Kaakaodippausta

Tänään repäistiin oikein kunnolla ja toteutettiin kauan puheissa ollut puuha. Eli lähdimme koko perheen voimin uimahalliin. Siellä ei olla meinaan käyty sitten sen infernaalisia kidutusherätyksiä aiheuttaneen vauvauinnin. Jos muistatte aamutempoilumme vuoden takaa? 

No, näinhän se ei ole lainkaan paha nakki kun saa ensin herätä omaan tahtiinsa siinä puoli yhdentoista aikaan ja siirtyä sitten rauhallisen aamiaisen jälkeen altaisiin. Ja vaikka siinä vaiheessa kun uikkuun pääsimme oli aamun vauvauinneista jo kolmisen tuntia, olivat pikkualtaat onneksi edelleen ihanan lämpöisiä.

Aluksi Nasu tepasteli pikkuruisten altaassa, fiilisteli vettä ja ihmetteli veden virtauksia. Ei kuitenkaan mennyt kauan kun se jo hihkui riemusta, potki vettä rytmikkäästi jaloillaan ja puhua papatti itsekseen selvästi omaa uintiaan ympärillä oleville selostaen. Ehkäpä se muisti joskus altaassa pulikoineensa, ellei kokemus jopa tuonut etiäistä kohtuajoista. Mene ja tiedä, kivaa meillä kaikilla oli. Mies jopa uskaltautui hyppytorniin, tuloksena vedestä täyttynyt klyyvari.

Pitäisi käydä useamminkin, ei vaan olla saatu aikaiseksi. Tässä kohdin voisin tietty tehdä pyhän lupauksen siitä kuinka jatkossa tulemme kyllä säännöllisesti käymään uimahallissa, mutta itseni tuntien jätän lupaamatta. Kirjataan nyt vaikka yritys päästä uimahalliin jatkossa hieman useammin, vähintään kuitenkin kerran vuodessa, hehe. 

Kotona aikaa riitti onneksi myös omiin leikkeihin ja rutiineihinkin, vaikka päiväohjelmaamme paljon mahtuikin. Niistä suurimpana hittinä tällä hetkellä kaakaodippaus. Anteeksi mikäkö? Antaa maestron itsensä esitellä.

Kas niin, tervetuloa Nasun leikkinurkkaan. Tänään tutustumme leikkiin nimeltä kaakaodippaus. Tarvitset tähän leikkiin kaakaopurkin ja jonkun pienemmän esineen, kuten vaikkapa tällaisen purnukan tässä. Esineellä ei muuten ole väliä, kunhan se vain mahtuu suuhusi.

Testataanpa vielä. Kyllä, hienosti uppoaa meikäläisen suuhun tämä purnukka.

Sitten leikkimään! Äskeisen suussa kostuttamisen jälkeen dippaat purnukan kaakaojauheeseen, tällä tavalla.

Sitten vain suora sihti suuhun. Ja tätä toistetaan niin kauan kun kaakaoputua riittää 

tai kunnes mutsi tulee paikalle pilaamaan leikit. 

Hei, älä nyt mutsi tule siihen pilaamaan tätä, mulla on oppitunti vielä kesken.

Tänään käytiin myös serkkulassa telmimässä, minkä ansiosta Nasulla oli kerta kaikkiaan mahtava päivä. Siellä se istui trampoliinilla kuin pieni Buddha ikään ja nautti isompien serkkujen hypyistä. Eihän sille menolle voinut kun nauraa, varsikin kun ipanan tomera selitys kuului aina kadulle saakka. 

Päivän puuhat väsyttivät pikku puuhapeten totaalisesti, varsinkin kun nukkumaamenoaikakin venähti totutusta. Isin olkaa vasten on kiva uinua, tiedän itsekin kokemuksesta.

Zzzzzzzzzzzzzzzzz...

Neiti kevät on tullut kaupunkiin

Tänään käytiin taas Ikeassa pikkuostoksilla. Pikkuostokset tarkoittavat kukkia, maljakoita, pattereita ja sen sellaista. Tavoillemme uskollisina oli lopuksi pakko haukata myös hodarit, jätskillä höystettynä tietenkin. Siis jätski jälkiruoaksi, ei hodarin painikkeena. Ja vaikka Nasu ei niin hodarista innostunutkaan, upposi pehmistötterö sen sijaan kuin... noh, jäätelö Nasuun.

