No nyt kyllä! Reissasin eilen työasioissa hieman vajaat kolme tuntia Salon kupeeseen ja sieltä sitten illemmalla sama rundi takaisin. Reissu sinänsä oli enemmän kuin mukava; matkaseurana ollut työkaverini on enemmän kuin hyvä ystävä ja itse työtehtäväkin sujui paremmin kuin uskalsimme toivoakaan. Joten fiilis oli kyllä paluumatkalla huipussaan.
Se mikä tässä nyt herättää tällaisia "voihan rähmä"- henkisiä fiiliksiä onkin viime yö, joka sujui (tai paremminkin ei sujunut) vessanpöntöllä kärvistellen. Ja vaikka teitä ei nämä vessahommelit varmaan lähemmin kiinnostakaan, kerron silti koko tarinan.
Työpäivän päätteeksi tiedustelimme siis paikallisilta hyvää ruokapaikkaa. Selvisi, että kylillä on kebaberia, joka on palkittu oikein Suomen parhaanakin. Enempää ei tarvittu, pakkohan moinen oli testata. Varsinkin kun todella pidän kebabeista ja on niitä miehen kanssa lähes harrastuksenomaisesti aikoinaan maisteltukin. Niinpä nappasin annoksestani oikein kuvankin, valmiina lesoilemaan kebabeja rakastavalle miehelle kuinka "tämä nainen onkin nyt maistanut Suomen parasta kebabia".
Suomen paras kebab? Vai kostaja from hell?
Syömistapahtuma itsessään ei enteillyt mitään pahaa. Kebab oli maistuvainen, mutta ei meikäläisen omassa mitta-asteikossa yltänyt valitettavasti keskitasoa korkeammalle. Niin on jokaisella oma makunsa, kebabeiden suhteenkin. Mutta ei se pahaa ollut ja nälkäkin oli kova (aamupalan voimilla painettiin pitkälle iltapäivään), joten ahmin satsin sellaisenaan.
Liskot pääsivät irti yöllä tasan kello kaksi. Sitä vatsanväännettä, kouristusta ja tuskanhikeä eivät latteat sanat kunnolla kuvaa. Istuin yksin pöntöllä ja kärsin. Muistelin keskivertoa kebabia ja kirosin sen kostoa. Piruako minä sille olin tehnyt?
Siinä kärvistellessä oli aikaa vannoa kuinka en enää ikinä koskaan koske kebabeihin, en vaikka nälkäkuolemaa tekisin. Kuinka jatkossa jätän vastaavanlaiset paikat suosiolla väliin ja kuinka lupaan helliä vatsaani vaikka millä asidofiluksila, jos vain tuskallisista suolenväänteistäni hengissä selviäisin.
Erityisen hartaan toiveen lähetin tämän päivän puolesta - suunnitelmissa oli palvella asiakkaita Kätkössä eikä hiki päässä vääntyillä sängyn pohjalla. Miehelle kun oli harvinainen vapaapäivä etukäteen sovittu ja reissut buukattu.
Mutta katso! Niin sitä otin uudet nousut aamulla ja vatsakin oli niin kuin ei mitään. Paha kebab oli poistunut ja kokemuksesta järkyttynyt kroppani edelleen toimintakuntoinen ja hengissä. Traumatisoitunut ehkä, mutta täysin työkykyinen.
Mitä siis asiasta opittiin? No, ainakin se että jos meinaa elää reunalla ja ottaa riskejä, kannattaa nämä kulinaristiset haasteet ajoittaa niin, että se kaksitoista tuntia koetuksen jälkeen ei osu sydänyöhön. Yksin kylmällä pytyllä on meinaan ikävä nuokkua. En suosittele.
Mutsi hei, puhut sä nyt jostain vatsasi toiminnasta siinä vai?
Pliis, hei. Häpäsy. Mä piiloudun lasien taakse, mulla ei näihin juttuihin ole osaa eikä arpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti