En enää varmaksi muista, mistä näkökulman luin. Epäilen, että se saattoi olla Liberon kerhomailista, sillä kyllä, luitte aivan oikein. Kuulun juurikin niihin kauhistuneisiin vastasyntyneiden vanhempiin, jotka siinä epävarmuuden kuohunnassaan liittyivät jos jonkinlaiseen kerhoon etuja ja neuvoja saadakseen. Ja vaikka en nyt niin enää koe neuvojani kaipaavanikaan, nyt kun jo tunnen lapseni, luen silti yhä satunnaisesti mailiboksiini tupsahtavat kirjeet.
Joka tapauksessa, näkökulman perusidea oli se, ettei lastaan kannata liialta suojata. Tiedättehän, syöksähtää joka kaatumiselta pelastamaan ja putoamiselta kaappaamaan. Välillä on annettava pikkuisen sattua, muutaman mustelman sinertää ja kuhmujen nousta.
Joo, ja sit kun on kaaduttu, niin näin sieltä noustaan ylös.
No, eihän tuossa ajatuksessa toki sinällään mitään uutta ole, sitä meillä noudatetaan ihan luonnostaankin (lue: äiti itse on niin koheli, että pitää muksahtelua normaalina olotilana). Se, mikä tekstissä itseni havahdutti olikin ajatus, jota en ennen aivan siltä kantilta ollut tajunnut ajatellakaan.
Nimittäin itsensä kolhaisut, satunnaiset kaatumiset ja muksahtamiset opettavat lapselle tärkeitä oppeja. Ne kertovat oman kropan rajoista ("ahaa, mun jalat siis todellakin on noin lyhyet"), siitä mitä ihminen voi maailmassa tehdä ("ok, en siis osaa lentää") ja ylipäätään miten ympäröivä maailma makaa ("selvä, alamäessä siis todellakin menee lujempaa").
Vanhempi, joka alituiseen syöksyy jälkikasvuaan haavereilta pelastamaan, tekeekin siis itse asiassa hallaa. Lapsi ei opi elämässä tarvittavia välttämättömiä oppeja, vaan kasvaa kuvittelemaan omaavansa supermiehen taidot ja fysiikan lait kumoavan liikkumisen. Sekä paljon muuta.
Olen aiemmin ajatellut liiallisen suojelemisen johtavan turhan hysterisointiin ja liialliseen pelkäämiseen. Siihen, että lapseni oppisi näin minulta maailman olevan lähtökohtaisesti paha paikka, jossa on alati oltava varuillaan. Ja koska en itse elämää niin koe, en moista halua lapselleni vihjaistakaan. Eli se, mikä tuossa edellä mainitussa oli minulle siis uutta, oli nuo tärkeät rajat.
Kun leikkipuistossa kerroin miehelle lukemastani, hän monologini loppuun kuunneltuaan tokaisi omaan pettämättömän oivaltavaan tyylinsä "Jaahans, hyviä pointteja. Mut tarkottaako toi nyt sit sitä, et sut on ylipelastettu kaikelta ja siksi sä edelleen kohellat?".
Tähän en suoralta kädeltä keksinyt mitään nasevaa vastausta (tiedän ettei äitini ole näin toiminut, mutta en sitten tiedä miksi yhä itse kohellan), joten ehdotin siihen väliin kauppareissua. Harhautusta, sano.
Jaa mutsi vai? Joo-o, se on ihan mahdoton koheltaja!
Mietin asiaa vielä tänään useampaan kertaankin. Itse olen elämässä kaatunut, rymynnyt ja mennä koheltanut. On tullut elämältä turpaan, välillä isollakin nyrkillä, mutta aina sieltä kanveesistä on noustu. Uskon itseeni enkä nujerru helposta. Tunnen elämänvoimani ja se on vahva, sen polte ajaa minua eteenpäin silloin kun kaikki muu olisikin sammuksissa. Tiedän, sillä elämässäni on jo ollut tilanteita joissa näin on käynyt.
En halua suojella Nasua tuskalta, sillä sitä on elämässä aina. Ei ole jokea ilman rantaa, ei valoa ilman piemyttä eikä kylmää ilman kuumaa. En halua istuttaa hänen mieleensä utopiaa kivuttomasta elämästä, vaikka sitä hänelle niin hartaasti, voi niin hartaasti että kurkkua kuristaa, toivonkin.
En myöskään halua kertoa hänelle julmasta maailmasta, jossa aina lopuksi sattuu. Jossa pitää olla varuillaan, ei haaveilla turhia, varautua pahimpaan. Sillä en myöskään usko sellaiseen elämään, en maailmaan. Uskon, että elämä kyllä kantaa, vaikka ei aina ehkä ihan siltä tuntuisikaan.
Haluan opettaa Nasun luottamaan itseensä, kykyihinsä ja elämään. Uskomaan hyvään ja ponnistelemaan sitä kohti. Välillä ollaan polvillaan, joskus jopa rähmällään. Mutta sieltä pääsee ylös. Joskus kroppa voi olla elämän mustelmia täynnä, sielussa kuhmu ja koko ihminen aivan arkana. Silloin hoivataan itseä, mietitään mitä tapahtuneesta opittiin ja jatketaan eteenpäin monta oppia viisaampana. Ja vahvempana.
Musta tuleekin supervahva. Sen verran on tullut jo tähänkin ikään mennessä muksahdeltua.
