Elämän ensimmäisiä

Blogimaailmassa, varsinkin äitiblogeissa, listataan usein niitä klassisia "ensimmäisiä kertoja". Ja toki tunnustan tehneeni sitä tässä blogissa itsekin. Useimmiten nuo ensimmäiset kerrat liittyvät ipanaan: ensimmäinen vaunulenkki, ensimmäiset ehjät yöunet, ensimmäinen istunta, askeleet tai nauru. Joskus ne kolahtavat myös aikuiseen, tällöinkin usein keskittyen vanhemmuuteen: ensimmäinen nuuhku vauvasta, ensimmäinen imetys, ensimmäinen onnistuneesti hanskattu uhmakohtaus tai äitienpäivä äitinä.

Nyt olen kuitenkin tehnyt jotain elämäni ensimmäistä kertaa eikä tämä liity oikeastaan millään tavoin vanhemmuuteen, lähinnä vain ja ainoastaan aikuiseen elämääni. Mistä siis on kyse? No minäpä kerron. 

Kaikki sai alkunsa viattomasta hetkestä eteisessä viime viikon alussa, kun ennen kauppaan lähtöä ratsasin lompakkoani. Hmm... leffalippuja? Ja nimenomaan monikossa, kaikkiaan kolme kappaletta. Kolme ihanaa ilmaislippua, joista jokainen vanhensi kahden päivän sisään. Uskomatonta! Näin ei olisi koskaan käynyt A.E.N. (Aikana Ennen Nasua). 

Niinpä sitten pari tuntia ennen lippujen vanhenemista kurvasimme Finnkinon pihaan ja minä kipitin lippuluukulle. Kaksi lippua sunnuntain puolenpäivän esitykseen, Bondia katsomaan kiitos. Ikinä en muista olleeni keskipäivällä elokuvissa, joten siinä se nyt huomenna on, kerta ensimmäinen. 

Vaan eivät rajojen ylitykset suinkaan siihen loppuneet, ehei. Kun nyt hurjiksi heittäydytään, vedetään sitten kunnolla. Seisoin siis siinä lippuluukulla ja tiedustelin mitä muuta elokuvissa nyt mahdollisesti menee. Tunsin kuinka jono takanani kasvoi ja liikehti levottomasti samalla kun kärsivän oloinen virkailija alistuneesti luetteli nimiä, jotka eivät kertoneet minulle yhtikäs mitään. Kyllä, fiksumpi olisi etukäteen tarkistanut mitä kuvissa nyt menee.

Hädissäni takerruin siihen ainoaan sanaan, joka lyhyytensä vuoksi nimivirrasta mieleeni jäi. "Joo, otetaan yksi lippu siihen kiitos", henkäisin ja tunsin jonon kasvavan painostavuuden selkäni takana. Nappasin liput käteeni ja pakenin autoon. "Mihin sä nyt sitten otit sen yhden lipun?" mieheni autossa tiedusteli. "Ei mitään hajua", vastin ja käskin ajaa kotiin.

Seuraavana aamuna mies ilmoitti, että tuo hätäleffani on muuten juuri ensi-iltaan tullut elokuva, joka on saanut viisi tähteä. "Kerrankos sitä käy säkä", tuumin ja lähdin töihin.

Niinpä sitten eilen illalla suuntasin yksin kohti Finnkinoa, lippu Argon ensi-iltaan taskussani poltellen. Ja kyllä, siinä tuli se toinen elämäni ensimmäinen: en ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. En ikinä, en koskaan. 

Kunnes sitten eilen asetuin paikoilleni kaikkien ystäväporukoiden, pariskuntien ja tyhjien penkkien väliin ja kuulostelin oloani. Hieman hassulta se tuntui, myönnettäköön. Mutta samaan aikaan myös mukavalta, jotenkin hassulla tavalla salaiselta. 

Laitoin meinaan itte tuossa juuri valot päälle.

Mutta sä et mutsi nyt laisinkaan huomio sitä, vaan liehut vaan jossain leffoissa.

Mä en ala enää mitään.