Ja ikänne oli?

Tänään pääsimme vihdoin sinne uimahalliin, jonne menemistä olen suunnitellut ainakin parin viikon ajan. Jo viime viikonloppuna piti mennä, mutta erään nimeltä mainitsemattoman tyypin verisen koheltamisen seurauksena pulikoimista oli siirrettävä.

Tänään sitten pelmahdimme yhdentoista jälkeen uimahallille ja totesimme jälleen matkalla olleemme melkoisia sankareita Nasun vauva-aikana: edelleenkin tuntuu uskomattomalta että todella raahasimme itsemme uimahallille joka penteleen sunnuntai kello aamupuoliseiskalta. Nykyisellä, ihanan aamu-unisella aikataulullamme moinen tuntuu yhtä etäiseltä kuin lento Marsiin.

Nasu se pulikoi into piukassa ja me miehen kanssa löhöilimme vauvauintien jäljiltä lämmenneissä vesissä kuin eloonsa tyytyväiset hylkeet. On se jännä miten rentoutunut olo lämpimässä vedessä lillumisesta tulee. En tiedä onko se peruja kohdusta vai mistä, mutta homma toimii joka kerta. 

Iltapäivällä oli toisen ystäväpariskuntamme lapsen yksivuotiskemut, muistanette Reinon juhlat viikon takaa? Istuimme ystävien seurassa ihmetellen ajan juoksua ja ihanan päivänsankarin suloista hymyä. Niinhän se pikkuinen jo hakee askelia, vaikka muistan elävästi kuinka vasta äsken olimme pallomahaisten ystävieni kanssa sushi-lounaalla. Ja tästä kaikesta on jo yli vuosi? Ei voi tajuta.

Jaa tukka huonosti vai?

No minäpä hieman kammalla suin sitä. 

Valmis! Kampa pöydälle ja juhlimaan.

Ai mitä? Takana vielä takku vai? Ei voi olla.

Joskus aiemmin puhuin mummoudestani, tällöin asialistalla taisi olla naurusta itkevät silmäni. Nyt olen saanut itseni kiinni jo useammastakin mummopuuhasta: minä neulon, itken nauraessani, liikutun lähes kaikesta, suosin punaista maitoa (aina kun vain mahdollista) ja päivittelen ajan kulkua. Enkä edes tajua piilotella tätä kaikkea.

Tänään tajusin myös sen, ettei tämä ajankulun päivittely taida loppua koskaan. Veikkaan, että menee yksi iso hupsahdus vaan ja huomaan olevani harmaahapsinen mummeli, jolla on kahdeksankymmentäkolme vuotta lasissa. Istun tuolissa lankakerieni kanssa, läpsyttelen kädellä polveani ja päivittelen mihin se elämä vilahti? Että niinhän minä olen mielestäni kuin kolmekymppinen heitukka, mutta peili sanoo toista.

Huolestuttavia oireita varhaisdementiasta on jo alkanut ilmaantua. Hoin pitkälle kesään olevani kolmekymmentäkolme vuotias, "palindromi-iässä nääs", kunnes mies hienovaraisesti huomautti minun kyllä olevan jo kolmekymmentäviisi vuotta. Ja vähän päälle. Siis mitä ihmettä, minne se pari vuotta sitten vierähti?

Niinpä olen alkanut ikää kysyttäessä sanomaan syntymävuoteni, sen sentään vielä muistan oikein: "seitenseiska mä oon, Elvis kuoli ja mä synnyin, hehee". Lohduttaudun muistolla siitä kuinka vain pari kuukautta sitten Alkossa kysyivät paperit viinitönkkää ostaessani. "Joku puolijauhoinen ja -näkökykyinen myyjä vai?" totesi mies kotona melko epähienosti vihjaten. "Ja pöh" totesin minä peilin äärestä, jossa muikistelin kommenttia tyytyväisenä muistellen. "Ehkä mä vaan näytän sellaiselta jolle ei tulisi alkoholia myydä".