Ihmisen pahuudesta

Tänään minua on ahdistanut, pitkästä aikaa ja kunnolla. Olen tuntenut ahdistuksen oksetuksen tunteena kurkussa, vellovana vatsana, sellaisena levottomuutena että on vaikea olla aloillaan, pohjattomana suruna. Ei, tänään en pysty puhumaan muusta kuin ahdistukseni syystä, joten tiedossa on synkkää tekstiä. En silti voi asiasta nyt vaieta, se kun on täyttänyt mieleni ihan koko päivän ajan.

Kyseessä on siis se traaginen tapahtumasarja, josta iltapäivälehtien lööpit ovat kirkuneet ensin äitienpäivän tienoilla ja nyt tänään uudelleen. Eli puhun siitä kammottavasta tapahtumasta, jonka seurauksena viaton lapsi kärsi ja lopulta kuoli. Ehkä tiedättekin tapauksen; lapsen isä ja äitipuoli pahoipitelivät 8-vuotiaan tytön äitienpäivän aattona hengiltä.

Muistan kuinka keväällä, kun kuulin tapahtuneesta ensi kerran, se vaivasi minua useamman päivän ajan. On itse asiassa vaivannut satunnaisesti aina näihin päiviin saakka. Tällöin uutisoinneissa ei puhuttu minkäänlaisia yksityiskohtia tytön kohtalosta, silti ajatuskin lapsen hengiltä pahoinpitelystä sai minut kuvotuksen valtaan moneksi päiväksi. Muistan itkeneeni tapausta jo silloin.

Tänään sitten Aamulehti, tuo harmiton jokapäiväinen lehtemme, olikin piilottanut uutisen tästä rikoksesta ihan vaan tyynesti sinne muiden uutistensa joukkoon. Niin että nyt minä onneton sitten menin sen aamukahvipöydässä vahingossa lukemaan. Vaikka olin jo aiemmin itselleni vannonut, että tästä pahuudesta minun ei tarvitse tietää minkäänlaisia yksityiskohtia.

Luettuani uutisen purskahdin yksiselitteisesti itkuun enkä pystynyt ahdistukseltani tekemään mitään moneen minuuttiin. Istuin vain sen perkeleen lehden ääressä ja itkin. Ajattelin tuota pientä viatonta lasta, puhdasta sielua, jonka elämänä ja kohtalona oli kärsiä noin valtavasti. Eikä kukaan tehnyt mitään. Ei ainakaan riittävästi.

Nyt kun kaikesta suunnittelustani huolimatta tiedän tapauksen yksityiskohdat, en saa rauhaa. Koko päivän olen levottoman ahdistuneena kulkenut ympäriinsä, ajatellut pientä enkeliä ja sitä valtavaa julmuutta, josta hänen lyhyt elämänsä koostui. Kuinka toiset eivät saa koskaan lapsia ja lähes kuolevat suruunsa. Ja kuinka toiset saavat elämän lahjoista hienoimpia ja tuhoavat heidät, rääkkäävät hengiltä.

Ei tähän voi sanoa enempää. En pysty. Ei normaali ihminen voi tällaisen julmuuden, kauhun ja pahuuden äärellä kuin itkeä ja rukoilla pienen tytön sielun puolesta. Uskoi sitten mihin Jumalaan, armoon, henkeen tai hyvyyteen tahansa. 

Ainoa asia, joka minua on onton surullisella tavalla hieman helpottanut on ajatus siitä, että nyt tyttö ainakin on turvassa. Enää ei ole kipua, ei pelkoa, ei kauhua. Enää ei tarvitse kärsiä, enää ei satu.

Kuinka kammottavalla tavalla me, joiden tulisi heikkoja suojella, olemmekaan epäonnistuneet.

Tuhattaituri

Hei rakkaat, viime yönä saimme miehen kanssa inspiraatiopuuskan ja nakkasimme aiemmat remonttisuunnitelmamme roskikseen. On hyvä pitää mieli avoimena suunnanmuutoksille, tuumimme, ja pistimme remppaohjelmamme uusiksi. Niinpä eilisyö on aina aamukolmeen saakka rapsuteltu ja tasoiteltu liiketilan kattoa. Varsinaista kesälomaa.

Tänään sitten seiskan jälkeen jälleen virkkuna ylös ja sorvin ääreen. Vasta äsken lopettelimme tältä päivältä ja taidamme nyt raahautua suoraan sänkyyn. Sitä ennen kuitenkin nopea kuittaus edelliseen rämpimisraapustukseeni: morkkis ohi, asiat palautettu mittasuhteisiinsa. Konahtelu kuuluu elämään ja välillä on ihan hyväkin lillua morkkiksessa. Ihmiseloonhan ne kaikki tunteet kuuluvat. Kiitos teille ihanasta tsempistänne!

Ensin laitan kiikkerän kananpalasen haarukkaan kiinni. Sitten haarukka suuhun. 

Ja kyllä, luitte oikein. Nimenomaan aikuisten haarukka.

No, liukas pentele! Tules tänne sieltä.

Nasu on aloittanut kolmannen viikkonsa ihanan Ritvan hellässä hoidossa ja arki rullaa melko mallikkaasti. Ipana kuulemma syö hyvin, leikkii, nukkuu, on tyytyväisen oloinen ja iloinen. Eron hetkellä, siinä kohdassa kun isin syli pitäisi vaihtaa Ritvan syliksi, tulee vielä pieni itku. Mutta se suru kuulemma unohtuu oven suljettua.

Ja voi miten ihanaa onkaan hakea Nasu hoidosta! Minulle, hoidosta hakijalle, se tässä lankesi varsinainen voittajan käsi. Sieltä se nassikka juoksee jo kaukaa nauraen ja huutaen "äitte tulee, äitte tulee!". Sitten hypätään vauhdilla syliin, kiedotaan ne ihanat pikku kätöset äidin kaulan ympärille ja rutistetaan. Heilutetaan Ritvalle iloiset heipat ja painellaan autoon. Ehkäpä maailman ihanimpia rutiineja, sanon minä.

Hoidossa Nasusta on tullut entistä itsenäisempi ja yhä enemmän ja enemmän asioita pitää saada tehdä ihan itte. Samaan aikaan on häkellyttävää huomata, kuinka nasukka on yhtäkkiä oppinut jonkun taidon hoidossa ollessaan. Se voi olla uusi sana, ilme, teko tai asenne -ja aina se riemastuttaa. 

Haastavinta tässä onkin nyt pysyä menossa mukana ja jotenkuten kärryillä siitä, mitä kaikkea tuo tuhattaituri jo osaa. Tunnen itseni vanhaksi, kankeaksi ja auttamattoman hitaaksi. Mitä kaikkea toki tuohon pallosalamaan verrattuna olenkin.

Sitten seuraava herkkupala ja... hei, puhutko sä mutsi musta?

No kah, mähän osaan jo vaikka mitä!

Sä se et vanhana vaan pysy mun vauhdissa mukana, khihihi.

Huonon äidin moraalinen dilemma

Huono äiti täällä, moi vaan. Mennään siis suoraan asiaan ja tunnustetaan. Nimittäin tänään meni hermot nasukan kanssa. Eihän siinä tietenkään mitään uutta ole, että tahtovan natiaisen kanssa välillä palaa käämit, mutta kun nyt en ole ihan varma että oliko se meikäläisen reaktio nyt sitten tarpeeksi aikuinen ja nasukan kehitystason huomioonottava vai ei.

Ja hassua kyllä, huomaan todellakin ajattelevani näin. Siis että olen huolissani siitä, mitä tuollaiselle hieman päälle parivuotiaalle saa sanoa ja mitä ei? Mitä se pystyy vielä tajuamaan ja mikä menee sitten ihan turhan marmattamisen puolelle, ottaen huomioon vastaanottajan rajallisen kapasiteetin? Kun en tiedä, kun ei missään tällaisia kerrota.

No niin, hyppäsin sitten jo omaan morkkikseeni ja sivuutin näpsäkästi morkkiksen aiheuttaneen tapahtuman. Hommahan meni nyt niin, että kun aamulla köntystimme aamukympiltä Nasun huoneeseen, oli se siellä jo herännyt ja oma-aloitteisesti riisunut vaippansa sekä pissanut sänkyyn. Vaihtelua tämäkin, hoitoaamuina joudumme meinaan herättämään ipanan ja silloin sillä on vielä visusti vaippa yöppärissään. Luulimme vesivahinkojen olevan siis historiaa.

No niin, koska siis olemme nykyään pohjattoman väsyneitä (kiitos yötöiden) ja jokainen nukkuhetki tulee enemmän kuin tarpeeseen, emme yksinkertaisesti kyenneet heräämään aiemmin. Meikäläinen makasi sängyssään ainakin niin umpiuunessa, että se olisi vaatinut marssiorkesterin korvan viereen ja luultavasti silloinkin olisin lähinnä kääntänyt kylkeä.

Syy oli siis puhtaasti oma, joten ei muuta kuin pyykit koneeseen ja ipanalle aamiaista. Mutta sitten kun sama tapahtui jälleen päikkäreiden aikaan (Nasu pissasi ensin vaippaan, riisui sitten vaatteet & vaippansa ja pissasi uudelleen sänkyynsä), paloi käämit. Katkesi kamelin selkä. Hirtti kiinni. Eli meni hermot.

Aikuisena ymmärrän, ettei nassikalla ehkä ole niin mukavaa kerran pissatuissa vaipoissaan, mutta haloo! Onhan niissä nyt aikamoisen tuotekehittelyn tuloksena jo melkoisen kuivana pysyvä pinta, eikö sillä nyt voi yksiä päikkäreitä painaa? Jos minä saisin nukkua päikkäreitä, voisin vedellä niitä vaikka kaulaani myöten paljuun upotettuna. No joo, takaisin asiaan.

Joten toruin Nasua. Kerroin sille "ettei saa ottaa vaippaa pois eikä saa pissata sänkyyn, ei saa". Ipana tuijotti minua hymy huulillaan eikä selvästikään tajunnut harmistustani. Tehostin sanomaa toistolla, äänensävyllä ja ankaralla etusormen heilutuksella. Huomasin, kuinka suupielet kääntyivät ympäri, mutta jatkoin paasaustani.

Nasu pärähti itkuun, sydäntäsärkevään sellaiseen. Minä nostin sen takaisin petivaatteista riisuttuun sänkyynsä odottamaan ja lähdin hakemaan puhtaita lakanoita. Vessaan saakka kuului surkea itku. Purin huultani. Nyt oli kiukustumisen ohella jumalattoman huono omatunto, mikä kiukutti lisää. Menee nyt aikuinen ihminen tällä tavoin avautumaan natiaiselleen, tajuaako se raasu edes mistä minä paasasin?

Petasin sängyn uudelleen, peittelin nasukan sänkyyn ja lohdutin uneen. Sinne se nukahti kuivaan sänkyynsä, vaippa ja yöppäri päällään. Sellaisena minä sen päikkäreiden jälkeen myös sängystään löysin, pissakin tuli pottaan. Olin samaan aikaan sekä tyytyväinen että huono-omatuntoisen katuvainen.

Saanko mä nyt edes rauhassa herätä?

Kun en kerran saa edes nakuna nukkua.

Niin että mitä sitä voi amatööriäiti tehdä? Saako tuon ikästä torua sänkyyn pissauksesta? Selvästi ainakin se riisumisosio on tahallista, pissan veikkaan sitten olevan jo vahinko. Eihän noin pieni vielä pidättää osaa? Mutta jos sen saisi nyt tajuamaan sen, ettei jatkuva nakuksi riisuminen ole ok, ainakaan ennen nukkumaanmenoa.

Vielä nyt illallakin asia painaa mieltä ja arvon teinkö oikein vai en. Ja minä en yleensä ole tällainen vatvoja, ärsyttää siis tämä vatvoilukin. Kun nyt jostain saisi vähän koordinaatteja, että miten täällä tahtoikäisen maastossa suunnistetaan. Ettei nyt tällaisiin märehtimissoihin tarvisi vajota, perskeles sentään.

Asiaa ei myöskään helpottanut maailman ihanin ja aurinkoisin Nasu, jonka kanssa vietimme yhden viime aikojen selkeästi parhaista päivistä. Kiireettömästi kaksin. Tätähän se arki oli ennen aina, huoh. Voi sentään.

Päivä junassa

Kyllä tämä meidän pikkuruinen Suomi on sittenkin aikas iso. Aamuyhdeksältä kun lähdin Rovaniemeltä ja vieläkin istun junassa. Ja juna se kulkee kuitenkin aikas nopiaan. Metsää, järviä ja sitä oikeasti kaunista luontoa piisaa. Käppyrämäntyjä, korkeita koivuja, lehtipuita ja pellonpuolikkaita. Niitä olen lähinnä ikkunasta tuijotellut, koko päivän.

