Take a walk on the countryside

Kävimme maalaistalossa vieraisilla, sellaisessa ihanan idyllisessä, keskellä kauneinta kesäluontoa ja hiljaisuutta sijaitsevassa paratiisissa, jonka pihapiiri koostui kotitalon lisäksi lukuisista aitoista, tuvista, leikkimökistä, keinuista, trampoliinista ja pikkuruisesta lähteestä. Kaiken muun muassa. 

Talossa asuu nejä lasta ja sen kyllä varustelusta huomasi. Harvalla meistä keskusta-asujista on omaa skeittiramppia kotipihallaan. Se tietty johtunee siitä, ettei meillä kaupunkilaisilla oikeastaan juuri ole edes omia pihoja.

Tota ovea mä en ihan heti saakaan auki.

Mut hei, katsokaa minkä mä löysin. Pal-lo!

Heit-tää! Heit-tää!

Sinne män.

Rakastan kotiamme, älkää käsittäkö nyt väärin. Rakastan ihan kaikkea siinä aina sisuksesta kortteliimme ja oikeastaan koko ympäröivään Tampereeseen. Asumme mielestäni yhdessä Tampereen hauskimmista kaupunginosista ja täällä minä haluankin asua. Piste.

Mutta... ikäni omakotitalossa asuneena saan itseni aina välillä kiinni pohtimasta sitä, josko minun kuitenkin pitäisi asua omassa talossa. Sellaisessa, jossa on kunnon piha, pari kerrosta ja tilaa riemukiljua vaikka keuhkonsa pihalle. Kerrostalossahan niin ei sovi tehdä, vaikka kuinka paksut seinät talossa olisikin. 

Jos multa kysytään, niin oma kiikka on sit oltava.

Ihan ehdottomasti.

Just tämän korkuinen olis passeli.

Mä pääsen täältä itte tosi kätevästi pois, jopa Barba kainalossa.

Lapsen saatuani tämä aika ajoin pintaan putkahtava vietti, omituinen ajatusleikki, on vain voimistunut. En halua muuttaa, missään nimessä, mutta silti aina välillä asiaa pähkäilen. Suunnittelen pihapiiriä, asettelen kiviä japanilaistyylisesti ja laatoitan kodinhoitohuonetta. Sisustan sitä unelmieni vaatehuonetta, jota en vielä tähän kypsään aikuisen naisen ikääni mennessä ole saanut.

Tämä vierailu nosti aiheen jälleen pintaan. Istuskelin vieraspaikkamme pihakeinussa, kuuntelin luonnon ääniä ja katsoin kun Nasu painoin pitkin tiluksia. Lääniä meinaan riitti. "Olisiko näin hyvä olla, olisimmeko onnellisia?"

 Mutsi hei, täällä on vettä.

Eteenpäin, sano mummo hangessa!

Voi tätä levotonta mieltä! Uskoisin, että olisimme onnellisia maalla luonnon ja elukoiden keskellä (silloin olisi ihan pakko hommata elämiä ja paljon). Mutta toisaalta, olemme onnellisia täälläkin, Suomen kakkosmetropolin sydämessä. 

Onneksi elämä on pitkä ja paljon ehtii, kunhan vain jaksaa puuhailla. Ehkäpä jonain päivänä asumme jotain punamultaista taloa yhdessä Suomen maaseutupitäjässä. Ken tietää...

Mä tiedän ainakin sen, että tämä hiekkis on ehdottomasti nyt testattava.

Kaveria ei jätetä

Tällä viikolla, kuten viime viikollakin, on ollut kiirettä ja puuhaa. Sen suorana seurauksena ipana on ollut mummilassa hoidossa todella paljon. Kokonaisia päiviä, mutta myös yökylässä. Nasuhan se on reipas tyttö vierailemaan eikä sitä paljon ikävä vanhempien poissaollessa paina, mutta jossainhan nassikankin sietoraja menee. Tänään huomasimme miehen kanssa sen nyt ylittyneen.

