Letunpaistoilta from hell

Aina sitä listataan elämän ensimmäisiä, usein nimenomaan ihania kokemuksia. Ja mikäs siinä, samaahan teen itsekin. Mutta listataan nyt vaihtelun vuoksi elämäni hirvein letunpaistoilta. Sillä se oli tänään.

Olisi pitänyt aavistaa, että herra Murphy tulee kylään viimeistään siinä vaiheessa, kun sain päähäni paistaa meille lettuja eikä kaapeista löytynyt lettujen tekoon muuta kuin vanha jauhopussi. No, mies hirmuisella kiireellä kauppaan (oli lähdössä minuuttiaikataululla korismatsiin) ja me Nasun kanssa valmiusasemiin. Tästä tulisi kiva tyttöjen ilta, letunpaistoa ja herkkuja.

Mies saapui juosten, pyöräytti meille taikinan (meillä mies vastaa pääosin kokkauksesta) ja oli saman tien jo puolimatkassa ulkona. Pikaiset heiheit ja meidän iltamme saattoi alkaa. Niinpä asetuimme nasukan kanssa lieden äärelle ja laitoimme pannun kuumiamaan. Pikaisesti vilkaisin hieman klönttiseltä näyttävää taikinaa, mutta koska se ei ole ominta aluettani, päätin luottaa miehen kädenjälkeen.

Ensimmäisen kerran hermot menivät ensimmäisen letun käännön aikana. Perkeleen pannu, se jota olemme olleet vaihtamasa jo viimeiset puoli vuotta, tartutti taikinapahasen niin visusti itseensä kiinni, että oli kun olisi vanhaa tapettia seinästi irti repinyt. Ei irronnut ei. Tai no, irtosi, mutta niin taisi irrota puoli pannullista tefloniakin.

"Ei lannistuta", vakuuttelin vieressä hihkuvalle Nasulle ja riivin taikinan suiruina irti. Koitin lohdutella itseäni sillä, että helpompi tämä lettu olisi valmiiksi viipaloituna syödä (vaikka tunnelmahan siinä on aivan väärä) ja kypsyyhän se toinen puoli osissakin. Ohimennen vilkaisin taikinakulhoa - kummaa mömmöä edelleen.

Eipä mitään, lastalla saa tunnetusti raaputeltua ja niinpä kumosin ensimmäiset letun suikaleet lautaselle odottamaan. Pannun pinta näytti hirveältä. "Lisää voita ja uutta kehiin", ajattelin kuin mikäkin nyrkkeilijän raakki nasukan kannustaessa innostuneena vieressä. Kaiken lisäksi juuri pannulle läiskäisty taikina näytti vielä oudon kirjavaltakin eikä se johtunut ainoastaan pohjalle palaneen edeltäjänsä jäännöksistä.

"Mitäpä ei klöntti rasvaa parantaisi", tuumin ja heitin lisää ihraa peliin. Tuijotimme Nasun kanssa kärisevää lettuamme kasvavan epäuskon vallassa. "Olen minäkin äiti, en edes lettuja osaa paistaa", tuskailin ja vilkaisin ipanaani syrjäsilmällä. Päätin kallistella pannua hieman, josko se rasva ja palaneet kikkareet siitä tasoittuisivat. 

Vaan virhe! Siinä se tuli, salamannopea pikku käsi joka sujahti liedelle nopeammin kun minä ehdin sydämen ohilyöntiä saada. Salamannopeasti (siis oikeasti yllätin itsenikin) nappasin häkeltyneen nassikan syliini ja juoksin vesihanalle. Kylmää käteen, Panadolia suuhun ja pusuja ympäri pientä tuskasta tärisevää lasta.

Siinä tilanteessa ei paljon kuvia näpsitty, mutta palttiarallaa tältä mä olen siis näyttänyt tämän illan.

Onneksi Barba ja äiti ovat lohduttaneet mua.

Koska mies oli juuri vienyt auton, ei auttanut muu kuin istuttaa nasukka pyörän tarakalle ja sotkea lähilääkäriasemalle. Kaiken kruununa huomasin puolimatkassa kuinka pyörän perätuhto kolisi kuin vietnamilainen taksi. Silmäys telineeseen osoitti nykyihmisluonnon alennustilan surkeuden: joku urpo oli varastanut pyörämme ruuvit, ne jotka pitävät takaritsiä paikoillaan! Jumalauta.

Illan kliimaksi koettiin juuri äsken, kun kokemastaan yliuupunut ja tuskainen lapsi saatiin vihdoin sänkyynsä rakkaan Barban ja Tiikerin kanssa. Voipuneena kävelin ohi surullisen kuuluisan lettutyömaamme (keskenhän ne kaikki jäi) ja vilkaisin kahta mustunutta letuntekelettämme sekä kulhollista lettutaikinaa. Jepjep, siellähän ne letun pinnalla koreilivat: huolella kypsennetyt jauhomadot.

Jos ikinä, niin tänään oli letunpaistoilta from hell.