Nasu se enemmän pisti ranttaliksi, viittä vaille kaksivuotiaan uhma kun painaa päälle niin se kyllä näkyy ja kuuluu. Vaikka omapa oli syymme, päivän tiukasta ohjelmasta johtuen nassikan päikkärit viivästyivät kaksi tuntia ja kutistuivat tuntiin. Tosiasia, joka vetäisi omankin pinnan kireälle.

Vierailumaratonin päätteeksi kotona odotti suihku. Kylpyyn ei ollut oikein aikaa, joten mies ja Nasu kävivät pikaisessa suihkussa. Nasu se rakastaa suihkuttelua. Meillä on sellainen sadesuihku; ihana leveä suutin josta valuu tarpeeksi paljon vettä. Kun aikanaan häälahjarahoilla remontoimme kylpyhuoneemme oli minulla yksi vankka päätös - sadesuihku muuttaa nyt meille. Ja voin vakuuttaa että päivääkään en ole sitä päätöstä katunut.

Mä meen nyt tonne.

Tänne näin, suihkuttelemaan.

Myös nassikka rakastaa tuota lempeänä valuvaa suihkua. Kun suihkun laittaa päälle, pitää nasukkaa pidellä hetki aloillaan. Alussa kun vesi saattaa olla hieman viileää ja Nasu jo kovasti haluaisi juosta  veden alle. Tällöin parinkin sekunnin odotus voi olla pienelle tuskaista. 

Mutta se hurmio kun veden alle saa lopulta sukeltaa! Vips vaan kun pikku jalat kipittävät vauhdilla. Siinä Nasu sitten seisoo minuuttisotalla ja vain nautiskelee. Kerrassaan hurmaava näky.

No hyvä on, ihastelkaa nyt sitten meikäläistä hetki.

Ja nyt mä meen, moido!

Itä-Tampereen kovin gimma

Oi ihana kevät! Tänään yhdistetylle kauppa- ja kirppisreissulle puettiin reteästi kevät vaatetta. Se on nimittäin kevät nyt, vastalauseita ei kuunnella. Toppavaatteet jäivät syvälle kaappiin kun pintaan louhittiin froteemyssy ja vanutakki. Tai no, kaipa tuo joku kevyttoppa on, mutta meikäläiselle se on kaikkien toppahässäköiden jälkeen ihanan helposti puettava ja ohkainen takki. 

Miltäs tämä asu näyttää takaapäin... hmm.

Entäs edestä? Onko tämä myssy ehkä vähän liikaa? Meneeks mun maine?

Nasu rakastaa kirppiksillä kiertelyä ja erilaisten löytöjen tekemstä, ihan kuten vanhempansakin. Nasun löydöt tosin tuppaavat eroamaan meidän löydöistä aikas selkeästikin. Siinä missä nassikkaa vetävät puoleensa kirkkaat värit, pehmoiset karvat tai muuten vain kiinnostavat muodot, katselemme me miehen kanssa ennemmin vaatteita ja vanhoja esineitä. No, eipähän tule riitaa esineistä.

Annas iskä sitoo ne kengännauhat.

(Ja varastaa samalla pienen halin)

Ja kun siinä Koti-sarjassa on tullut kuvattua tätä meidän kotiamme nyt eri huoneista (tiedän, kierros on yhä pahasti kesken - working on it), niin esitellään nyt sitten vaihteeksi hieman maanpinnan alaisia paikkoja. 

Kävimme tänään talomme kellarissa ja kamera sattui olemaan mukana (älkää kysykö miksi, täällä tapahtuu outoja asioita). Joka tapauksessa tuloksena syntyi sangen katu-uskottavia kuvia.

Meitsi poussaa ihan gansgstana täällä. Betonilähiön lapsi, nääs.

Tervetuloa mun neibörhuudeilleni, yo.

