Hei ihanaiset! Olen ollut niin häkeltyneen onnellinen ehkäpä maailman ihanimmasta vastaanotosta edelliseen paljastukseeni, että otti oikein päivän toipua kaikesta jännityksestä ja täpinöinnistä. Enhän minä uskaltanut edes aluksi tulla kommenttejanne lukemaan, vaikka toki tiesin teidän ihanasti asioita vastaanottavan. Jännitti vaan niin pirusti, minkäs teet.
Mutta nyt. Voih! En enää muista mistä minun piti kirjoittaa, viime päivät ovat olleet monella tapaa raskaita. Koko viikonlopun olemme remontoineet ja ihmetelleet Unelmaa ystäviemme kanssa, lisäksi perhepiirissämme oli tänään hautajaiset. Sellaista se ihmisen elämä on, raja surun ja onnen välillä voi olla hyvinkin häilyvä ja hauras.
Hautajaisissa mietin sitä kuinka todella ihmisen onkaan elettävä tässä ja nyt. On tartuttava hetkeen, uskallettava, oltava olemassa. Ei kannata haaskata aikaansa vääriin ihmisiin, töihin tai asioihin. Kun ei edes tiedä paljonko sitä aikaa haaskattavana on.
Kuuntelin papin puhetta ja mietin kuinka itseään pitää rakastaa ja arvostaa niin, että pysyy uskollisena. Uskollisena sille omalle äänelleen, joka sielusta pulppuaa. Ja kyllä se pulppuaa - kunhan vain malttaa kuunnella.
Kuoleman äärellä ihminen palaa rajojen äärelle. Muistaa jälleen keskellä perusarkeaan sen kuinka arvokasta kaikki se mitä itsellä nyt on, on. Ja vaikka kuinka kliseiseltä se saattaa kuulostaakin, tajuaa myös, ettei mikään ole itsestäänselvää.
Vaikka hautajaiset ovat tuoneet surua päiviimme, ovat ne myös vahvistaneet tätä valitsemaamme polkua. Surusta on kummunnut aiempaa vieläkin vahvempi varmuus siitä, että nyt on todellakin uskallettava. Sillä voi tulla päiviä kun se ei enää olekaan mahdollista. Voi tulla päiviä kun terveyttä ei enää ole. Yhdelle perheemme jäsenestä kävi näin.
Tämä on Sinulle ihana Arlene. Turvallista matkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti