Turhat vanhemmat

Tuntuu, ettei mua tarvita kohta mihinkään. Paitsi välillä ehkä kutittelemaan, ruokkimaan ja sylittelemään. Mutta siinä se sitten onkin. Nimittäin ipanan hoito. Pikkukaverista on tullut niin oma-alotteinen, itsekseen puuhaava ja jästipäinenkin, että turha siihen on mutsin änkeä väliin mitään yrittämään.

Vaipanvaihtokin sujuu jo seuraavanlaisin proseduurein: 

1. Ipana alkaa riuhtoa vaippaansa pois, kuorii itsensä turhista vaatteista ja roikottaa poistettua vaippaa voitonriemuisena kuin Houdini kahleitaan.

2. Vanha vaippa viedään tomerasti roskiin. 

3. Pienet jalat tassuttavat päättäväisesti potan suuntaan.

4. Vessasta kuuluu erittäin ihastuneella äänellä huudettu "kakka, wau!" tai "pitta, wau!" kulloisestakin tuotoksesta riippuen. 

5. Keittiön kaapista haetaan uusi vaippa, joka avataan ja levitetään lattialle valmiiksi auki.

6. Nasu asettelee itsensä tarkasti vaipan päälle makaamaan ja ohjeistaa vanhempansa kiinnittämään uuden vaipan paikoilleen. Koska luottamus vanhempien motorisiin kykyihin on selvästi laskemaan päin, avittaa Nasu tapahtumaa hanakasti teippejä itsekin liimaillen.

7. Ipana kimmahtaa ylös ja pukee housut päällensä. 

8. Vilahdus vaan ja leikit jatkuvat kun ei mitään.

9. Jälkeenjääneet vanhemmat toteavat jälleen oman turhuutensa, tässäkin asiassa.

 

Kiskasen nämä byysat vaan ylös ja sit taas mennään.

No, miksei toi vaipan reuna nyt asetu? Ja lettikin vielä silmillä, hmph.

Olemme miehen kanssa jo useaan otteeseen todenneet, että nasukalta voisi mitä ilmeisimmin jättää jo päivävaipan pois ja luottaa naperon omaehtoisuuteen. Ongelma onkin vain se, että emme oikein ole varmoja kuinka se tapahtuu? Vaippa vaan pysyvästi pois ja se siitä? Voiko se vaan olla niin helppoa? Augh, että on taas amatööriäiti-olo, eikö tämä kädettömyys koskaan lopu?

Kerronpa vielä toisenkin arkisen esimerkin: ruokahetki. Ensinnäkin ipana ilmoittaa meille ruokahetken ajankohtaisuudesta kiekaisten pontevasti "NÄLKÄ!", minkä jälkeen nassikka säntää päättäväisesti keittiöön. 

Kolinasta kuulemme kuinka syöttötuoli siirretään pöydän alta esiin eikä mene kahta sekuntia kauempaa kun tuolilta kuuluu jo seuraava käsky "Anna maito". "Niin se karjuu kuin mikäkin kaleeriorjien käskyttäjä" katsahdamme miehen kanssa toisiimme ja siirrymme kuuliaisina keittiöön.

Katohan, vanha mutsikin ehti kameroineen matkaan mukaan.

Ei muuta kun katsot ja ihailet, ootkos yhtä nopeaa marakattia ennen nähnytkään?

Miten tässä nyt näin on päässyt käymään? Salakavalasti, varoittamatta ipanani on selvästi jo pikkulapsi. Ei mikään vauva enää. Eihän se kohta tarvitse meitä enää mihinkään, niin olemme miehen kanssa jo semiturhia statisteja kun nassikka painaa itsekseen menemään. Hommat järjestyvät ja asioita tapahtuu. 

Mahtaa olla vinkeän voimaannuttava tunne, tuolle nassikalle meinaan. Ja niinhän sen kuuluu ollakin, tämän maailman järjestys. Tulethan Nasu joskus sinne vanhainkotiinkin käymään, kalkkisporukoitasi moikkaamaan?

Aikuisena voi uimahallin kahvioon mennä vaikka joka kerta

Tänään repäisimme ja olimme jälleen uimassa. Emme me sinne vauvauintien jälkeisiin, oikeasti aamu-uintiaikaan tapahtuviin kinkereihin taaskaan päässeet, mutta hienosti olivat puolenpäivän aikaan vielä lämpiminä altaat. Mitä sitä suotta itseään herätyskellolla rääkkäämään, sunnuntaina.

Hei, taasko sä ehätit siihen sen kamerasi kanssa?

Eikös meidän pitänyt lähteä sinne uimaan?

Mitä sanoit isi?

Hahaha, niin me tehdään! Rosikitaan äitiä kun päästään altaaseeen, joooo!

Nasu se vaan on villi ja vapaa, vedessäkin. Sitä ei pärskeet, toistuva veden hörppinen ja uppeluksiin päätyneet mulaukset paljoa hidastaneet. Lähinnä naurattivat. Miehen kanssa jo mietimme josko olisi parempi, että ipana kuitenkin jollain tavoin tajuaisi kauhistua veden alle joutumistaan, mutta toisaalta pistän homman myös kaksivuotiaan hullun itsetunnon piikkiin. "Maailma polvilleen kun minä tulen!"

Uinnin jälkeen kapusimme legendaariseen yläkahvioon, paikkaan johon sekä miehellä että minulla liittyy erittäin vahvoja lapsuusmuistoja. Me kun olemme kumpikin käyneet tuossa samassa uimahallissa aina lapsesta saakka. Yläkahviosta sai, jos oli onnekas, jätskiä ja Hart-Sporttia, tuota hassun väristä juomaa, jota himosteltiin jo kotona. Useimmiten kahvioon ei menty (voi ankeita aikuisia), mutta joskus, voi joskus onni potkaisi! Ja silloin sitä jätskiä meinaan nuoleskeltiin kau-an.

Tänään halusimme tarjota nasukalle elämyksen suoraan vanhempiensa lapsuusmuistoista ja menimme koko konkkaronkka munkeille kahvioon. Tai no, ehkä me halusimme sitä itse vielä enemmän, hehe. Nasulle pillimehua, miehelle Pommacia ja minulle mehua. Ai jai, kyllä se vaan (edelleen) oli niin kivaa. Uimahallireissuun kun nyt vaan kuuluu myös tuo legendaarinen kahvioreissu. Ainakin meidän perheessämme.

Tampereella alkovat ihanat, mielialan pelastavat valoviikot ja sen kunniaksi myös kansallinen ylpeytemme Näsinneula oli juhlavalaistu viiden päivän ajan. Olemme siinä mielessä etuoikeutettuja, että asuntomme ikkunoista näkyy suoraan Näsinneula, joten olemme nyt joka ilta saaneet paraatipaikalta ihastella Näsinneulan uusia vaatteita. Ja onhan nuo valot nyt mageet, eikös?

Tulee ihan Vegas mieleen.

Kuva Morosta.

Vaikka en yleensä niin jaksa säästä kirjoitella, on nyt kyllä ihmeteltävä tätä ennen lokakuun viimeistä viikkoa satanutta ensilunta. Joka perhana vieköön näyttää vielä jääneen paikoilleen. Jääköön siis nyt tännekin kirjatuksi moinen luonnonoikku, meilläkin lähilehmuksissa on vielä vaikka kuinka lehtiä ja maa alla täysin lumesta valkoisena. Hassua.

Kaivoin nasukan talvihaalaritkin esiin. Ihana sateenkaarihaalari mahtuu hienosti edelleen, joten sillä talvi sitten aloitetaan. Lopputalveksi hommasin jo jokin aika sitten reteesti neonväriä, mutta siitä sitten tarkemmin kun niiden aika tulee. Nyt päästään vielä niittämään lähipuistossa huomiota sinä samana sateenkaarivauvana, minä viime talvenakin. Tosin vauvaahan tuosta meidän menijästä ei enää millään saa.

Nastaa talvisunnuntaita siis kaikille ja muistakaahan äänestää! Nih.

Pitkästä aikaa blogihaastetta

Sain pitkästä aikaa blogihaasteen, johon päätin pienellä viiveellä nyt tarttua. Muistelen hämärästi saaneeni jonkun toisenkin haasteen, mutta sen on tämä blondi syyshäröpää jo autuaasti unohtanut. Joten jos joku siellä ihmettelee miksei se dorka jo reagoi, olen pahoillani! En enää muista mihin piti reagoida. Hö.

Mutta myyrän haasteen vielä muistan ja sen päätin tänään työpöydällenikin ottaa. Eli kyseinen homma menee siis kuulemma näin:

• Valitse IKEAn 2012-13 kuvastosta kolme tuotetta jotka haluaisit
• Valitse lisäksi yksi tuote, josta ajattelet tulevan "The hittituote"
• Jaa haaste kolmelle eteenpäin

No, aluksi piti siis kahlata tuo Ikean uusin raamattu läpi. Meille se on postitse tullut jo jokin aika sitten ja nythän sain loistosyyn kahlata sen vihdoin lävitse. Meikäläisen kolmen kova kopla näyttäisi tänään siis tältä (mieli muuttuu, joskus jopa useasti päivässä):

 

1. Ensimmäisenä härpäke, jota olen harkinnut ainakin viisi, jos en jopa kymmenen vuotta. Eli parisängyllemme runko. Haaveilen tilasta, jonne saisin tungettua kaikki kesätäkit, muut ylimääräiset täkit (älkää edes kysykö) ja petivaatteet. Tällä hetkellä petivaatteet ovat eteisessä omassa kaapissaan ja tila uhkaa loppua minä hetkenä hyvänsä. Eli yksi kappale sängynrunkoa säilytyskaapeilla, kiitos.

 

Brimnes sängynrunko, kuva lainattu Ikealta itseltään.

2. Sitten jotain pientä ja vekkulia. Minä rakastan kynttilöitä ja kasveja. Ja koska kotiin ei tällä hetkellä tarvita enää yhtään viherkasvia, kallistun siis kynttilöihin. Tämä kynttilänjalka on hauska ja nokkela, sen voi koota mitä erilaisimmilla tavoilla. Sen kun vaan kiäntelee ja viäntelee, vähän niin kuin Rubikin kuutiota. 

 

 

 Itse laittaisin tähän keltaiset, oranssit tai mustat kynttilät. Tai kaikki.

IKEA PS 2012, kuva Ikealta lainattu.

 

 3. Sitten jotain erilaista. Vaikka kotimme on pohjaltaan mustavalkoinen, kaipaan sinne myös aina jotain väriä mausteeksi. Lisävärit elävät vuodenaikojen, päähänpistojen ja mielialojen herttaisena jatkumona ja siksipä osuikin nyt silmääni tämä pirtsake. 

 

Tampereella kun alkavat kohta joka syksyiset pelastajamme - Valoviikot. Näistä raidoista tuli jotenkin samalla tavalla iloinen mieli mitä kaupungin valaisevista valoistakin. Mutta mihin tunkea tämä? Jotenkin haluaisin sen keittiöön, mutta onko se alta viikossa jo niin soseessa, ettei raitoja erota klähmistä?

 Joo! Iloista raitaa ja paljon.

VEMB-matto kuvineen täältä.

 

Jokeri: Yhden valinnan saanen tehdä Kätkönkin puolesta, joohan? Sillä sen tuulikaappiin kaipaisin jotain juurikin näin näppärää telinettä, johon voisin sitten innoissani kiikutella aina vuodenaikaan sopivia rehuja; syksyllä kanervia, talvella joulutähtiä, keväällä narsisseja ja kesällä vaikkapa kolme valtavaa kodinonnea. Tai jotain hyvin rönsyilevää. Tai auringonkukkia, noita lempikukkiani.

 

Tännepä mahtuisi näpsäkästi sympaattinen rehu kavereineen, tervetuliaaksi toivottamaan. 

Ikea PS 2012, kuva jälleen täältä.

 

Tulevaksi hittituotteeksi veikkaan itämaista mattoa, sellaista joka toistaa syvänkauniita värejä graafisissa kirjailuissaan. Omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ihanaa, aitoa, käsinsolmittua lattian pehmustajaa. Jotakin sellaista kuin vaikka nämä kaverit tässä näin:

 No, tulivatpa nuo nyt pieninä mokomat. Mutta ideasta saanee kiinni. 

Kuvat Ikean kuvista koottu.

  
No niin, siinäpä se. Sen sijaan että haasteen nakkaisin nyt jollekin toiselle blogistille kertokaa mielummin te, mitä koteihinne olette seuravaksi suunnitelleet? Tai haaveilleet? Eikä todellakaan tarvitse olla Ikeasta :)

Mikseivät kertoneet?

Se, mitä kukaan ei tajunnut minulle lasta odottaessani kertoa on se, kuinka paljon naurua ja hauskuutta lapsi elämään tuo. Kaikki muistivat kyllä varoitella huonosti nukutuista öistä, nälkävuosien mittaisesta univelasta, pinnan venymisestä ja vauvatyhjiöön häviävästä omasta ajasta. Puhuttiin uusista, jopa kaiken nielevistä velvollisuuksista, taitamattomuudesta, riittämättömyyden tunteista.

Sanalla sanoen kaikki muistivat kyllä varoitella, mutta kukaan ei huomannut ylistää. Mystistä,  miksi ei? Lapsen saaminenhan on kuitenkin, kaiken varoitellun ohella, myös täynnä riemua. Miten elämän saa yhtäkkiä nähdä uusin silmin. Miten eri lailla sitä pysähtyykään yksityiskohtien äärelle, ihmettelee itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita. Niin sitä iso ihminen jälleen telmii, leikkii ja temuaa.

Tänään oli vuorossa rutiininomainen, jokaviikkoinen automarkettireissu. Se, jota vastaan vuosia taistelin, mutta johon lapsen myötä lopulta alistuin. Ja myönnettävähän se on, se toimii. Mutta silti nuo kauppareissut eivät mitään mukavaa vapaa-aikaa ole, kyllä ne enemmän velvollisuudesta menevät. Mielummin minä ainakin röhnöttäisin sohvalla kun jyräisin tankkerikärryillä marketin maileja.

No, nyt kun nasukka alkaa olla jo omatoiminen pikkutyttö, olemme miehen kanssa yllättäen saaneet oman pikkuisen kotiapulaisen. Eikä tämän apulaisen innolle, kärrykurvailulle ja ilmeille voi muuta kuin hohottaa ääneen. Niin ne varmaan pitävät meitä hulluina, siellä automarketissakin.

Pois tieltä mummot ja hiturit, täältä tulee Nasu!

Hmmm... joo! Meitsille vanukasta ja mutsille riisifruttia.

Ja sitten sinne rusinahyllylle.

Kehu Nasu päivässä

Nykyään, kun en enää vietä jokaista päivääni nasukan kanssa, sitä löytää itsensä melko useasti ihmettelemästä ja (en kiistä) ihailemasta omaa lastaan. Miten se jo tuonkin osaa? Miten se tuon tiesi? Olipas se taas hauska! 

Jaa kenestä täällä taas puhutaan?

Meikäläisestäkö? Oikein!

Eli kyllä, minusta on yhä kasvavassa määrin tulossa, ellen ole sitä alusta saakka ollutkin, lastani estoitta ihaileva vanhempi. En silti tunnusta kuuluvani siihen yliavoimeen joukkoon, joka julistaa lapsensa erinomaisuutta jokaiselle vastaantulijalle. Ehei, minä lähinnä hymistelen sisäänpäin ja itsekseni ihailen.

Toki miehen ja isovanhempien kanssa nasukkaa ihastellaan varauksetta yhteen ääneen, mutta muuten en kovin julkisesti tätä ihasteluani harrasta. Mitä nyt tietenkin sitten tässä kaikelle kansalle sen paljastan, mutta tätähän ei lasketa, eihän? Ette te kenellekään kerro.

 No perskeles, nyt mä puristin noi maidot tohon mekolleni.

Hmmm... nyt jostain joku rätti tai siivousriepu.

Ihastelen toki Nasua sille itselleen. Arjen askareissa, leikeissä ja puuhissa supistelen sen korvaan kehuja, rutistelen rakkautta ja ihastelen into piukeana. Liekö siis ihme, että nasukka itsekin ihastelee monia asioita ääneen lempihuudahduksellaan "wau!". Kuten nyt vaikka pottaan tullutta kakkaa, kuten hoitotäti Ritva tänään jälleen naureskeli.

Uskon, ettei pientä lasta vaan voi kehua piloille. Mutta nujertaa voi. Koti jossa ei avoimesti ihastella pienen ihmisen suuria saavutuksia, saattaa opettaa ipanalle jotain suhteellisen kurjaa tästä maailmasta ja hänestä itsestään. 

Kas noin, kuivataan. Kyllä meikäläinen itte sotkunsa siivoaa.

Ylipäätään meidän ihmisten tulisi kehua ja kannustaa toisiamme enemmän. Itse olen jo useamman vuoden pyrkinyt aktiivisesti kannustamaan ja kehumaan aina kun siihen vaan on ollut aihetta. Ja niin ihania ihmisiä kun elämässäni onkaan, sitä aihetta löytyy usein ja helposti. 