Onpas täällä tänään mielenkiintoista porukkaa.

Ei meinaa millään malttaa edes jätskiä maistella.

Hmmm, kun olen tämän hotkaissut, taidan siirtyä tuohon iskän jädeen.

Kielellä vielä varmistan ettei pisaraakaan herkusta mene sivu suun.

Ai moi, en huomannutkaan teitä! Kauanko te olette olleet siinä?

Tänään ehdittiin myös pyöräretkelle. Ai että kun on vaan kivaa kiitää pitkin puhtaita jalkakäytäviä, ei rahise hiekka eikä luista alla jää. Ja vaikka päivä on ollut melko tuulinen, ei se ole silti ollut mikään luihin ja ytimiin tunkeutuva Siperian viima.

Muistan lapsuudestani kuinka sitä päivää odotettiin aina kuin toista joulua, että saisi ottaa lenkkarit käyttöön. Heittää talvikengät kellariin ja astella ihanilla, keveillä lenkkareilla. Muistan vieläkin sen tunteen kuinka lenkkarit jalassa jalat olivat niin kevyet, että tunsin kelluvani katujen yllä. Oli voittamaton olo, tuntui että pystyisin juoksemaaan hevostakin nopeammin.

Tuo olo valtasi minut tänään taas kun poljin pyörääni Nasun ja miehen perässä. Suljin hetkeksi silmäni ja tunsin lentäväni. Olo oli villi, vapaa ja onnellinen. Tervetuloa kevät, on sinua odotettukin!

Kuuleeko Marimekko?

Ihanat Valpurit saapuivat tänään ja hetihän ne oli kiskottava päälle. Siis kuvat eivät nyt kyllä tee oikeutta, vaikka ihanalta ne minusta kuvissakin näyttävät. Elävässä elämässä ne ovat vielä ihanammat! 

Saakelin Marimekko, koittakaa nyt tehdä hieman kyselyitä ennen kun kuoseja lopetatte. Oman, sangen suppean kyselyotoksenikin perusteella voin kertoa, että kuosi on yksi pikkulasten vanhempien suosikeista ja suru kuosin lopettamisesta suuri.

Jumanstuikka, tähän settiinhän kuuluu hattukin. Siistii!

Tadaa!

No, herjat sikseen. Asettelen tämän nyt kohdilleen.

Onpas passeli setti, meikäläisen lasagnetesta pullottava masukin mahtuu tänne hienosti.

Mikä ihme siinä on, että ihanat kuosit lopetetaan ja niitä meikäläisen mielestä tylsän dorkia jatketaan? Tasan eivät mene Marimekon myynti-ihmisten ja allekirjoittaneen mieltymykset. Rajoittaisivat vaikka jälleen yhden Unikko-väriyhdistelmän tekoa ja jatkaisivat niillä paukuilla Valpuria. Kansa kiittäisi.

Joten kuuleeko Marimekko? Älkää nyt herranjestas mokatko tätä asiaa ja lopettako Valpuria! Tämä kuosi toimisi mun mielestä jopa mustavalkoisena, muutamalla kirkkaalla värillä tehostettuna. Valko- ja keltapohjaisena se menee tietenkin, punapohjainen voisi ilmestyä joulun alla. 

Vaatepuolella esimerkiksi sukkahousut, shortsihaalari, puhvihihainen mekko ja uimapuku voisivat olla kesän yllätysasuja, samoin esimerkiksi essuna tämä olisi aivan mainio. Jos kaipaatte lisää tuoteideoita, ottakaa yhteyttä. Minä kyllä autan, ilmaiseksikin vielä. Kunhan pidätte Valpurin tuotannossa.

 Mutsi hei, kai sä nyt aikuisena ihmisenä tajuat ettei tätä kukaan marimekkolainen lue?

Ei sillä, samaa mieltä mä olen. Valpuri rocks!

Eka perillä on... burnoutissa

Viime aikoina olen miettinyt paljon tätä vallitsevaa kiireen kulttuuria. Kun seesteisen ja työelämään verrattuna harmonisen rauhallisen & hidastahtisen äitiyslomani jälkeen työelämään palasin, löi tämä kiiremeininki minua naamalle kuin viisikiloinen lahna. Suoraan sanottuna, olin unohtanut.

Mulla ei ainakaan ole kiire minnekään. 

Tässä istun buddhamaisen tyynenä.

Mutsi hei, ei Buddhallakaan ollut pipoa.

Kas näin, kiiremeiningistä ei jälkeäkään.

Itse olen opetellut pois siitä olotilasta, että aina olisi niin pirun kiire. Siis nimenomaan aktiivisesti opetellut. Yritysmaailmassa kiire on joka paikassa, jos sen vain antaa olla. Samoin varmaan muuallakin työelämässä. Ainakin oman kokemukseni mukaan tämän hetken työelämä toimii niin, että jos vain pikkurillisi tälle kiiremeiningille annat, imaisee se heti kohta sinut karvoineen päivineen.

Samaan aikaan on ruvennut ärsyttämään myös se, että työelämä edes vaatii tällaista aktiivista työtä sen puolesta ettei olisi kiire. Siis että kiireettömyys ja ihmisen mukainen tahti eivät ole vallitseva olotila, vaan sen eteen on jatkuvasti ja pitkäjännitteisesti tehtävä työtä.

On pidettävä huoli, ettei työtä ole liikaa. On hellästi muistutettava itseään, että kaikkea ei tarvitse eikä edes voi tehdä niin hyvin kuin ehkä haluaisi. Ja ennen kaikkea: työ on aina loppupeleissä työnantajan työtä.

Sä mutsi aina sanot, et leikki on meikäläisen työtä.

Mut ei leikkiä voi musta kyllä koskaan olla liikaa.

Lapsen kanssa kotona ollessa aika tietyllä tavoin tiivistyi, mutta toisaalta myös laajeni. Kellonajat lakkasivat määrittämästä päivää (9-17 työaika, 17-23 kotiaika), ei tarvinnut rajata ajatteluaan eikä jatkuvasti huolehtia työasioiden jättämisestä työpaikalle. Elämä soljui päivästä toiseen vailla rajauksia ja nollaustarpeita.

Älkää käsittäkö väärin, itse kykenen sangen hyvin rajaamaan työasiat töihin ja pitämään elämäni sillä tavoin kiireettömänä kuin haluan. Minua vain riipii se, että kun ympärilleni katson, on tätä kiireen kulttuuria yhteiskuntamme jokaisella saralla. Kaupan kassalla on kiire, ihmisillä autoissaan samoin. Pankkiautomaateilla ei ehditä rauhassa jonottaa, bussin tuleminen ei saisi kestää minuuttiakaan. Koska on kiire.

Mikä teitä aikuisia oikein vaivaa? Mä en tajuu, ei mulla ole ikinä kiire. 

 Paitsi silloin kun tarjolla on suklaata, mut se onkin poikkeustilanne.

Niin kiire minne? Miksi kaikilla on jatkuva kiire? Eihän tässä tarkoituksena ole ekana maaliin päästä, vaan nauttia matkasta ja maisemista. Eikös?

Voihan Valpuri!

Tiedättekö ketkä ovat ihania? No te tietenkin! Voi te rakkaat lukijat, millaisia helmiä olettekaan! Tämä kirjoitus on oodi teille. 

Ei mene päivääkään ettette piristäisi päiväämme. Hassua miten täysin vieraat ihmiset voivat olla niin läheisiä, ikään kuin jo tuttuja. Olen teistä mustasukkainenkin ja haluaisin omia kokonaan itselleni. Puhun aina miehelle "meidän lukijoistamme" ylpeänä kuin äiti lapsistaan. Ikään kuin olisitte tässä ja nyt läsnä. Niin kuin monesti olettekin.

Päivän oodin sai aikaan erään lukijamme ihana, pyyteetön teko. Voisin kehua ja ylistää teitä useamminkin, myönnetään, mutta kun pitää valittaa varhaisista aamuista ja silmäpusseista. Mutta se teko, voi että! Nyt oli pakostakin avattava tämä vuolaiden kiitosten arkku.

Nyt on kyse Marimekosta ja niistä ystävämyynneistä, joista pari päivää sitten muutaman teistä kanssa juttelinkin. Niitähän ei sitten meinaan järjestetty Tampereella, ehei. Niitä oli ainoastaan Marimekon tehtaanmyymälöissä. Ei helkkari, mikä järki? Ja tarjolla toki, ainakin tietyissä liikkeissä, iki-ihanaa Valpuria. Sitä mielestäni yhtä Marimekon parhaista lapsikuoseista, jonka valmistus on tietenkin sittemmin lopetettu.

Valpuria olen metsästellyt kau-an ja voin kertoa, että eipä löydy helpolla ei. Ja nyt - voi että! Ihana Katriina ystävällisesti lupautui hakemaan Nasulle Valpuri-asun kun en itse tehtaanmyymälään päässyt ja moisesta ystävänteosta menin aivan sekaisin. Niin että kun Katriina päivällä soitti minulle töihin ja kertoi kotiuttaneensa meille seuraavat ihanuudet, en voinut kun mielipuolisesti kiljua ja hihittää puhelimeen. Samanaikaisesti tottakai.

Ai jai jai, haalari ja myssy! Innostuin niin, että tilasin samaan syssyyn vielä kangaspalasenkin.

Siitä tehdään vielä jotain ihanaa - ei tosin minun ompelemanani.

Siis mistä teitä ihania ihmisiä löytyy? Ja miten te tällaisen höröpään horinoita luette? En ymmärrä, mutta en aio siitä sen enempää puhua, ettette pian kaikki kaikkoa sieltä. Tajuatte kuitenkin kohta että "Aivan! Tosiaan, mitä helkkaria minä täällä oikein teen?" Ehei, se ei käy. Unohtakaa siis täysin mitä äsken suustani lipsautin ja jatkakaa eteenpäin.

Tulin siis uusista Valpureistani niin onnelliseksi ja iloiseksi, että taloyhtiön hallituksen pikkunätti neljän tunnnin iltakokouskaan ei onnistunut pyyhkimään virnettä naamaltani. Ei, vaikka aika Nasun kanssa jäi tänään siitä syystä erittäin lyhyeksi. Jalista ehdimme onneksi silti pelaamaan.

 Jiihaa, jalista! Venaas mutsi niin mä haen pallon.

Täältä pesee, vapaapotku. Huitaisen suorilta sellaisen kunnon banaanipotkun.

Ja uuteen hyökkäykseen...

Ai hitto, nyt kyllä astuin jonkun murusen päälle. Kuka täällä mutsi oikein murustaa?

Kiitos Katriina, kiitos Marimekko! Tämä hurahtanut vaatefriikki on enemmän kuin onnellinen ja virnistelee täällä edelleen. Vapuksi Valpuria, tungen tuon myssyn kohta omaan päähäni. Juuri sen verran hurahtanut taidan olla.

Aamutorkun tuskaturinoita

Tiedättekö miltä tuntuu herätä aamulla klo 06 väsyneenä ja huonosti nukkuneena? Raahautua vessaan, kirota pöntöllä nuokkuen koko töiden velvoittama Helsinki-päivä sinne syvimpään manalaan ja silmät sikkurassa alistuneesti hilata itsensä kahvinkeittimelle. 

Nuokkua aamiaispöydässä, äänettömästi ryystää kahvinsa, laittaa tukka ojennukseen ja kaivaa silmät pussien keskeltä esille, hieroa hieman maskaraa niihin, vetää vaatteet niskaansa apaattisesti peiliä vilkaisten ja lopulta sulkea kodin ulko-ovi ja jättää peittojen lämmössä tuhiseva perheensä taakseen.

Se ketuttaa. Se on se tunne, voin kertoa. Riipii suorastaan. Siinä henkihieverissä juna-asemalle laukatessaan voi pieni ihminen sitten miettiä kerran jos toisenkin miksi, voi miksi aamutorkku ihminen on pakotettu taipumaan aamuvirkkujen ihmisten yhteiskuntaan? Tämä olisi kapinan paikka, tiedän etten ole kärsimysteni kanssa yksin. Barrikadeille, sikkurasilmäiset toverini, barrikadeille!

 Ai sori mutsi, sanoitko sä jotain? Mun poskeeni roiskui sylkeä sieltä suunnasta.

Mä en kato oikein ehtis nyt keskittymään, oliko sulla jotain asiaakin vai meuhkaatko muuten vaan?

Vasta jokin aika sitten luin jälleen yhdestä tutkimuksesta, joka osoitti että ihminen on sitä mitä on. Torkku tai virkku, toiset aamulla ja toiset illalla. Siinä ei parhaat vippaskonstit, pakkosäätämiset ja muut auta. Elimistö painuu omaan rytmiinsä, halusit tai et. Helpointa on olla sotimatta ja haluta samaa asiaa.

Pohdimme myöhemmin illalla ruokapöydässä miehen kanssa kuinka biologisesti ajatellen on ymmärrettävää, että me ihmiset olemme tässä asiassa erilaisia. Kuka sitä laumaa savannilla olisi iltasella vahtinut elleivät juurikin me aamutorkut? Laumaelämille on ainoastaan järkevää, että yksilöitä on laumassa tarpeeksi erilaisia niin, että summasta muodostuu mahdollisimman turvallinen yhtälö. 

Eläimiä, laumaeläimiä, mitä? Mistä ihmeestä sä mutsi nyt puhut?

Leikitäänkö me nyt eläimiä vai? Mut kun mulla olis tuo Pikku Kakkonen kesken tuossa...

Mutta nykyaikana, voihan perkele sentään! Eihän täällä yksinkertaisesti saa olla aamutorkku. Koko aikuisen elämäni minulle on hoettu kuinka aamuheräämiset sitten kyllä tietyissä elämän kulminaatiopisteissä alkavat helpottumaan ja pim! Minusta kuoriutuu yhteiskuntakelpoinen aamuvirkku. 

Milloin luvattin, että työelämään siirtyminen helpottaisi aamurytmejä. No eipä ole vielä tähän päivään mennessäkään meinaan helpottanut. Sitten väitettiin lapsen tekevän minusta aikaisin herääjän. Persiillleen meni sekin - olivat mm. tänään heränneet miehen kanssa siinä kympin tienoilla.

Let's face it. Minusta ei koskaan, siis ikinä, tule aamuihmistä. Vielä kurttuisena vanhuksenakin siristelen silmiäni jos ylös kiskotaan ennen yhdeksää, kymmentä. Nuokun aamupissalla ja kaipaan takaisin vällyjeni väliin. Koska niin olen tehnyt koko kolmekymmentäneljävuotisen elämäni ajan.   

 

Kyllä se näin o! 

Me ollaan mutsi aamutorkkuja, siitä pitää vaan olla ylpeä.

Kerää koko sarja

Viikonloppuna siivosin siis Nasun vaatekaapit ja möin ihan kiitettävän satsin pieneksi jääneitä vaatteita myyntipalstan huutokauppaillassa. Kaappeja siivoillessani silmieni eteen paljastui kerrassaan hassu sattuma. Muistanette ehkä ne söpöt farkut punaisilla napeilla, jotka hetki sitten ostin? Housuihin kuuluu takkikin, joka tuli samassa kaupassa. No, kaapeista paljastui siivouksen yhteydessä eräs farkkumekko, joka selvästi on samaa sarjaa. Mikä säkä!

Olen siis tietämättäni kerännyt koko sarjan. Nämä ovat nimittäin Plastisockin vanhempaa tuotantoa enkä ole näihin juuri missään törmännyt. Nyt sitten kärsivällisyys & säkä palkittiin ja Nasulta löytyy koko setistä takki, housut ja hame (aurinko muuten vääristää noiden väriä, oikeasti ovat sellaista tummaa, ehtaa denimiä). Ja kyllä, ainoastaan sekaisin olevat tuulettelevat tällasia asioita.

Näin sitä voi tietämättään onnistua keräämään koko setin. 

Nasua ei meikäläisen denimit voineet vähempää kiinnostaa. Me tytöt kulutimme iltaa kukkia kastellen (Nasu piteli tärkeänä vesikannun nokasta kiinni), kirjoja lukien, tiskikonetta tyhjentäen ja täyttäen, sohvalla pötkötellen, raketti-spaghetin koostumukseen tutustuen (siihen on muuten kiva työntää naamansa, toim.huom) ja mansikoita natustellen. 

Eli eipä oikein mitään ihmeellistä, sellaista mukavaa arkea. Aurinko paistoi myöhään iltaa valaisten pölyiset ikkunalasit ja häikäisten silmiä. Mahtavaa. Loppuillasta mies ja Nasu kävivät suihkukylvyssä mikä tarkoitaa sitä, että mies suihkuttelee ja nasukka vuorottelee kylpyammeen ja suihkun väliä. Miksi pitäisi valita toinen jos voi saada kummatkin?

Nyt sinne suihkuun!

Jaa mitä sanoit, vaatekuva vai? No nopeasti sitten!

Siispä pikaisesti: päivän asu oli tällainen, ta-daa!

Ja sitten nämä rääsyt pois.

Otan tästä kaula-aukosta kunnon otteen ja nykäisen.

Hei, täällä on jotain... tommonen pyöreä kumpare. Mikä se on?