Mennessämme hakemaan Nasua tänään, oli ipana heräilemässä hieman normaalia myöhemmäksi venyneiltä päikkäreiltään. Tarkoitti siis, että ipana alkoi heräillä vasta kuuden tienoilla. Minä menin innokkaana Nasua huudellen vaunujen luokse kohdatakseni kaksi iloisena hymyilevää nappisilmää. Ja voi sitä aurinkoista hymyä, johon Nasun pikkuruinen naama minut nähdessään levisi! Ai äitiyden auvoa!

No niin. Se oli sitten siinä, aurinkoisen hymyn jälkeen ipana ilmeisesi hitaasti mutta varmasti tajusi porukoidensa olleen poissa pari päivää. Hyljänneen hänet. Olleen jossakin ilman häntä. Ne moukat! Ja tästä kohtuuttomasta, suorastaan törkeästä teostahan on porukoita rangaistava. Välittömästi. Oppivatpahan penteleet. Ja vähintäänkin on ilmaistava mitä mieltä pikku pörröpää moisesta hyljeksimisestä on. 

Seurasi itkukohtaus, johon liittyi äitiin tai isiin takertumisen ohella myös poisjuoksenteluja, epätoivoa uhkuvia heittäytymisiä ja loukkaantunutta nyyhkintää. Että pienen verinen loukkaantuminen varmasti meni perille kovakalloisempiinkin vanhempiin. Ja menihän se.

Voi anteeksi pieni Nasu, anteeksi että tämä kiireinen arki ja perheemme yhteisprojekti nimeltä unelmatehdas vaatii sinultakin näin paljon. Olet vasta niin pieni, ei sinulta saisi liikaa vaatia. Se on kurjaa ja siitä saa tietenkin olla välillä aivan hajalla. Niin mekin miehen kanssa olemme, säännöllisin väliajoin.

Anteeksi myös ihanat mummi ja ukki, kurjaa että teidän loistava hoitonne ja loppumaton kärsivällisyytenne (niin lapsiinne kuin lapsenlapsiinnekin) palkitaan jatkuvasti yhä uusiutuvilla lapsenhoitopyynnöillä. Kurjaa myös, että jouduitte tänään nasukan kaipuu-itkukohtausta kuuntelemaan, vaikka Nasulla niin megakivaa luonanne aina onkin.

Kyllä se tästä! Kohta se unelma paljastetaan täällä blogissakin ja meno rauhoittuu, kyllä me kaikki nyt näillä maitohapoillakin sinne saakka jaksamme... eikös? Eikös?

Sit jotain hyvittelyä ja sassiin!

Mikä ihme tämä on?

No johan on rapsakka leiväksi.

Kuvitelkaa nyt: korpulla koittavat hyvitellä, on köyhäksi mennyt tämäkin touhu.

10 things I hate about me

Tiedättekö leffan nimeltä "10 things I hate about you"? Ei sillä, että se olisi millään lailla elokuvallinen megakokemus tai edes muistettaan arvoinen leffa (itse tiedän sen nähneeni, mutten kuolemaksenikaan muista mitä siinä tapahtuu). Lähinnä päässäni on soinut tuo leffan nimi, luoja yksin tietää miksi.

Sitten sain idean. Jokaisessa meissähän on myös puolia, jotka ärsyttävät nimenomaan itseä. Ne saattavat olla pienen pieniä seikkoja tai vaihtoehtoisesti oikeasti isoja mörköjä, yhtä kaikki ne ovat itselle juilivan ärsyttäviä. Toiset ihmiset eivät välttämättä ikinä näitä puolia edes huomaa, mutta mitäpä sen on väliä. Itse ne kyllä huomaa.

Ja koska blogimaailmassa ollaan melko usein niin kovin täydellisiä, eletään höttöisen ihanaa arkea täydellisessä sopisoinnussa itsensä kanssa, päätin minä piristää arkeani ja listata kymmenen ensimmäisenä mieleen tulevaa itseäni ärsyttävää ominaisuutta itsestäni. Ja huom! Sanoin nimenomaan kymmenen ensimmäistä, eiväthän nämä nyt herra paratkoon kymmeneen jää. 

Mutta aloitetaanpa, kymmenen asiaa, jotka itsessäni ärsyttävät. Var så god.

1. En osaa kymmensormijärjestelmää. En, vaikka tahtotila on suuri. Olen yrittänyt opetella tekniikkaa vaikka kuinka monet kerrat, siitä ikinä onnistumatta. Jo työnikin puolesta olisi aikaa / hermoja säästävää ja enemmän kuin kätevää hallita tämä pahuksen qwerty kaikilla kymmenellä nakillaan, mutta ei. En vain saa sitä haltuuni.
2. En myöskään osaa kutoa tuijottamatta niitä pahuksen silmukoita. Ne kiskovat katseeni kuin mitkäkin lankamaailman seireenit. Ja nyt en sitten puhu edes mistään joustoneuleesta, sehän on vaativaa puuhaa. Puhun siitä helpoimmasta "pelkkää oikein" -neuloksesta, jota en edelleenkään saa sujumaan tihrustamatta työn alla olevaa tekelettäni herkeämättä. Tahtotila tämänkin asian oppimiseen on suuri, voi kuinka kivaa olisikaan neuloa vaikka telkkaria katsellen, vaan ei. Ei ei ei. Yksinkertaisesti se ei vaan toteudu.
3. Pääsyyllinen edellisiin. Kärsimättömyyteni. Kyllähän minä jo aikuisena ihmisenä ymmärrän, että suurin jarru kehittymiselleni olen minä itse. Tämä saakelin lyhyt pinna ja kärsimättömyys. Miksi tuhrata jumalattomasti aikaa kymmenellä nakilla venyttämiseen (pikkusormet eivät ikinä yllä vastuullaan oleville näppäimille) kun huomattavasti nopeamman tuloksen saa seitsemällä sormella sokkona näppistä tuijottaen? Ja tietenkin tiedän, että tupla-aika menee sitten niiden kirjoitusvirheiden korjaamiseen, mutta siinä hetkessä se oma järjestelmä on nopein ja tehokkain. Carpe diem, todellakin.
4. Kohellan kuin juuri kävelemään oppinut napero. Asiat putoilevat, esineitä särkyy, nesteitä läikkyy ja lihashaavoja syntyy. Minä kolhaisen, lyön, viillän, potkaisen ja pudotan jatkuvalla syötöllä itseäni sellaisille ruhjeille, että nassikkakin jää kakkoseksi. Tämä on geeneissä, äitini on jos mahdollista vielä hurjempi koheltaja kuin minä. Viime aikoina olen pikku hiljaa tajunnut, etten tästä tule muuksi muuttumaan. Kerran koHeli, aina koheli. Go Heli.
5. Puhun helposti lujaan ääneen, usein sitä itse edes tajuamatta. Ääneni on kantava, basso ja hieman käheä. Puhun lujaa ja nauran ehkä vieläkin lujempaa. Yhdistetäänpä tähän sitten vielä se että puhun ja nauran usein. Paras ystäväni, musiikin monityöläinen, totesi aikoinaan omaan lahjomattomaan tyyliinsä ääneni olevan kuin Alppien Hildoilla: niin kantava ja kaiken äänentaajuudellaan läpäisevä, että se kauimmainenkin vuorten takana lymyävä lehmä löytää kyllä luokseni. Ja vaikka kuinka mielelläni kiistäisinkin moisen on kuitenkin tunnustettava, että olin niitä harvoja kenen äänen mieheni kuuroutuva mummi vielä kuolinvuoteellaankin kuuli. Lähes virheettä. Ne hetket, kun muiden mielestä huudan (usein innostuneena) itse sitä tajuamatta, ärsyttävät.
6. Olen oikeasti todella kilpailuhenkinen, vaikka vuosikaudet pyrinkin naama peruslukemilla väittämään toista. Vähättelin tätä ominaisuuutta, peittelin sitä mielestäni huolella. Ja jos läheisiltäni kysytään, he varmaankin toteavat nähneensä tämän puolen minussa aina. Minä (itseäni erittäin paljon ärsyttäen) näet todella suutun hävitessäni vaikkapa lautapelissä. Aikuinen minussa yrittää naurahtaa kepeästi, "pahus, no, minkäs teet" samaan aikaan kun verisesti häviöstä loukkaantunut natiainen minussa kirkuu ja vääntää muka-aitoa hymyäni jähmeään muotoon. Sieluni silmin näen jo itseni vanhainkodin pelipöytä-kauhuna, joka raivosylki suusta tirskuen karjuu solvauksia Uno-pelissä voiton vieneelle papparaisparalle revanssia vaatien. 
7. Suuntavaistoni ei ole sieltä parhaasta päästä, vihdoinkin voin rehellisesti myöntää sen. Tämän lukiessaan mieheni varmasti kiljuu riemusta ääneen, niin monta hukkareissua, hukkuneita hostelleja ja käsittämättömiä reittivalintoja hän on kanssani saanut kieltotilastani johtuen kärsiä. Vuosikaudet kuvittelin, ilmiselvästi jostakin pahasta harhasta kärsien, osaavani suunnistaa. Enkä vain suunnistaa, vaan olevani jopa keskivertoa parempi navigoija. Luoja yksin tietää mistä moinen luulosairaus. Sillä enhän minä ole. Ilman miestä olisin varmaan edelleen sillä Ho Chi Minhin kapealla kadunpätkällä, jolla yöpaikkamme "satavarmasti" sijaitsi.
8. Poltan päreeni nanosekunnissa sellaisen tekniikan äärellä, joka ei toimi kuten sen pitäisi. Haluaisin osata ottaa nuo(kin) tilanteet aikuisen kypsyydellä, vaan ei. Siinä samassa kun läppäri jumittaa, päästän minä maata tärisyttävän raivokarjunnan, hakkaan näppäimiä kuin mielipuolinen ja solvaan konetta ikään kuin se ymmärtäisi jotain. Taannun suorastaan puolijauhoiseksi. Kuten aiemmin olen paljastanutkin, olen tällaisessa tilanteessa esimerkiksi purrut pankkikorttiani ja mosauttanut yhden jos toisenkin vempeleen tuhannen päreiksi. Lienee sanomattakin selvää, että tämä kyvyttömyyteni ärsyttää enemmän kuin egyptiläisen basaarikauppiaat. Ja se on jo paljon se.
9. Harrastan uhoamista ja olen yllytyshullu. Se on lapsellista ja hölmöä. Kuulun edelleen niihin dorkiin, joille ei tarvitse kuin vihjata "et muuten uskalla..." kun olen jo pää kolmantena jalkana todistamassa moista väitettä vääräksi. "Tota munassa mä uskallan! Jaa mitä? Hypätä kympistä vai? Selvä!" - ja tähän kohtaan kauhusta kankea naama. Yllytyshulluuteni on vienyt minut mitä oudompiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä se aina ole mikään hyvä juttu. Ominaisuus ärsyttää itseäni säännöllisesti, mutta silti yhä kuulen suuni yllytettynä lupaavan jotakin semi-idioottimaista kuten vaikkapa lupautuvan lattian piikkaustalkoisiin, ottavan juomakisan tai kiskaisevan puolimaratonin. Oi aikuisen viisaus, tule jo!
10. Olen karkkinainen. Rakastan irtokarkkeja, tulen varmaankin rakastamaan niitä koko elämäni aina kuolemaan saakka. Kunnes kuolema meidät erottaa, toisin sanoen. Voisin syyttää addiktiosta vanhempieni ylitiukkaa karkkipäivä -kasvatusmetodia, huonoa itsekuria tai fyysistä sokeririippuvuutta, mutta syyllisen löytyminen ei helpota pätkääkään. Tätä ärsytystä meinaan - ärsyttää niin pirusti olla tällainen karkkihiiri. Mutta minkäs teet. Suu huutaa melliä harva se päivä ja viimeistään illalla itsekuri pettää. Irttaria tänne, kiitos! Aaaaarrrrgggh!          

Sillä aikaa ku mutsi  ärsyää itseään, ni mä katon Munamiestä.

Se ei ärsytä mua sitten laisinkaan.

Ai jai, täytyy oikein himmata itseään, näitähän alkoi nyt tulla oikein olan takaa... Tällaisen ärsyttävän tyypin kanssa pitäisi sitten jaksaa tämä elämä hautaan saakka, huoh. Ei hyvää lupaa, jos nyt jo näin ärsyttää.

Olisipa vaan kiinnostavaa tietää millaiset puolet muita ihmisiä ärsyttävät. Eli jos vaan tohditte ottaa haasteen vastaan, niin haastankin nyt kaikki sieltä ruudun takaa jakamaa jonkun itseään ärsyttävän seikan. Nauretaan niille sitten yhdessä, ei se ole niin vakavaa. Sana on vapaa!

Juhannus!

Hei ystävät! Onko juhannuksesta selvitty kunnialla? Meillä oli aikas kesy juhannus, mikä selittynee osaksi sillä, että pääsi mokoma yllättämään tänä vuonna oikein kunnolla. Töissä on meinaan ollut aikas hoppua viime viikot ja niinpä vasta torstaina iltapäivällä havahduin siihen tosiasiaan, että nythän on juhannus! Pitäisi käydä ruokakaupassa, suunnitella pyhien viettoa ja laskeutua kesään. O-ou!

Noh, koska työreissut ovat vaatineet aikaa ja vaivaa, ei tänä vuonna suoraan sanottuna liiemmin napostellut istua autossa yhtään enempää kuin oli pakko. Niinpä miehen perheen mökki Kuopiossa ei valitettavasti tullut kysymykseenkään. Ajomatkaa kun on enemmän kuin meikäläinen jaksoi tällä erää puksuttaa. Niinpä tästä juhannuksesta tuli varsinainen lähijuhannus. Oikein mukava sellainen.

Perjantaina olimme parhaan ystäväni mökillä, suoraan sanottuna varsinaisissa lapsuuden maisemissa. Ystävän mökillä kun on tullut peuhattua jo lapsena. Nasu oli enemmän kuin liekeissään Kaapon vanavedessä kirmatessaan ja olihan tuolla vuotta vanhemmallla viikarilla jo huomattavasti nastempia lelujakin. Kuten vaikkapa tämä "pyö-rä".

Näistä kahvoistako tätä rattia käännellään?

Mutsi hei, jotain lätsää pliis. Ottaa tuo arska aika pahasti suoraan silmiin.

Mitäs tykkäätte? 

Eikös tällainen prätkä puekin meikänaista?

Lauantaita vietimme ystävien seurassa kaupungissa, omakotialueen suojissa. Grillausta, saunaa, letkeää hengailua. Sellaista juuri oikeaa juhannusmeininkiä. Varsinkin nykyään, kun kaikki ystävämme ovat kiireisiä omissa arkitohinoissaan on suorastaan mahtavaa, että meillä on tällaisia yhteisiä juhlapyhiä, jolloin kaikilla on sitten aikaa nähdä toisiaan. Arjen luksusta, todellakin. 

 Mun mielestä arjessa pitäis olla enemmänkin aikaa pomppia pallolla.

Se se vasta olisi luksusta.

Kokems ja kopsut ovat osoittaneet, että kypärä on hyvä olla päässä näennäisen vaarattomissakin puuhissa.

Hassua toisaalta ajatella, että nyt todella on kesä. Meikäläiselle juhannus nimittäin merkitsee kesän viimeistä lähtölaskentaa, ellei jopa sitä että kesä on jo täällä. Letkeä, aurinkoisen voimaannuttava ihana kesä. Ja siitä innostuneina olemme juhannuksen pyhät koko perheen voimin nukkuneet yli yhteentoista, Nasu etunenässä, ja olo on todella kuin olisi jo kesälaitumilla. 

Vaan ei, töitä on vielä parisen viikkoa jäljellä. Vaikka jos ihan rehellinen olen, niin nyt ei enää ehkä huvittaisi olleskaan.

 Me ollaankin isin kans jo lomalla. Jiihaa!

Mietteeni mun

 

Terveisiä junasta! Istuin työmatkalla Ouluun, tarkoitus olisi vielä illansuussa puksutella takaisin Tampereelle päin. Matka-aikaa tulee siis yhteensä yhdeksän tuntia, joten perillä ei kovin monen tunnin workshoppiin ehdi osallistua. Täytyy siis olla sitäkin tehokkaampi ja idearikkaampi.

Matkalla olen lueskellut blogeja, surffaillut netissä (kiitos vr junaverkosta!) ja hahmotellut muutamia työjuttuja. Välillä olen vain istunut hiljaa ja tuijottanut ikkunasta ulos. Ohikiitäviä maisemia, uuteen päivään heräävää luontoa, Suomea. 

Kuten aiemmin olen kertonutkin, rakastan matkalla olemista. Sitä nurinkurista pysähtymisen tilaa, jonka jatkuvassa liikkeessä saavuttaa. Olet matkalla jonnekin, niin fyysisesti kuin ajatuksissakin. Usein määränpää on selvillä, muttei aina. 

Ja joskus, välillä niin käy, pääsetkin matkalle jonnekin niin syvälle itseesi, että saat ikään kuin viestin sielultasi. Kuulostaa ylevältä, muten oikein osaa asiaa paremminkaan selittää. Tarkoitan siis sitä mystistäkin hetkeä, jolloin oivaltaa jotakin uutta. Itsestään, elämästään, valinnoistaan. Mistä vain. On kuin yhtäkkiä kuulisi pienen, mutta vahvan äänen sisältään: "Näin se on."

Minä olen miettinyt elämääni ja arkeani. Kun välillä on niin kiire, että itseänikin ärsyttää. Minua, joka rakastan projekteja, puuhaa ja säpinää. Eilen minua tympi kaikki. Istuin illalla hetken koneella ja aloitin kirjoittamaan, mutta totesin saavani aikaan vain sellaisia latteuksia, etten niitä halunnut muistiin kirjata. Ei sillä ettenkö latteuksia yleensäkin muistiin kirjaisi, mutta eilisissä ajatuksissa oli jotain sellaista, ettei niitä tarvitse tulevaisuudessa muistella. 

Muistelen ennemin vaikka näitä aikoja.

Ei tarvitse olla mikään arjen Freud huomatakseen, että nyt on liikaa. Työ, naperoarki, unelmatehdas ja kymmenkunta muuta samaan aikaan sattunutta suurehkoa projektia elämän eri rintamilla on liikaa. Osan niistä voi valita, suurinta osaa ei. 

Ja vaikka tosiasiassa jokainen näistä asioista tuottaa minulle suurta iloa ja onnentunteita, ollaan tällä hetkellä tilanteessa missä kadehdin ihmisiä, joiden arki rullaa suhteellisen tasaisena eteenpäin. Meidän ei.

Tällaista puuhaa. Muun muassa.

Ja miten sitä ihmismieli onkaan niin hullunkurinen, että tällaisena elämänhetkenä, kun puuhaa eri paikoissa duracelpupun lailla, valtaa mielen myös riittämättömyyden tunteet. Halu tehdä jotakin muuta, olla erilainen. Aloittaa uusia projekteja, jättää taakseen jo nämä nykyiset. Sukeltaa uuteen, ajatella välillä jotakin aivan muuta.

Tota joo. Maileihin pitäis vastata ja kaikkee...

Muistan kuinka lukion psykologian tunneilla teimme erilaisia soveltuvuusarvioita, joihin olen sittemmin myös työelämässä törmännyt. Hitusen ne saattavat toisistaan erota, mutta perusidea on sama. Tavoitteena on selvittää minkälainen tyyppi juuri minä olen.

Vakuuttava, alansa ammattilainen työreissulla Tokiossa.

Yksi elävimmistä mieleeni jääneistä seikoista näissä testeissä on se, että vihaan rutiininomaista työtä ja monotonisuutta. Että minun voi olla vaikeaa saattaa pitkäkestoisia projekteja loppuun, sillä yksinkertaisesti kyllästyn niihin. Että olen todella hyvä uuden innovoija, mutta huono loppuun puurtaja. Että kammoan auktoriteettejä ja turhaa pomottamista. Ja että mieleni saattaa olla levoton.

Näillä kuvauksilla varmaan jo haluaisitte palkata meikäläisen?

Istun siis jumissa junan penkillä ja mieleni on levoton. Olen kapinassa itseni kanssa, sillä ainoa joka tällaiseen kiirearkeen minut ajaa, on minä itse. Ja ei, tilanne ei niinkään stressaa kuin ärsyttää. Ärsyttää välillä niin vietävästi, että tympii. Ja se vasta onkin ärsyttävä tunne. Huomannette oravanpyörän?

Jos tästä keväästä jotakin voin oppia on se tämä: minulle on selvinnyt nyt lopullisesti, että siedän yllättävän hyvin epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja äkillisiä pulmatilanteita. Lisäksi ole oppinut että saadessa jotakin on myös luovuttava jostakin. Luopuminen ei välttämättä ole lopullista, mutta luopumisen hetkellä se totisesti tuntuu siltä.

PS. Kuvituksena nyt poikkeuksellisesti kuvia vain minusta, koska... no, on vaan.

Vanhempien leffailta

Ai että, eilen juhlimme syntymäpäiviäni kunnon intialaisella juhla-aterialla ja leffaillalla. Siitä on meinaan aikaa kun ollaan miehen kanssa leffassa käyty. 

Aiemmin sitä tuli käytyä useammin, mutta nyt kiireinen arki, tasaisesti puksuttava unelmatehdas ja yksi kappale ihanaa pörröpäistä taaperoa täyttää arkemme niin totaalisesti, että olemme suosiolla siirtyneet kotiteatterimme näytöksiin. Hyvin pyörii, salissa saa nauraa isoon ääneen eikä tarjoilussakaan ole moittimista (oluttakin saa juoda jos haluaa).

Nasu oli mummilassa yökylässä ja oli mennä painanut nämä kaksi päivää sellasta tahtia, että polvileikkauksesta toipuva mummi-raasu oli jäädä kakkoseksi. Ainakin siinä vaiheessa kun ipana päätti ottaa ne aiemmin kiroamani ritolat. Hei näkymätön raja, tule takaisin, meillä on kova ikävä sinua!

 Kato mutsi mitä mä täältä puiston perukoilta löysin - lintuja!

 

Käyn vähän silittämässä niitä. 

 

 No älkää nyt kipittäkö pakoon, senkin siivekkäät!

 Mutsi hei, vähän voisit jeesata säkin...

Mä ajan nää täältä sinne, ni ota sä ne kiinni.

Nyt, pitkän työpäivän päälle hetki telkkaria ja petiin. Mukavaa maanantai-iltaa sinnekin puolelle ruutua!

Näkymätön raja

En taida vielä olla kertonutkaan minkälainen rämäpää taloudessamme nykyään asustaa. Ja nyt en puhu Rikistä, tuosta laiskanpulskeasta kissanrontista. Puhun tuosta taaperostamme. Tiedättehän kuinka eläimillä ja lapsilla tuntuu olevan se sellainen näkymätön raja? Sellainen, jonka ylitse kun toinen astuu, tapahtuu jotain?