Mieheltäni olen oppinut myös itseni kehumisen. Sillä meni suhteellisen pitkä aika ennen kuin sain kehut ylettymään myös itseeni. Jotenkin sitä vaan ihan liian helposti löysi niitä puutteita itsestään, miten jonkin asian olisi aina voinut tehdä hieman paremmin - joten mitä sitä nyt tässä suotta itseään kehumaan. Kunnes päätin jotta perkele! Homma on nyt vaan niin että sehän meni vallan mahtavasti, hyvä Heli! Nyt kehut itseäs, otat sen vastaan ja piste.

Nykyään homma jo sujuu. Taputtelen itseäni olalle säännöllisin väliajoin, välillä saatan kehua jopa pikkasen aiheettakin. Itselleen(kin) kun pitää muistaa olla hellä. Enkä enää niin valtavasti punastelekaan, jos joku muu intoutuu kehumaan. Hyvä mä!

Se on siinä, puhdasta tuli. 

Tiesitkös mutsi et multa hoituu tällainenkin nykyään?

Uudisraivaajana kaappisavotassa

Kaappien raivaus vol ääretön jatkui tänään. Taisin mainitakin, että keittiösavotasta humaltuneena ajattelin hyökätä seuraavaksi vaatekaappien kimppuun. No, sen tein. Tänään oli vuorossa kaappi, jonne olen viime vuodet lähinnä työntänyt tavaraa. Kaappi on eräänlainen lisävaatekaappi ja siellä majailee vain minun vaateitani, tosin niillä on seuranaan mm. Guitar Heron rumpusetti, nelisenkymmentä laukkua ja laatikollinen vöitä. Ja ne eivät kaikki todellakaan ole sitten minun.

Morjesta vaan, sopii aloittaa.

Kuva luo valheellisen illuusion semisiististä kaapista, sillä kaikki se osa kamasta, joka kaatui niskaan ovea avatessa, on jo siivottu pois. Tässä kohdin voisin myös paljastaa, että kyseinen kaappi on yli kaksi metriä syvä. Kyllä, luitte oikein. Yli. Kaksi. Metriä. Ihana kaappi, jolla on pohjaton ruokahalu.

Nasu jaksoi aikansa päivystää vierelläni kaapista paljastuneita tavaroita tutkien. Sieltähän se Manducakin löytyi, olin huolella sen tuohon vaatetankoon talteen ripustanut. Harmi vaan, että sen päällä oli kolmet housut ja kaksi hametta kasassa, minkä vuoksi koko Manducasta ei näkynyt remmin remmiä. 

Päivän voittajahetki koettiin sillä hetkellä, kun sain kieputtaa Nasulle samanlaisen ponnarin kuin itsellenikin. Tästä se lähtee, ensi kerralla se saa ehkä olla päässä jo vartin pidempään. Mutta kiesus kun on söpö!

Jumanskekka mitä tuo mutsi tuolta kaapista esiin kantaa!

Kohta se jää ton kasan alle. Satavarma.

Jossain vaiheessa ipana kyllästyi ja poistui paikalta. Minä havahduin jälleen ihan liian myöhään siihen haudanomaiseen hiljaisuuteen, joka kämpässä äkisti vallitsi. Pienen pieni kilinä keittiöstä paljasti termiitin olinpaikan. Parilla harppauksella olin keittiössä, mutta mitäpä se auttaa jos on jo auttamatta useita minuutteja myöhässä?

Hahaa mutsi! Salakaakaoilija iski jälleen!

Nautiskelen saaliistani nyt kaikessa rauhassa, minkäs enää teet?

Siinä puuhaillessa tämäkin päivä sitten mennä hurahti. Mies lähti viettämään miesteniltaa heviherjabändinsä (älkää edes kysykö) biisi-iltamiin ja meikäläinen pähkäilee nyt sohvan nurkassa, josko sitä avaisi hurjana naisena oikein punaviinipullon. Jotenkin tekisi mieli hörppiä hieman punkkua, en edes muista koska viimeksi punaviiniä olen juonut. Ja se(kin) on melko huolestuttava havainto.

Mutta nyt, tässä kynttilöiden palaessa, kissan röhnöttäessä jaloissa ja takan hehkuessa lämpöä tekisikin yllättäen mieli lasillista hyvää punaviiniä. Se on joko punkku tai suklaalevy.... tai hitto vie, miksei molemmat? Lauantai-iltoja!

