Aamulla havahduin kellon pirinään hieman ennen kello kahdeksaa. Aivan, herätyskellon pirinään, kesälomalla. Tänään oli nimittäin the Päivä: Nasu aloittaisi perhepäivähoidon. Oli käyty tutustumassa, juomassa kahvit ja leikkimässä, allekirjoittamassa hoitosopimuksia. Päivää oli odotettu välillä kauhulla, välillä kärsimättömänä. Ja tänään, niin, voi tänään se sitten salakavalasti oli yhtäkkiä tässä.
Koti oli hiljainen, Nasu nukkui vielä. Avasin nasukan huoneen oven ja löysin sen sängystään pötköttämästä, täydessä unessa tottakai. Tukka oli unesta pörhöllään, asento suloinen ja hassu. Niin kuin aina silloin kun olen ipanan unisena huoneestaan löytänyt.
Täysin normaali aamu siis, paitsi että juuri tässä aamussa ei tutun heräämishetken jälkeen ollut tiedossa mitään normaalia. Olimme uusien rutiinien, uusien normaalien äärellä.
Normaaliuninen pörröpää.
Sisareni aina kiusoittelee minua vahvasti tuntevaksi, kutsuu dramaattiseksi. Pitänee paikkansa, voin se itsekin myöntää, sillä taidan joskus paisutella arkisia asioita teatraalisempiin mittoihin kuin mitä ehkä toiset. Niin taisi käydä tämänkin aamun kanssa. Sillä eihän tässä mitään outoa ole, lapsi aloittaa päivähoidon. Niin käy vääjäämättä jossain vaiheessa joka perheessä, oli se aloitettava hoito sitten päiväkoti, kerho, eskari tai koulu.
Minä se aamupotan aikana (nassikan, ei oman) vaan fiilistelin nasukan elämän paria ekaa vuotta; ne rutiinit olisivat nyt ikuisesti taakse jätetyt. Ei enää päiviä kotona, ei kotihoitoa isin tai äidin kanssa. Jessus, että ottikin siinä aamutuimaan koville, vaikka olinkin asiaan mielestäni valmistautunut. Syytän väsymystä, liian aikaista aamua ja draamaan taipuvaa luonnettani.
Etukäteen kummastelin mikä siinä lopultakin niin suurta on kun lapsi aloittaa hoidossa? Hyvinhän se varmasti menee, jokaisella se on edessä. Hoitajat ovat ammattilaisia, lapsi saa kavereita ja sitä rataa. Mutta sitten.... omalle kohdalle kun se sattuu, niin äkistipä sitä on kyynelehtimässä vauvelinsa kasvua ja suremassa taaksejääneitä kotihoitoaikoja.
Mitä ih-met-tä tässä nyt aamutuimaan puuhataan?
Mulla on omat kassitkin ja kaikki pakattuna.
Ja ettei tärkein vaan unohdu matkasta - Barba.
Selvä - meitsi on valmis suureen seikkailuun!
Nasu puolestaan lähti kotoa suorastaan intoa puhkuen, kantoi omaa pikkuruista sienikassiaan ylpeänä ja vilkutti ensin ovelta ja sitten vielä portaista kaktuskurkkuiselle äidilleen. "Hei hei, äitte! Hei hei!"
Hei hei mutsi!
Mä laitan nyt tän oven kiinni ja lähden ennen kun sä alat vollottamaan.
Mennään me iskä vauhdilla, tosta mutsista ei nyt oikein ole mihinkään.
Koita mutsi pärjäillä, moido!
Suljin oven ja kuulostelin hiljaisuutta, Riki katsoi minua kysyvänä. Koti tuntui NIIIIIIN tyhjältä ja jotenkin ontolta. Tällaistako se sitten on, tyhjän pesän syndrooma? Sitten vuosien päästä, onneksi. Tällä hetkellä tämä päivittäinen työpäivän mittainen määrä tyhjää pesää on ehkä suurinta mitä kykenen nyt vastaanottamaan.
Kertoo teille äiti, joka on tänään tajunnut olevansa vielä hyvinkin kiinni lapsessaan. Olevansa sellainen ruikuttaja-tunteilija-riippa-dramaturgi-mutsi, joka on näemmä onnistunut kehittämään jopa tästä tapahtumasta sellaisen "ah, taakse on nyt jäänyttä ikuisiksi ajoiksi kotihoidon ajat" - tunnetilan. Lapsi-raukka.
Mutta älä huoli Nasu, lupaan tsempata. Viimeistään kun lähdet rippileirille lupaan olla ovensuussa ilman kameraa ja vetisiä silmiä. Kuvat otetaan nääs jo ennen sitä ovensuuta.
5 kommenttia:
Nasun hoitopäivän asu:
* Punaiset vakosammarihaalarit - Albababy
* Punainen froteepaita - jonkun ompelema
* Keltaiset kengät - pieneksi jäävät Guciot
Voi sinua, iso halirutistus täältäkin sinne :) Kuinka päivä oli mennyt?
Itseni tunnistan hyvin tuosta, kuvaat niin hyvin tuon ensimmäisen päikkypäivän erohetkeä. Muistan niin hyvin vielä ensimmäisen kohdalla tuon. Kuinka poikaani eskarille saattelin, kyyneleet poskille vierien. Poika oli kotihoidossa(ison pikkusisko katraansa vuoksi) eskari ikään saakka.
Se helpottaa kyllä, mutta toisaalta nuo muistot ja aika ennen hoidon aloittamista, ne unen tuoksuiset aamut, ne kaikki on siellä muistojen lokeroissa. Sekä sinulla, että pienellä pörröpäälläsi :) Ja kantavat sitten eteenpäin niinäkin päivinä, kun tuntuu, että väsy kaataa justiinsa.
Oi nyyyh! Meillä tää on sit edessä vuoden päästä. Suunnitelmat kun olis ainakin tällä hetkellä just samat kuin teillä, vuoden viiveellä vaan. Siis että isä hoitais vuodenvaihteesta.
Välillä sitä on ollut aika ryytynytkin ja alkanut vastoin odotuksiaan jo ihan kiinnostuakin siitä töihimenosta. Mutta just nyt taas tuntuu siltä, että aika liihottelee niin nopeasti, että se vuodenvaihdehan tulee hurjan pian. Ehkä tämän postauksenkin johdosta muistin ainakin tänä aamuna nauttia ja olla kiitollinen taas yhdestä aikatauluttomasta päivästä yhdessä nappulan kanssa.
Tanttarella: Voi kiitos! <3 Päivä oli mennyt hienosti, mitä nyt äiti tunnustaa tirauttaneensa itkut oven sulkeuduttua. Ja ikävä oli myös suuri, minulla. Epäilen että nasukalla ei niinkään. Pam pam, sanoi napanuora kun se paukkui :)
retu-p: Suosittelen kyllä lämmöllä miehen kotiinjäämistä, uskallan jopa vannoa että sitä miehesi ei tule koskaan katumaan. Niin mieskin snaoi. Ei sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Mulla oli ihan sama, et loppuvaiheessa jo kaipailinkin töihini, mä kun tykkään niistä. Ja sit taas töissä kaipailin välillä Nasun luokse. Sellaista kait tämä ihmisen elämä on, moninaista. Pitää se onneksi tämän sitten mielenkiintoisenakin.
Linda: Eikös ookin megasöpö! Sen takia tämä herkistelijä pillitti ehkä vielä illallakin kun tätä postausta kirjoitin ;) Kiva kuulla että olet viihtynyt matkassa mukana. Itsekin häkeltyneenä aina välillä katselen, että tuo iso tyttökö? Sekä on mun pieni vauvelini?
Lähetä kommentti