Mistä ihmeestä sä nyt mutsi höpiset?

Aiemmin Nasulla se merkitsi sitä, että kun joko porukat tai nassikka itse rikkoi tuon näkymättömän, iän myötä joustaneen rajan, siirtyi napero kuin magneetin vetämänä porukoitaan lähemmäs. Eli jos välimatkamme kasvoikin yllättäen reviiriä suuremmaksi, pienensi ipana heti alueen takaisin oikean kokoiseksi. Asemoi itsensä ikään kuin takaisin sen näkymättömän reviirinsä sisäpuolelle.

Moikka moi mutsi!

Mä meen nyt.

Nyt tuo kaikki, suorastaan autuas aika, on taakse jäänyttä elämää. Nykyään Nasun tavoitteena näyttää olevan ennemminkin tuon välimatkan kasvattaminen. Mitä kauemmas porukoista pääsee ja mitä lennokkaammin tuon taipaleen taittaa, sen parempi. Siinä ei huutelut, houkuttelut tai manailut auta. Taapero painaa menemään, tuskastuneet porukat perässään.

Adios, porukat!

Maailma odottaa.

 

Onko tämä jälleen vain joku vaihe vai jatkuuko tämä ipanan perässä juokseminen nyt tästä sitten sinne murrosikään saakka? Kysyn vaan.

Minä ja iskä.

Me pidetään yhtä.

Tilannetiedotus sairastuvalta

Moikka taas! Jööti antibioottikuuri päällä ja johan on alkanut elo taas maistumaan. Muullekin kuin taudille meinaan. On se jännä mitä nuo pikkuruiset pillerit saavatkaan aikaan, luojalle kiitos kehittyneestä lääketieteestä! Ja vaikka en yleensä juurikaan lääkkeitä syö, on selvästi aikansa ja paikkansa jolloin ne ovat enemmän kuin paikallaan. Tämä on juurikin niitä hetkiä.

Ja minä se olin suunnitellut synttäreikseni vaikka mitä. Oikeiden juhlien järjestäminenkin oli käynyt mielessä, kakkukahvit nyt ainakin. Parhaan ystäväni kanssa suunnittelin 70-kymppisten pitämistä, viikon sisään kun synttäreitä juhlimme. Vaan ei, niin meni ohitse ja sumussa nuo omat synttärit tänä vuonna, mitä nyt orvot pallot jätskiä miehen kanssa iltatuimaan nautiskelimme. Jotta kyllä jäävät nämä meikäläisen synttärit mieleen nyt yksinä ankeimmista.

Jospa sitä sitten vastaiskuksi järjestäisi tulevaisuudessa jotkut aivan turhat kemut, tyyliin seitkytkaksvee-hipat? Ystävän kanssa uhottiin kun kolmikymppisiämme juhlimme, että järjestetään sitten aina viiden vuoden välein isot kemut - promise! Niin teimme jo 25-vuotiainakin. Mutta voih! Nyt ne sitten jäivät väliin. Vahinko on selvästi otettava takaisin.

Allekirjoittaneen sairastaessa koko muu Suomi on nauttinut kesästä. Ruoho tuoksuu, aurinko paistaa ja pilvet matkaavat korkealla taivaalla - kuulemma. Mitäpä minä moisesta tietäisin. Täällä sisällä lakanat ovat pysyneet raidallisina, yskänlääkkeet pahanmakuisina ja vessapaperia on kulunut rullittain. Sohvan pohjalle on painunut takamukseni muotoinen kolo. 

Mutsi hei, täällä puistossa arska paistaa meinaan aikas kuumasti.

Iskä laittoi mulle tällaisen lierihatunkin, menee kampaus pilalle.

Mut hyviä vointeja hei sulle sinne sairastuvalle.

Me nautitaan kesästä sunkin puolestasi.