Nasu vaatekaapillaan

Nyt se on kuulkaa sitten tapahtunut! Nasu osoittaa oman tahdon merkkejä myös pukeutumisensa suhteen, argh! Ihanaahan se on, että toisella on omat mielipiteet ja näkemykset, oma persoonansa, mutta kun tämän asian suhteen se nyt vaan tarkoittaa sitä, että aikas moni meikäläisen suosikkivaate lentää vaatekaapin perälle ennen kuin ehdin henkäistä "Mites olis...".Tarviiko sitä nyt kaikkiin asioihin vaikuttaa?

Toistaiseksi olemme selvinneet lähinnä hattu- ja takkiriidoilla, mutta povaan taistelutantereita myös sisävaatepuolelle. Se lienee vääjäämätöntä, taisteluilla kun on ikävä tapana laajeta. Taitaa olla aika kaivaa Huutiksen tunnarit esiin (pistin ne aikoinaan pannaan sen saakelin Tehomyyjä-statuksen vuoksi), sillä kohta varmaan alkaa ei-hyväksyttävien vaateparkojen karsinta ja ulosmarssi.

Viimeisin pilkahdus Nasun omasta mausta saatiin kotoisalla, sillä jokaviikkoisella, kauppareissulla kun pysähdyimme marketin kenkäosastolle. Ne nasukan luvattoman pienet kumpparit hiersivät mielessä kuin liian pienet stringit tiedätte-kyllä-missä, joten ostoksille oli suunnattava.

Kenkäosastolla katselinkin sitten aivan eri kumppareita mitä ipana. Se kyllä kärsivällisesti tsekkasi lävitse ojentelemani buutsit, muistaen kohteliaasti ihastella joka paria "oooooo, äiti wau!", mutta sinne ne päätyivät hyllyjen alle ja laareihin takaisin kuin mitkäkin hylätyt, reikäiset tumput. 

Mutta sitten ipana äkkäsi erään hyllynpäädyssä jotain megaihanaa, jotain, jonka luokse oli juostava alta aikayksikön tukka tutisten ja päättäväisenä. Oli selvää, mitkä kumisaappaat me ostimme. Ne poikien hyllyltä löytyneet ihanuudet tietenkin. Ihme sukupuolisyrjintää.

 

Tsekatkaa nyt! Näissä on au-to!

Ehkä maailman makeimmat kumpparit mulla. Tietty, ku ite valkkasin.

Mikä ihmeen sääntö se on, että vain pojat tykkäisivät autoista? Meidän nassikka ihastelee ohiajavia autoja aina autossa matkatessaan, puhumattakaan niistä rakkaista pikkuautoista, joilla päivittäin leikitään. "Au-to" oli itse asiassa yksi Nasun ensimmäisistä sanoista, varmaan siellä parinkymmenen ensimmäisen sanan joukossa.

Vitsit kun näissä onkin jalan hyvä olla, ei mene varpaat rullalle.

Anna mutsi käsi, nyt lähdetään sateeseen leikkimään!

Eikös vaan olekin päheen punaiset kumpparit mulla?

Syvällä glögipiilossa

Jumankekka sentään! Pitäisi olla jokin älylllinen este sille kuinka monta paperilappusta, vanhaa postikorttia, glögipurnukkaa ja "saatan vielä tarvita tätä johonkin" esinettä ihminen pystyy kaappeihinsa hamstraamaan. Tiedättehän, sellainen näkymätön raja, joka ylittyessään aiheuttaisi välittömästi autonomisen hermoston aktivoitumisen. Ja tämän hermoston käskyttämänä kädet sitten viskoisivat kamaa roskiin, sitä ikinä kyseenalaistamatta.

Aloitin siis tänään sen perkuleen rojukaapin siivoamisen. Ja hommahan oli aivan törkeä suuri, kaapilla on syvyyttä kuin Mariaanien haudalla. Pääsin ehkä puoleenväliin, vaikka koko illan sitä raivasin. 

 Tästä se lähtee. Kaapin alin taso tyhjennetty ja keittiö vielä sinnittelee.

Siivouksen puolivälissä, usko alkaa loppua. 

Kaappi siis puolilleen tyhjennetty ja keittiö alkaa hitaasti mutta varmasti pettää alta.

Ja kyseessähän on tuo nurkassa myhäilevä kaapinretale. Miksei se ole huudellut jo kuukausia sitten, että kohta alkaa tulvia? Niin on vaan hiljaa itseään lihotellut ja kiltisti oveaan sulkenut kaaoksen piilottaen. Kuin mikäkin salasyöppö. Ja minähän en sitä kamaa ole sinne sisään tunkenut, en tietenkään.

Tuosta alatason raivauksesta pääsin tänään siis tähän saakka.

Pahinhan on tietenkin tuo ylähylly, korkeuttakin mokomalla yli metri. Puuh.

Ja tiedän, kuinka kellään voi olla glögiä varastossa tuollainen määrä?

Huomenna jatketaan. Selvästi joku hulluus on saanut minusta otteen, sillä tälle kaappien raivaamiselle ei vain tunnu tulevan loppua. Rojukaapin jälkeen ajattelin nimittäin upottaa hampaani kaappikomplekseista suurimpaan - vaatekaapistoon. Eli ei, en näemmä ymmärrä tuntea minkäänlaista järjellistä pelkoa. Lienen lopullisesti menettänyt järkeni.

Ja teille jotka asiaa kuitenkin ihmettelette: kyllä, elämästäni on tullut juurikin näin villiä.

Kaappihirmu

Juuri kun tuli äimisteltyä sitä miten en miesmuistiin ole ostanut Nasulle vaatteita, oli asia tietenkin heti korjattava. Nyt meinaan vastaan käveli sen verran lutuisen näköinen haalari että se oli saatava. Asu kun näytti juuri niin mukavalta päällä, mitä se meikäläisen smurffiasukin on.

On tämä haalari ihan jees, mut tämä suklaa se vasta mukavaa onkin.

Onneks pongasin mutsin salaa nakertamasta tätä, olis muuten jäänyt herkut taas saamatta. 

Tänään aloitin, niin tylsältä kun se saattaa kuulostaakin, kaappien raivausoperaation. Joku aika sitten tuli kirottua noita kodin sotkuisia nurkkia ja kun nyt kukaan ei tajua niitä tulla tänne siivoamaan, oli tartuttava itse toimeen. 

Ensimmäisenä kyytiä sai Nasun huoneessa majaa pitänyt "tärkeiden papereiden kaappi". Jaa miksikö juuri tämä? No, syystä että ipana ratsaa sen harva se päivä ja yksinkertaisesti kyllästyin noukkimaan laskuja, takuupapereita ja verolomakkeita lelulaatikon uuumenista, sängyn alta ja piirrustuspöydältä. 

Mutsi väittää et mulla on takku takaraivolla? 

Jos nyt vähän on kuohkeana kampaus, niin hetikö sitä pitäis harjalla mennä sörkkimään?

Oli jo aikakin. Kyseisen kaapin olin nimittäin huonetta remontoidessa alustavasti suunnitellut nassikan lelukaapiksi, mutta koska vastasyntynyt ei oikein osaa vaatimuksiaan vielä artikuloida, valloittivat meidän paperimme kaapin alta aikayksikön. Kunnes nyt parin vuoden päästä havahduimme taaperon tuhovoimaan ja lelupaljouteen. Oli siis aika.

Illan aikana siirsin kaikki ne paperit, jotka välttivät silppurin, kirjaston kirjahyllyyn. Se on kaikin puolin kätevämpi paikka muutenkin; usein noita papereita tarvitaan nimenomaan nassikan mentyä nukkumaan, minkä vuosi ipanan huone säilytyspaikkana ei toiminut muutenkaan.

Huomenna otan uhrikseni keittiön rojukaapin. Sieltä löytyy varmaan joulukinkku muumioituneena tai jotain muuta epämääräistä, sen verran hanakasti olen kamaa sinne tunkenut. Ei hajuakaan mitä päällyskerrosten alta löytyy, mutta huomennahan tuokin selviää. Ohjenuorakseni olen ottanut raa'at teesit: kaikki kiertoon mitä ei tämän vuoden aikana ole tarvittu.

Paitsi kaikki aarteet. Ja hassut muistot. Ja tavarat kategoriasta "saatan vielä tarvita". Ja ne mistä en vain henno luopua. Ja... niin, todennäköisesti huomenna kaappi vain järjestellään uudelleen ja pari loppuunpoltettua kynttilää saattaa kohdata kohtalonsa.