Mutta nyt aion seuravaaksi käydä sen prkl neulemekon kimppuun. Vannon, kautta kiven ja kannon, että palmikoita en enää ikinä kudo. En i-k-i-n-ä. Mikä ihmeen mielenhäiriö sai edes yrittämään? Yhtä tuskaa ja takkuamista koko työ. Eilenkin huomasin tehneeni 12 kerrosta mekon väärälle puolelle, minkä seurauksena sain ensiksi purkaa ne pahuksen kerrokset ja sen jälkeen metsästää kaikki 144 silmukkaa takaisin puikoille.

Vain huomatakseni että kaksi silmukkaa oli hukkunut jonnekin purkuprosessin kiemuroihin. Seurasi lisää purkamista ja vielä enemmän kirosanoja ja oli enemmän kuin hilkulla etten paiskannut kutimia ikkunasta kadulle. Laskin sen epäonnen räpellykseni kuitenkin aikuismaisen kärsivällisesti pöydälle odottamaan parempia aikoa. Hyvä minä, näin se luonne kasvaa ja pinna venyy. 

Tänään sitten vastoinkäymisestä sisuuntuneena aion käydä tuon petollisen neulemekon kimppuun, uusin järein asein. Wish me luck. Mutta hei, mukavan rentoa perjantai-iltaa teille muille!

Kirppisrutinaa

Nasu ja mies lähtivät aamulla mummin kanssa isomummia moikkaamaan. Isomummi muistaa nasukkaa säännöllisesti korteilla ja kirjeillä, jota oli viimeistäänkin aika käydä vierailulla.  Miehen kanssa juuri tuumimme kuinka pitäisi ehdottomasti käydä useamminkin, mutta jotenkin ne päivät vaan tuntuvat liitävän ohitse. Ovatko nämä nyt siis niitä paljon puhuttuja ruuhkavuosia?

Illemmalla piipahdimme kirpparikierroksella, pitkästä aikaa. Haaviin jäi kolme kirpparia, paljon ihmetystä ja päivittelyä (luoja sitä kaman yleislaatua!) ja muovi-vimmaisen retroilijan unelmia. Nimittäin säkillinen puoli-ilmaista Sarvista. 

Ai että kun tykkään noista muovikipoista ja -kupeista! Sen lisäksi että ne ovat suloisen näköisiä ja toimivat tehokkaana aikakoneena lapsuuden mehutuokioihin, ovat ne enemmän kuin oivallisia nassikan leikkeihin. Nuo astiat kun eivät vähästä säikähdä.

Härregud mutsi, näihin kippoihin, kuppeihin ja kansiinhan ihan sekoaa!

Mutta kyllä oli taas Tampereen kirppikset täynnä sen tasoista skeidaa, että oksat pois. Matkan aikana väsähdin jo päivittelemään sitä vaateretkujen, rikkinäisten esineiden ja kaameiden kippojen esiinmarssia, että talsin vain turtuneena halki niitä rojulla täytettyjä käytäviä. Mitä on tapahtunut ihmisille, missä vaiheessa roskasta on tullut kauppatavaraa?

Pakkohan tässä on heittäytyä mummoksi ja päivitellä kuinka entisaikaan tavarat olivat kestäviä, laadukkaita ja kirpiksiltä tehtiin oikeita löytöjä. Kaukana ovat ne ajat, ainakin täällä Tampesterin suunnalla. Kyllä se on kuulkaa sellainen harvinainen hetki, kun silmien eteen osuu jotain oikeasti hienoa. 

Tänään sellainen hetki kuitenkin koettiin; kokonainen pöydällinen ihania Sarviksia vailla riistohintoja.  Niitä sitten lähti kotiin mukaan ihan kiitettävä satsi vanhojen kavereiksi. Ai että!

Tämän laitan tuonne taakse.

Ja nyt tuosta sitten hieman ruskeaa.

Mutsi hei, kuuluuko nämä kaksi yhteen vai?

 Oho! Mitä sä just sanoit? Voitko toistaa?

