Loppusuoralla!

Niin se viikko vierähti, hupsista vaan. Vaihtui jo syyskuuksikin. Jotenkin järkytyin pikkuisen Eerikan tapauksesta sen verran pahasti, että oman elämän pikkumurheet tuntuivat kovin vähäpätöisiltä. Toisaalta en halunnut kirjoittaa enää siitä mikä mielessä edelleen pyöri eli tuosta kammottavasti tapauksesta, niinpä otin sitten viikon päivityspaussin. Pahoitteluni, etten etukäteen ilmoittanut! Mutta täällä siis ollaan taas.

Viime viikot ovat kyllä muutenkin hurahtaneet suorastaan ohitse. Olemme miehen kanssa painaneet Kätkössä niin pitkää päivää ja yötä, että ajat ja paikat alkavat jo mennä sekaisin. Puhumattakaan lähimuistista, jota ei selkeästikään enää ole. Mutta hei, valoa näkyy tunnelin päässä! Nimittäin the AVAJAISET on tarkoitus pitää ensi perjantaina, hui hui hui!

Liike on nyt maalattu ja remontoitu muutamia osasia (näyteikkuna, sovituskoppi, loput sähkövedot) lukuunottamatta ja tavaran armoton roudaus on alkanut. Meillä kun on noita myytäväksi hommatuja mööpeleitä ollut erinäisissä varastoissa ympäri kaupunkia odottamassa hommien valmistumista. Niitä on nyt sitten viime päivät haettu, kannettu ja roudattu. Huoh, kuinka onkaan meinaan roudattu! Ja se ei ole kyllä meikäläisen alaa, ei.

Yli nelimetrisessä tilassa on mukavaa tehdä pientä pintaremonttia.

Varsinkin sinne kattoon.

No ihan piiiiikkasenhan tuo neljäkymmentä vuotta vanha kattomaali vaan hilseili.

Nyt on kuta kuinkin kamat liikkeessä sisällä, iloisessa hujan hajan sekamelskassa. Jokin järki niihin pitäisi tietenkin saada, vaikea se on asiakkaiden muuten tilassa navigoida. Ellemme sitten paina karttoja ja jaa niitä sisääntullessa. Varsinainen kätkö, hehe.

Liiketilamme sijaitsee siis kahdessa kerroksessa, katutasossa on pääasiassa vaatteita ja alakerrassa huonekaluja. Ajattelin tehdä aiheesta oman postauksensa myöhemmin, sitten vaikkapa kun saadaan ne aiemmin mainitut kotisivut miesblogeineen avattua. Facebook-sivu Kätköllä jo kuitenkin on, se löytyypi täältä: Kätkö naamakirjassa.

Onneksi meillä on maailman ihanimpia ystäviä...

Joiden apua emme tule koskaan unohtamaan.

Sekä tietenkin maailman ihanimmat perheet, jotka sykkivät kanssamme samaan tahtiin.

Niin, mitäpä sitä elämäämme nyt muuta kuin tuota remonttia? Nasulla perhepäivähoito rullaa enemmän kuin hienosti; aamuisin ei enää tule eroitkuja, pottailu sujuu, ruoka maittaa ja hoidossa käyvistä kolmesta lapsesta on muodostunut paljon iloista puheenpulputusta kotona aiheuttavia uusia ystäviä. 

Ainoa edelleen hakusessa oleva asia on normaalia varhaisempi päivärytmi. Mutta minkäs sitä Unikeonpäivänä syntynyt ipana luonnolleen mitään voi, uni maittaa aamusella. Kuten porukoillaankin. Siellä se nytkin vetää iloisesti hirsiä, tunti-pari hoitopaikan rytmiä myöhemmin. Mutta olen päättänyt huolehtia noista asioista sitten vasta viikon päästä, jos silloinkaan.