Ja kun näin käy, sillä voi pieni Nasuni niin tulee käymään, voit aina nousta ylös minuun tukien. Ja sitten joskus, vuosien päästä kun minua ei enää ole, toivon jääväni ääneksi korviisi ja tunteeksi sydämeesi joka lempeästi kuiskii: "Sinä osaat, sinä kelpaat, sinä jaksat, sinä selviät!"
9 kommenttia:
Koskapa kommentoin jo tuohon edelliseen postaukseen ja tämänkin jo luin niin aion jatkaa höpinää vielä tännekin.
Vallan mainio postaus taas kerran ja allekirjoitan kaiken mitä sanoit!
Ja sitten tuli mieleen että tämänkin voisit haluta lukea: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/120699-nainen-%E2%80%93-anna-miehesi-riehua
Mieheni tuon minulle innoissaan näytti tässä päivänä muutamana kun olin jotain tullut sanoneeksi siitä että meidän lapsi ei kyllä ikinä opi kuinka maailmassa aikuisen kuuluu käyttäytyä kun sillä on niin hassut vanhemmat kotosalla :D.
Niin että ei kääritä pumpuliin ja annetaan riehua. Eiköhän noista ihan kunnon kansalaisia kasva kuitenkin!
Jah, pihkura. Vähän pelkäsinkin ettei se koiranpentele mahdu kuoreen ;D.
voi miten sä kirjoitit... ja niin tottakin vielä...
voi kun tuon kuiskinan istutuksessa onnistuisi mahdottoman hyvin, se olisi parasta mitä voisi antaa :)
Ihana postaus ja vieläpä niin totta!
Puit niin kauniisti sanoiksi nämä äitiyden tunnot. Ihana kirjoitus!
Aamen! Niin totta. Työskentelen itse sosiaali- & terveysalalla, ja valitettavasti siellä näkee nykyään paljon näitä ylisuojeleviakin vanhempia, mikä on harmillista. Siinä tekee vain hallaa itselleen ja erityisesti sille naperolleen. Itse uskon hartaasti, että minusta tuli suhteellisen järkevä ja itsenäinenkin ihminen osittain siksi että olen kirmannut päin puita, ovia ja lattioita lapsuudessani monet kerrat, syönyt vähän multaa ja tehnyt muutaman hienon ilmalennon pyörän päältä. Joskus sattui, mutta kaikesta on selvitty! Olen varma, että Nasusta tulee noin hienot vanhemmat omistavana erittäin fiksu tyttö, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. :) ~ Laura
Mä vallan liikutuin tän tekstin luettuani. Ihanasti kirjoitat Nasukasta, ja loistava on myös asenteesi!
Mä tunnistan itsessäni vähän sellaista "varo-varo!"-äitiä, ja yritän tietoisesti päästä siitä eroon. Bakteerikammoinen en ole kyllä yhtään, joten Into on vapaasti saanut syödä kiviä ja juoda kuravettä. Mutta aika helposti pelastan pojan vaikka rappusista, isompien lasten tieltä, tai ainakin ehdin huudahtaa "varo nyt siinä sitten..". Ns. onneksi lapsi ei juurikaan äitiään kuuntele, vaan koheltaa kyllä menemään ja on mun mielestä kyllä kehittynyt motorisesti aika näppäräksi kaveriksi. Olen myös nähnyt niitä varovaisten äitien varovaisia lapsia, jotka eivät oikein uskalla tehdä mitään, ja jotka myöskin reagoivat voimakkaasti vastoinkäymisiin - vaikkapa nyt pihalla kaatumiseen.
Joku sanoi joskus, että ainoa asia, mihin lapsen kasvatuksessa oikeasti voi vaikuttaa, on itsetunto. Pitää varmaan jossain määrin paikkansakin, oi kunpa sen onnistuisi luomaan mahdollisimman vahvaksi. Oma äitini on myös todennut, ettei hän ole ikinä kokenut _kasvattavansa_ ketään - on vain antanut kasvaa ja ollut itse esimerkkinä. Ilmeisesti toimiva malli, kun tuloksena oli muun muassa minä ;)
Ah, tulipa tästä sekava kommentti. Mahtavaa viikonalkua teidän koheltavalle poppoolle!
huhuu?? Missä te ootte?? meille tulee vieroitusoireita!! :)
L-E: Oikein, annetaan kaikkien välillä riehuakin ;)
AnnaRilla: Sitä kuiskintaa istutellessa siis!
Elina: Kiitos!
Anonyymi: Voi kiitos, äitiys on niin moninaista että välillä tuntuu että sanat loppuvat kesken, välillä ehkä onnistuu.
Laura: Kyllä, allekirjoitan saman. Ei meikäläistäkään paljoa suojeltu kolhuilta ja mustelmilta ja ihan hyvä & itsenäinen pakkaus mustakin tuli :) Kiitos kauniista sanoistasi!
ONIA: Aaawww, kiitos! Ihan selkeähän tuo kommenttisi oli, mä ainakin sain helposti kiinni mistä puhut ja oon kyllä ihan samaa mieltä. Siihen itsetunoon tähdätään, samoin kuin tuohon äitisi viisaaseen toteamukseen esimerkin voimasta.
Anonyymi: Pahus, sori! :) Täällä ollaan taas!
Nasun asu:
* Musta body - H&M
* Mustat leggarit - Metsola
Lähetä kommentti