Neuloja-aloittelijan aikaansaannoksia

Nyt se sitten paljastetaan! Nimittäin the villatakki, se jota puurtaessa meinasi käpy lopullisesti palaa ja hihnat hirttää kiinni. Oli meinaan muutama mutka matkassa, jos nyt rehellisiä ollaan. Ja mähän olen. Ei mulla muuten ehkä olisi ongelmia niin ollut, mutta en vaan yksinkertaisena tyyppinä tajunnut niitä neuleohjeita. Vetoan blondiuteeni.

Tässä se nyt kuitenkin on. Alun perin olin suunnitellut laittavani mustat tai valkoiset napit, mutta koska ne olivat Alivekidsistä loppu, päädyin violetteihin. Jotka ovatkin aikas hauskat punaista vasten. Tuo villatakki on kyllä hauskan retromainen, tulee mieleen juurikin ne omat 70-luvun neuletakit. Ne tosin oli vauvan kakan värisiä, mut malli oli sama.

Ihan itte tehty. Aina alun innosta tuskaiseen loppuun saakka (mulle vaikein kohta odotti lopussa).

Huppu on suloinen hiippa ja sopivan iso, mutta sitä oli vaikea saada kuvattua.

Villatakin onnistumisesta vauhkoonnuin sitten täysin. Aloitin pirullisen palmikkomekon (tilitän siitä vielä myöhemmin) ja loin päästäni Nasulle kaulaliinan. Sillä kun ei nyt kevään viimoihin kaulahuivia ole, niin olihan sellainen tehtävä. En halunnut kutoa mitään peruspitkää lötköä, joten ideoin ipanalle samanlaisen trendituubin kuin mitä aikuisillekin myydään. 

 

Tätä se siis näyttää lepotilassa - tuubilta jossa on nappi.

Ja tuossa se on ikään kuin päälle puettuna, kuvitelkaa keskelle Nasun kaula.

Idea tähän tuubiin lähti tuosta mahtavasta jättinapista, jonka villatakin nappien mukana ex tempore tilasin. Se jotenkin huuteli luokseni pääsyä, joten pakkohan se oli kotiuttaa. Halusin tehdä tuubista kaksinkertaisen, jotta sitä voi tarvittaessa avata ja siten saada suojaa laajemmalle alueelle. Ikään kuin kaulurin omaisesti. 

Pakko myöntää, että olen tuotekehittelyyni sangen tyytyväinen. Eikä tule toista samanmoista kadulla vastaan, se on vissi ja varma.

 Kattokaa, mutsi teki mulle kaulapannan.

Mitäs tykkäätte?

Eilen illalla sain myös siivottua Nasun vaatekaapit. Tällä hetkellä keittiön pöydällä odottaa vielä vino kasa vaatteita, joiden kohtalosta en ole aivan varma. Osan myyn, osan säästän. Mutta mitkä on mitäkin, siinäpä vasta pulma. 

Joka tapauksessa oli aika siirtää suurempien kokojen jemmalaatikoista vaatteita käyttöön, tämä musta haalari on esimerkiksi sellainen, joka on odotellut käyttöön pääsyä jo jonkin aikaa. On se vaan pirtsakka, kelta-musta on kyllä yksi lemppariyhdistelmiäni. Sopivina annoksina nautittuna.

Mut mutsi hei, enkös mä nyt ole ihan pikkasen liian vanha jo näihin vauvasoittimiin? 

Hittolainen, mä pakkaan tän sit itse pois. Menee maine jos kaverit löytää tän mun huoneesta.

Lähetin miehen illaksi ystävän kanssa oluelle, koti-iskät tarvitsevat hengähdystaukoja. Ihan niin kuin kotiäiditkin. Nasun kanssa vietettiin sitten tyttöjen iltaa tanssien, sängyssä pomppien, torneja rakennellen ja suihkutellen.

 Äiti varastaa pusun.

 Ei hitto, kohta se alkaa taas hempeileen, tunnen sen.

 

 Tadaa! Tämä ilta on tyttöjen ilta. Hyvä me!

Minä ja supermallit

 Morjesta pöytään vaan kaikille, meitsi on tänään täällä laatikossa väijyssä.