Toisin kun viimeksi tällä kertaa ei ihan niin haikea olo ole ollut. Ehkäpä siksi, että ympärillä on koko ajan ollut aikamoinen kuhina ja ihmispaljous. On ollut hauskaa puuhaa, läpänheittoa, kiireetöntä oleilua ja aikaa ajatellakin. Ja ajatella nimenomaan jotain muuta kuin Kätköä.

Ikävä on silti ollut. On hassua millaisia muotoja ikävä ottaa ja minkälaisiin yksityiskohtiin se tekee kotinsa. Nasuahan minä olen pääasiassa kaivannut, sen pieniä suloisia varpaita. Kaivelin koneesta kuvia lähtöpäivää edeltävältä ajalta ja naureskelin löytäessäni eräänkin vilpoisen iltapuistoilun kuvat. Niin se on ipana kenkänsä taas salaa äidiltä riisunut, vaikkei lämpötila kovin korkealla huidellut.

Tämän reissun ikävä tiivistyy noihin maailman ihanimpiin pikkuruisiin varpaisiin. Katsokaa nyt niitä!

Pikkuiset nakit, joiden avulla juostaan äitiä pakoon ainakin silloin kun kotiinlähdön hetki koittaa.

Äiti hei, tuolla on hamsteri väijyssä.

Mietin myös sitä kuinka todellakin on niin, ettei lasta voi liikaa halitella ja sylitellä. Kuinka ihanaa onkaan saada pitää tuollaista pikkuruista natiaista sylissään, siinä ihan lähellä. Kuulla kuplivainen hekotus korvanjuuressaan ja tuntea pienet vikkelät sormet niskassaan. "Äitte tui, äitte tui". Ja se tunne, kun toinen täydellä luottamuksella ripustautuu kaulasi ympärille luottaen, että kannat etkä pudota.

Voi ei. Otan takaisin. Onhan minulla ihan hirveän kauhea ikävä omaa Nasuani, tälläkin kertaa. Onneksi kohta, ihan justiinsa, pääsen ipanaa halittelemaan. Nostan sen syliini ja laukkaan ympäri kotia hirnuen riemusta kuin riehakas aasi. Kylläkyllä, sen minä teen heti kun kotiin pääsen. 

Kohta saa hamsteri kyytiä...

Banzaaaaii!

Naurujoogaa Rollossa

Terkkuja Rovaniemeltä! Tänne eilen puksuteltiin kokonainen työpäivä ja nyt ollaan sitten puhkuttu tiimihenkeä, naurujoogailtu, mietitty strategioita ja kaikkea sellaista normihöttöä, jota tällaisissa tilaisuuksissa yleensä pruukataan tehdä (sanoo hän, jonka uralle näitäkin kinkereitä mahtuu jo ihan kiitettävästi). 

Olisin niin halunnut tulla tänne ruskan aikaan, mutta ei. Parisen viikkoa etuajassa mennään, joten ei auta kuin palata tänne sitten joskus. Taidanpa silloin ottaa miehen ja Nasun mukaan, sen verran kovan ikävän pukkasi taas päälle. Inhottavaa kuulla puhelimessa nasukan suuresta edistysaskeleesta: hoitopäivän aloittaminen sujui ilman eroitkua! Minun olisi pitänyt olla kotona sitä kokemassa. Pöh.

Hotellimme sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Rovanimeltä korpeen, mikä tarkoittaa sitä, että täällä pääsee luontopolkuilemaan. Tänään sitten aamupalan jälkeen kuljimme parin kollegan kanssa paikallisen luontopolun lävitse, karhunkakkoineen kaikkineen (valtava kasa, toim.huom). Ja kyllä, täällä sataa vettä. Solkenaan.

Täällä(kin) oli hyttysiä.

Minähän se en sokerista ole, joten aamupäivän patikkaretki tarkoitti seminaaripäivää villasukissa. Fiksumpi olisi pakannut toiset kengät matkaan mukaan. No, pystyinpähän ainakin istumaan mukavasti jalat kippurassa, siinä missä muut joutuivat pönöttämään särminä jalat pöytien alle ojennettuina. Joskus kannattaa mokata asioita.

Olo on kuin vänkyrällä puulla tai ruostuneella lampulla.

Aina hieman normista kallellaan.

Seuraavaksi olisi tiedossa savusaunaa ja uintia. Koska koko kesä on enemmän tai vähemmän mennyt meikäläiseltä ohitse, tunnustettakoon tässä ja nyt, etten ole koko kesänä uinut järvessä. Ehkäpä asia korjaantuu tänä iltana. Mene ja tiedä, mutta nyt ainakin sitä saunaolutta tekee mieli. 

Näihin tunnelmiin, sano janoinen mutsi seminaarissa!

Toisin kun sanotaan, kaaoksen ytimessä ei ole tyyntä

Pahoitteluni äkillisestä radiohiljaisuudesta! Viime viikkoon mahtui niin monta suurta, ja miksei pientäkin asiaa, etten yksinkertaisesti ehtinyt enkä pystynyt niitä muistiin kirjaamaan. Harmittaa toisaalta, mutta omien rajojensa mukaan sitä on pienen ihmisen mentävä. 

"Eihän sitä vieläkään voi tajuta - tähän se meidän kauppa todella tulee."

Jaa kuinka niin vaatii pientä pintaremonttia?

Minä itse tässä tarvitsen isoa pintaremonttia.

Tiivistetään nyt vaikka niin, että viime viikkoon mahtui siis nasukan elämän ensimmäinen hoitoviikko, liiketilamme vastaanottaminen, armotonta remontoimista, tuotteiden ja myymäläkalusteiden & -tarvikkeiden hankkimista, lukemattomia sisustuspäätöksiä ("vedetäänkö sähköjohdot pinnassa? minkä värisellä maalataan lattia? maalataanko vaatetankoja?"), nettisivujen ja muiden logojuttujen hieromista, yötöitä, silmäpusseja ja pätkivää lähimuistia. 

Entä minne nämä portaat sitten vievät?

Samaa on tietenkin tiedossa tulevaisuudessakin. Edessä on vielä noin kuukauden puristus ja meikäläisen kesäloman viimeiset viikot. Sitten sitä voikin taas palata oman leipätyönsä pariin lepäilemään, hehe. 

Taikka no, itse asiassa lähden huomenna työmatkalle Rovaniemelle ja katkaisen näin kesälomani muutamaksi päiväksi. Mutta älkää suotta puolestani hätääntykö, sehän vaan tietää arvokasta lisälomaa syksyyn.

Joo, kattokaa nyt. Tämä tyyppi todella on loman tarpeessa.

Enemmän kuin tuo ovikaan.

Kaiken tämän keskellä äiti on ollut hieman väsynyt. Niinpä löysin kamerastamme kiistatonta todistusaineistoa siitä kuinka tajuttoman äidin niskan taakse voidaan helposti kipata kilokaupalla leluja ja kiipeillä vielä raadon päällä voittajan elkein ilman, että uhri tajuaa alennustilastaan mitään. 

Tsekkaa nyt iskä, ei se tajua tästä maailmasta enää mitään.

Minä sen leluilla kuorrutin, ihan itte.

Eiku leikkimään!

Ja silti, kaikesta tuskasta, särystä ja kiireestä huolimatta olen niin onnellinen. Tätä sitä on hyvä kiikkustuolissa muistella, jos sinne saakka ikinä päästään.

"Hei hei äitte!"

Aamulla havahduin kellon pirinään hieman ennen kello kahdeksaa. Aivan, herätyskellon pirinään, kesälomalla. Tänään oli nimittäin the Päivä: Nasu aloittaisi perhepäivähoidon. Oli käyty tutustumassa, juomassa kahvit ja leikkimässä, allekirjoittamassa hoitosopimuksia. Päivää oli odotettu välillä kauhulla, välillä kärsimättömänä. Ja tänään, niin, voi tänään se sitten salakavalasti oli yhtäkkiä tässä. 

Koti oli hiljainen, Nasu nukkui vielä. Avasin nasukan huoneen oven ja löysin sen sängystään pötköttämästä, täydessä unessa tottakai. Tukka oli unesta pörhöllään, asento suloinen ja hassu. Niin kuin aina silloin kun olen ipanan unisena huoneestaan löytänyt. 

Täysin normaali aamu siis, paitsi että juuri tässä aamussa ei tutun heräämishetken jälkeen ollut tiedossa mitään normaalia. Olimme uusien rutiinien, uusien normaalien äärellä.

Normaaliuninen pörröpää.

Sisareni aina kiusoittelee minua vahvasti tuntevaksi, kutsuu dramaattiseksi. Pitänee paikkansa, voin se itsekin myöntää, sillä taidan joskus paisutella arkisia asioita teatraalisempiin mittoihin kuin mitä ehkä toiset. Niin taisi käydä tämänkin aamun kanssa. Sillä eihän tässä mitään outoa ole, lapsi aloittaa päivähoidon. Niin käy vääjäämättä jossain vaiheessa joka perheessä, oli se aloitettava hoito sitten päiväkoti, kerho, eskari tai koulu.

Minä se aamupotan aikana (nassikan, ei oman) vaan fiilistelin nasukan elämän paria ekaa vuotta; ne rutiinit olisivat nyt ikuisesti taakse jätetyt. Ei enää päiviä kotona, ei kotihoitoa isin tai äidin kanssa. Jessus, että ottikin siinä aamutuimaan koville, vaikka olinkin asiaan mielestäni valmistautunut. Syytän väsymystä, liian aikaista aamua ja draamaan taipuvaa luonnettani.

Etukäteen kummastelin mikä siinä lopultakin niin suurta on kun lapsi aloittaa hoidossa? Hyvinhän se varmasti menee, jokaisella se on edessä. Hoitajat ovat ammattilaisia, lapsi saa kavereita ja sitä rataa. Mutta sitten.... omalle kohdalle kun se sattuu, niin äkistipä sitä on kyynelehtimässä vauvelinsa kasvua ja suremassa taaksejääneitä kotihoitoaikoja.

Mitä ih-met-tä tässä nyt aamutuimaan puuhataan?

Mulla on omat kassitkin ja kaikki pakattuna.

Ja ettei tärkein vaan unohdu matkasta - Barba.

Selvä - meitsi on valmis suureen seikkailuun!

Nasu puolestaan lähti kotoa suorastaan intoa puhkuen, kantoi omaa pikkuruista sienikassiaan ylpeänä ja vilkutti ensin ovelta ja sitten vielä portaista kaktuskurkkuiselle äidilleen. "Hei hei, äitte! Hei hei!"

Hei hei mutsi!

Mä laitan nyt tän oven kiinni ja lähden ennen kun sä alat vollottamaan.

 

Mennään me iskä vauhdilla, tosta mutsista ei nyt oikein ole mihinkään.

Koita mutsi pärjäillä, moido!

Suljin oven ja kuulostelin hiljaisuutta, Riki katsoi minua kysyvänä. Koti tuntui NIIIIIIN tyhjältä ja jotenkin ontolta. Tällaistako se sitten on, tyhjän pesän syndrooma? Sitten vuosien päästä, onneksi. Tällä hetkellä tämä päivittäinen työpäivän mittainen määrä tyhjää pesää on ehkä suurinta mitä kykenen nyt vastaanottamaan.

Kertoo teille äiti, joka on tänään tajunnut olevansa vielä hyvinkin kiinni lapsessaan. Olevansa sellainen ruikuttaja-tunteilija-riippa-dramaturgi-mutsi, joka on näemmä onnistunut kehittämään jopa tästä tapahtumasta sellaisen "ah, taakse on nyt jäänyttä ikuisiksi ajoiksi kotihoidon ajat" - tunnetilan. Lapsi-raukka. 

Mutta älä huoli Nasu, lupaan tsempata. Viimeistään kun lähdet rippileirille lupaan olla ovensuussa ilman kameraa ja vetisiä silmiä. Kuvat otetaan nääs jo ennen sitä ovensuuta.

Kiireisen mutsin asialla

Moikka, tulin vain tuon yötöitä huhkivan mutsini puolesta kertomaan, että nyt painetaan niin hirmuista tahtia Kätkön parissa että blogi päivittyy hieman normaalia väljemmin. Kuten on nyt tänä kesänä tehnyt aiemminkin. Mutta älkää huoliko, tilanne on erittäin tilapäinen ja kohta päästään taas normaalitahtiin.

Meikäläinen puolestaan aloittaa huomenna perhepäivähoidossa, pitäkäähän peukkuja! Pieni askel meikäläiselle, suuri ihmiskunnalle. Vai miten se nyt menikään...

Pihatapahtumassa

Meillä oli talossamme torstaina jo perinteeksi muodostunut pihatapahtuma osana Tampereen teatterikesän Tapahtumien yötä. Koska kyseessä on kuitenkin ihmisten asuintalo, rajoittuu talomme tapahtuma päiväaikaan. Jotenkin kummassa, kaiken tämän härdellin keskellä, olin ajatunut vastaaman tilaisuuden järjestämisestä. WTF? Jotkut dorkat eivät väin näemmä osaa kieltäytyä, ainakaan oikeissa paikoissa.

No eipä mitään, ihan mielettömän hauskaahan tilaisuutta oli järjestää ja esiintyjiä buukata. Talomme pihatapahtuma kun perinteisesti koostuu niin pihakirppiksestä kuin erilaisista esiintymisnumeroistakin. Tänä vuonna meillä oli esiintymässä esimerkiksi Pinkit Hinkit, Ahjolan pelimannit, Tampere Chamber ja katusoittoyhtye Kuluttajat. Sangen loistavia esityksiä kaikki tyynni.

Naapurien pisteellä vieraisilla, olivat nääs tajunneet tuoda istuinpehmusteetkin.

Meidän pisteellä kiikuttiin pelkillä metallituoleilla.

Myös Kätköllä oli pihalla pöytä, ilman äkillisestä viileydestä huolimatta. Tarkoituksena oli hieman ennakkomainostaa Kätkön syntyä ja nauttia esityksistä, niinpä katoimme esille pienen esimerkkisatsin siitä mitä Kätköstä pitäisi sitten syyskuussa löytyä. Pääasiassa möimme kenkiä, huonekaluja ja muita vaatteita kun ei kauhean hyvin noin pieneen tilaan esille saatu. 

No se on Henkka Kätköstä terve!

Kaikenmaailman töppösiä.

Löysin muiden myyjien pöydistä myös muutamia ihanuuksia itselleni, kerrankin. Viime aikoina kun on tullut lähinnä osteltua Nasulle. Super Mukavalta ja Arelalizzalta ostin paidat, heillä kun on kaikilla työhuoneet tai liikkeet tässä talossamme ja tekevät vallan ihania vaatteita (vink vink aikuisten vaatteista kerrankin).

Miehen kertoessa ihmisille Kätköstä, pihistimme me Nasun kanssa naapuripöydän ihanalta Iinalta karkkia.

First things first.

Dymo-hullu naishenkilö iski jälleen. 

Kauppa kävikin yllättävän hyvin ja ihmisen olivat vallan ihanan innostuneita pikku putiikistamme, niinpä olimme miehen kanssa päivän päätyttyä väsyneitä, mutta kovin onnellisia. Ihmisethän näyttävät olevan innoissaan Kätköstämme, vähän niin kuin mekin, hurjaa! Jännittää, innostaa ja onnellistuttaa! Hui jui jui.

 Onnellinen, mutta auttamattoman silmäpussinen kätkijämies.

Nasu puolestaan yllätti reippaudellaan. Emme saaneet päiväksi lapsenvahtia, taaskaan, joten päätimme pitää ipanan menossa mukana. Ja niinhän tuo pörröpää jaksoi peuhata ja hurmuroida koko pitkän päivän, yllättäen meidät vanhemmat totaalisesti. Apuna oli, myönnettäköön, naapuripöytien avuliaat tyttöset, jotka väsymättä leikittivät Nasua. Ja voi pojat kun tuo ipana nautti! 

Ollappa arjessa au pair apuna, nyt todella omin silmin näin miten suuri apu moinen olisi. Vaikka kukapa järkevä ihminen tähän meidän kaaokseen mukaan tahtoisi... Mutta jos siellä linjojen toisella puolella nyt jollain ihme säkällä on halukkaita au paireja, niin hakemuksia otetaan ehdottomasti vastaan. 

Tarjolla siis sekokreisi blondien perhe, jolla pyörii sukat jalassa ja ideat päässä ja joka ei näemmä paikallaan malta pysyä. Koti on sotkuinen, kaikki ruoka kelpaa ja päivässä pyritään nauramaan paljon. Eihän tätä härdelliä muuten kestäisi. Ei muuta kuin sekaan vaan! 

 

Joko kiinnostuit? Ymmärrän.