Nykyään, kun en enää vietä jokaista päivääni nasukan kanssa, sitä löytää itsensä melko useasti ihmettelemästä ja (en kiistä) ihailemasta omaa lastaan. Miten se jo tuonkin osaa? Miten se tuon tiesi? Olipas se taas hauska!
Jaa kenestä täällä taas puhutaan?
Meikäläisestäkö? Oikein!
Eli kyllä, minusta on yhä kasvavassa määrin tulossa, ellen ole sitä alusta saakka ollutkin, lastani estoitta ihaileva vanhempi. En silti tunnusta kuuluvani siihen yliavoimeen joukkoon, joka julistaa lapsensa erinomaisuutta jokaiselle vastaantulijalle. Ehei, minä lähinnä hymistelen sisäänpäin ja itsekseni ihailen.
Toki miehen ja isovanhempien kanssa nasukkaa ihastellaan varauksetta yhteen ääneen, mutta muuten en kovin julkisesti tätä ihasteluani harrasta. Mitä nyt tietenkin sitten tässä kaikelle kansalle sen paljastan, mutta tätähän ei lasketa, eihän? Ette te kenellekään kerro.
No perskeles, nyt mä puristin noi maidot tohon mekolleni.
Hmmm... nyt jostain joku rätti tai siivousriepu.
Ihastelen toki Nasua sille itselleen. Arjen askareissa, leikeissä ja puuhissa supistelen sen korvaan kehuja, rutistelen rakkautta ja ihastelen into piukeana. Liekö siis ihme, että nasukka itsekin ihastelee monia asioita ääneen lempihuudahduksellaan "wau!". Kuten nyt vaikka pottaan tullutta kakkaa, kuten hoitotäti Ritva tänään jälleen naureskeli.
Uskon, ettei pientä lasta vaan voi kehua piloille. Mutta nujertaa voi. Koti jossa ei avoimesti ihastella pienen ihmisen suuria saavutuksia, saattaa opettaa ipanalle jotain suhteellisen kurjaa tästä maailmasta ja hänestä itsestään.
Kas noin, kuivataan. Kyllä meikäläinen itte sotkunsa siivoaa.
Ylipäätään meidän ihmisten tulisi kehua ja kannustaa toisiamme enemmän. Itse olen jo useamman vuoden pyrkinyt aktiivisesti kannustamaan ja kehumaan aina kun siihen vaan on ollut aihetta. Ja niin ihania ihmisiä kun elämässäni onkaan, sitä aihetta löytyy usein ja helposti.
Mieheltäni olen oppinut myös itseni kehumisen. Sillä meni suhteellisen pitkä aika ennen kuin sain kehut ylettymään myös itseeni. Jotenkin sitä vaan ihan liian helposti löysi niitä puutteita itsestään, miten jonkin asian olisi aina voinut tehdä hieman paremmin - joten mitä sitä nyt tässä suotta itseään kehumaan. Kunnes päätin jotta perkele! Homma on nyt vaan niin että sehän meni vallan mahtavasti, hyvä Heli! Nyt kehut itseäs, otat sen vastaan ja piste.
Nykyään homma jo sujuu. Taputtelen itseäni olalle säännöllisin väliajoin, välillä saatan kehua jopa pikkasen aiheettakin. Itselleen(kin) kun pitää muistaa olla hellä. Enkä enää niin valtavasti punastelekaan, jos joku muu intoutuu kehumaan. Hyvä mä!
Se on siinä, puhdasta tuli.
Tiesitkös mutsi et multa hoituu tällainenkin nykyään?
2 kommenttia:
Lapsia tulee kyllä kehuttua mutta aikuisiakin pitäisi opetella enemmän kehumaan. Ihana esikoiseni on eilen ja tänään ollut kanssani vaatekaupoilla ja kehunut kolmea naismyyjää siinä ostosten tohinassa kauniiksi. Viimeiselle se tänään huikkasi kaupasta pois lähtiessämme, että Hei hei sinä ihana nainen! Neljävuotias poikani! Jokainen myyjä ilahtui suunnattomasti kehuista ja mun oli pakko kehua lastani facebookissa, mistä äitini otti lapsestani mallia ja oli kehunut tänään vastaantulijan hattua ja ilahduttanut tämän ihmisen päivää. Ehkä joku päivä opin kehumaan itseänikin mutta aloitan ensin muista (aikuisista). Kiitos näistä ajatuksista :)
Paulis: Totta turiset, aikuisia (kuten itseä) tulee selvästi kehuttua vähemmän. Ja miksi tosiaan? Ei me nyt niin paljon huonompia olla kuin lapsina. Ja olipas vaan ihanat kommentit lapsellasi, voi kunpa olisin sattunut kauppaan kanssanne. Olisi maistunut moinen hyvästely minullekin ;) Mietin just tässä että aikas loistavasti tulee sunkin kommentissasi se elämän perusfakta (johon itse vakaasti uskon) esiin: hyvä kiertää. Jo siksi kannattaa laittaa se liikkeelle.
Lähetä kommentti