Toi paperi on selkeesti ylimääräinen, hus!

Mites täällä voi muuten pomppia?

Tiedättekö mitä yhteistä on supermalleilla ja allekirjoittaneella? No no, älkää nyt yhtään kainostelko siellä, sanokaa vaan! Tiedän itsekin että se yhdistää meitä, minkäs teet. Ei ihminen luonnolleen mitään mahda, sitä on vaan sellainen kun on. Mitä sitä anteeksipyytelemään.

Nimittäin Pilates-vimmaa. Meikäläinen on aivan hurahtanut siihen. Haluaisin jumppailla vaan joka päivä, vaikka tällä hetkellä tunnit ovat vain kerran viikossa. 

Muistanette ehkä kuinka vuoden alussa julistin uusien harrastusten aikakauden jälleen alkaneeksi: veri suussa -urheiluun tottunut höyrypää päätti löytää sisäisen rauhoittujansa ja kirjoittautui sisään Pilateksen alkeiskursseille. Se oli näemmä menoa.

Ja mä sanon et se on nyt menoa tälle raitakalsarille.

Hnghph! Jäi pohkeista jumiin, mokoma.

Se on kyllä hassu laji! Hiki ei oikeastaan tule, ainakaan siinä mielessä mitä vaikkapa lenkillä, salilla tai spinningissä. Mitään erityisiä vermeitä tai alkulmmittelyjä lajin harrastaminen ei vaadi, sen kun ilmestyy paikalle. 

Juomapulloa ei myöskään treenin aikana tarvita, ainakaan vielä. Seikka joka kaltaiselleni nestetankkaajalle on lähes käsittämätön huomio. Mutta totta se on, treeni tuntuu jossain hyvin syvällä lihaksissa. Niin syvällä, ettei sen tason treenaaminen kummoista nestehukkaa aiheuta.

Näinköhän olen pahemman kerrran seestymässä? Eihän tästä enää puutu kuin ituruoka, säännölliset retriitit ja aamukuuden "pakko päästä treenaileen" mielipuolisuudet, niin meitsi on kypsää kauraa. Kasvatan parran ja muutan vuorille meditoimaan. Saatte sitten kirjoitttaa sisään vakavamman tason hoitolaitokseen.

Meitsipä ei mitään laitoksia kaipaa, nytkin vapauduin siitä piukeesta kalsarista kuin Houdini ikään.

Ai että, nakuna sitä on ihmisen hyvä olla!

Hei paparazzi siellä, eikö täällä saa enää edes nakuilla rauhassa?

Autopilottipäivä

Tänään aamulla kipittelin onnessani autohalliin auringon häikäistessä silmiä. Oli aivan fantastinen ilma, ainakin aamulla (nythän sitten jo sataa, toim.huom). Mietiskelin niitä näitä, en mitään erityistä. Olo oli sillä tavoin uskomattoman kepeä ja onnellinen, suorastaan harvinainen olotila maanataiaamuun. Maanantai-inhostanihan olen avautunut jo aiemmin.

Sukelsin varjoisaan parkkihalliin, käännyin tutun nurkan ympäri, katsahdin Miniä ja... Perkele! Eihän se olekaan täällä hallissa! Samassa miehen ääni päässäni kaikui julistamassa että "muistathan sitten aamulla, että auto on kadulla, ei hallissa". Tätä muistutusta on varmaankin sitten seurannut itsevarma "joojoo, tottakai", vaikka näinhän tässä taas kävi. Joku väänsi autopilotin päälle.

 

Siis mikä ihmeen pilotti?

Voiko siitä tehdä tornin?

Ai että, meitsi se vaan osaa! Nättiä.

Ja spädäm vaan kun pistän kalikat kumoon.

Ilmiö on varmaan monelle tuttu. Sitä tekee asioita rutiinilla, vanhasta tottumuksesta, vaikka järjen tasolla tietää ettei niitä pitäisi niin tehdä. Otetaan toinen käytännön esimerkki: tietokoneen uusi salasana. Sitä pannahista kun pitää vaihdella kohta useammin kuin kalsareitaan, hyvä kun on edellisen saanut päähänsä taottua niin johan kone jo herjaa sitä vaihtamaan.

