Mietteeni mun

 

Terveisiä junasta! Istuin työmatkalla Ouluun, tarkoitus olisi vielä illansuussa puksutella takaisin Tampereelle päin. Matka-aikaa tulee siis yhteensä yhdeksän tuntia, joten perillä ei kovin monen tunnin workshoppiin ehdi osallistua. Täytyy siis olla sitäkin tehokkaampi ja idearikkaampi.

Matkalla olen lueskellut blogeja, surffaillut netissä (kiitos vr junaverkosta!) ja hahmotellut muutamia työjuttuja. Välillä olen vain istunut hiljaa ja tuijottanut ikkunasta ulos. Ohikiitäviä maisemia, uuteen päivään heräävää luontoa, Suomea. 

Kuten aiemmin olen kertonutkin, rakastan matkalla olemista. Sitä nurinkurista pysähtymisen tilaa, jonka jatkuvassa liikkeessä saavuttaa. Olet matkalla jonnekin, niin fyysisesti kuin ajatuksissakin. Usein määränpää on selvillä, muttei aina. 

Ja joskus, välillä niin käy, pääsetkin matkalle jonnekin niin syvälle itseesi, että saat ikään kuin viestin sielultasi. Kuulostaa ylevältä, muten oikein osaa asiaa paremminkaan selittää. Tarkoitan siis sitä mystistäkin hetkeä, jolloin oivaltaa jotakin uutta. Itsestään, elämästään, valinnoistaan. Mistä vain. On kuin yhtäkkiä kuulisi pienen, mutta vahvan äänen sisältään: "Näin se on."

Minä olen miettinyt elämääni ja arkeani. Kun välillä on niin kiire, että itseänikin ärsyttää. Minua, joka rakastan projekteja, puuhaa ja säpinää. Eilen minua tympi kaikki. Istuin illalla hetken koneella ja aloitin kirjoittamaan, mutta totesin saavani aikaan vain sellaisia latteuksia, etten niitä halunnut muistiin kirjata. Ei sillä ettenkö latteuksia yleensäkin muistiin kirjaisi, mutta eilisissä ajatuksissa oli jotain sellaista, ettei niitä tarvitse tulevaisuudessa muistella. 

Muistelen ennemin vaikka näitä aikoja.

Ei tarvitse olla mikään arjen Freud huomatakseen, että nyt on liikaa. Työ, naperoarki, unelmatehdas ja kymmenkunta muuta samaan aikaan sattunutta suurehkoa projektia elämän eri rintamilla on liikaa. Osan niistä voi valita, suurinta osaa ei. 

Ja vaikka tosiasiassa jokainen näistä asioista tuottaa minulle suurta iloa ja onnentunteita, ollaan tällä hetkellä tilanteessa missä kadehdin ihmisiä, joiden arki rullaa suhteellisen tasaisena eteenpäin. Meidän ei.

Tällaista puuhaa. Muun muassa.

Ja miten sitä ihmismieli onkaan niin hullunkurinen, että tällaisena elämänhetkenä, kun puuhaa eri paikoissa duracelpupun lailla, valtaa mielen myös riittämättömyyden tunteet. Halu tehdä jotakin muuta, olla erilainen. Aloittaa uusia projekteja, jättää taakseen jo nämä nykyiset. Sukeltaa uuteen, ajatella välillä jotakin aivan muuta.

Tota joo. Maileihin pitäis vastata ja kaikkee...

Muistan kuinka lukion psykologian tunneilla teimme erilaisia soveltuvuusarvioita, joihin olen sittemmin myös työelämässä törmännyt. Hitusen ne saattavat toisistaan erota, mutta perusidea on sama. Tavoitteena on selvittää minkälainen tyyppi juuri minä olen.

Vakuuttava, alansa ammattilainen työreissulla Tokiossa.

Yksi elävimmistä mieleeni jääneistä seikoista näissä testeissä on se, että vihaan rutiininomaista työtä ja monotonisuutta. Että minun voi olla vaikeaa saattaa pitkäkestoisia projekteja loppuun, sillä yksinkertaisesti kyllästyn niihin. Että olen todella hyvä uuden innovoija, mutta huono loppuun puurtaja. Että kammoan auktoriteettejä ja turhaa pomottamista. Ja että mieleni saattaa olla levoton.

Näillä kuvauksilla varmaan jo haluaisitte palkata meikäläisen?

Istun siis jumissa junan penkillä ja mieleni on levoton. Olen kapinassa itseni kanssa, sillä ainoa joka tällaiseen kiirearkeen minut ajaa, on minä itse. Ja ei, tilanne ei niinkään stressaa kuin ärsyttää. Ärsyttää välillä niin vietävästi, että tympii. Ja se vasta onkin ärsyttävä tunne. Huomannette oravanpyörän?

Jos tästä keväästä jotakin voin oppia on se tämä: minulle on selvinnyt nyt lopullisesti, että siedän yllättävän hyvin epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja äkillisiä pulmatilanteita. Lisäksi ole oppinut että saadessa jotakin on myös luovuttava jostakin. Luopuminen ei välttämättä ole lopullista, mutta luopumisen hetkellä se totisesti tuntuu siltä.

PS. Kuvituksena nyt poikkeuksellisesti kuvia vain minusta, koska... no, on vaan.