Niinpä sitten vähintään parin päivän ajan, aina kun lukittua konettasi availet, huomaat sormiesi näppäilleen sen vanhan, tutun salasanasi. Sen jolla koneeseen ei siis enää pääse. Tietenkään. Sehän olisi ihan liian helppoa jos omistaja itse tietäisi salasanansa, saati että se saisi liian kauan lihasmuistissa lepäillä.

Välillä tuntuu, että päivä on yhtä autopilottia täynnä. Menet tilanteesta toiseen kuin tönkkösuolattuna muikkuna vanhoja rutiinejasi toistellen, autopilotti puikoissa heiluen. Ei auta, vaikka mieli tietäisi miten kuuluisi toimia. Armoton ja mieltäkin nopeampi pilotti on hoitanut homman jo kauan ennen kun sinä vasta havahdut epätoivottuun virheeseen.

Mutta minäpä en millään automaatilla toimi.

Oon aina täynnä yllätyksiä, hahaha!

Mitenkäs teillä, istuvatko autopilotit välillä tukevasti ohjaksissa vai oletteko aina särminä puikoissa?

Bangbang Copenhagen

Tänään ollaan rakenneltu torneja. Erityisesti palikkatornit ovat mieluisia, varsinkin kun kotoa ei löydy läheskään sellaista Lego-arsenaalia kuin mitä mummolasta. Itse asiassa on tunnustettava, että mummolan legolaatikot saivat meikäläisenkin rientämään lattialle ja penkomaan laatikkoa palavalla innolla. Mitä kaikkia vempeleitä sieltä löytyikään! Siunattu anoppi, joka on säästänyt kaiken.

Täällä kotona on vaan näitä puisia palikoita.

Näettekö, näitä eri värisiä tässä. Teen näistä nyt tornin.

 

Hahaa, ette edes ehtineet nähdä sitä kun mä jo jysäytin sen alas.

Löysin nasukalle ihan mahtavat Bangbangin haalarihousut, joihin en ennen ollut törmännytkään. Nuo ovat pehmoista puuvillaa ja pääsevät jo aikas lähelle niitä omia rakkaita haaremeitani. Tarpeeksi lähelle ainakin, jotta kokemuksesta voin sanoa niiden olevan megamukavat päällä.

 Mutsi käski seistä tässä esittelemässä näitä pussihousuja jättitaskuineen.

Minä otin Barban mukaan, sehän sopii jo väreihinkin.

Iskä hassuttelee tuolla mutsin takana eikä meitsillä pidä enää pokka.

Aahahha, eiköhän tämä ole nyt tässä, mennään tekeen niitä palikkatorneja.

Noista Bangbangin vaatteista ovat jotkut kyselleetkin, kyseessähän on tanskalainen merkki, jota kukaan ei tietääkseni jälleenmyy Suomessa. En tajua miksei? Merkin vaatteet ovat mielestäni oikeasti laadukkaita ja hauskoja, niitä yhdistää vekkuli sirkusteema ja kestävät materiaalit. 

Nämä haalarit löysin sitten ulkomailta, lähempääkin olisi kiva näitä saada (vink vink kaikki lastenvaatekauppiaat). Merkin ainoa miinuspuoli on niiden kalliihko hinta, toisaalta tuntuvat sitten maksavan itsensä takaisin laadukkuudellaan ja omintakeisuudellaan. Vähän kuten kotimainen suosikkimme Aarrekid.

Nyt ihan hipi hiljaa laitan tuon pinkin palikan paikoilleen ja...

 Huppista! Oho, otti ja hajosi koko komeus.

Ei kun uudestaan, nyt sitten käsi vakaana ja kukaan ei hengitäkään...

Nonni! Kuka siellä hönkäs? Joku hengähti, ihan selvästi, mä kuulin. Tunnustakaa!