Sohvaköllijät

Morjensta pöytään ja terkkuja sateisesta Rovaniemestä! Täällä se on kuulkaa yhtä kaukana tuo valkoinen talvi kuin siellä etelässäkin, tosin tällä se lumettomuus tuntuu jotenkin enemmän epäreilulta. Ikään kuin napapiirille lumen pitäisi tulla jo marraskuun lopussa kuin luvattuna.  Ja täällä siis olen työn viemänä.

Mutta siitäpä ei tänään pitänyt kirjoittaa, vaan uusista rutiineistamme. Niitä olemme nimittäin Nasun kanssa tänä syksynä kehitelleet. Yksi rakkaimmista uusista tavoistamme on sohvakölliminen. Aiemminkin olemme toki köllineet yhdessä sohvalla, mutta nyt siitä on tullut joka arki-iltainen tapa. Homma menee näin.

Haen siis joka iltapäivä Nasun hoidosta töideni jälkeen. Mies vie aamuisin, minä haen päivän päätteeksi - toimii meillä kuin junan vessa. Kun olen hakenun nasukan autolla, menemme usein kotimatkalla moikkaamaan vielä isiä kaupalle. Siellä hillumme vaihtelevia aikoja siinä puoli viiden, viiden välillä, kunnes on aika suunnata kohti kotia "Kikan" vuoksi.

Niin, kyseessä on siis edelleen Pikku Kakkonen, jota Nasu sitkeästi "Kikaksi" nimittää. Pääsemme kotiin, riisumme ulkovaatteet ja kirmaamme usein päätä pahkaa olohuoneeseen. Nasu käy laatikolla hakemassa peiton, jonka se ylpeänä kantaa sohvalle. Sitten ipana kipuaa ketterästi sohvalle omalle paikalleen ja ohjeistaa viereistä paikkaansa taputtaen "Äiti tähän".

Niinpä minä kiltisti kapuan Nasun taakse ja kierrän käteni sen ympärille. Vielä Barba ja Kikki kainaloon, peitto päälle ja Kikka voi alkaa. Siinä me sitten köllimme sylitysten, minä Nasukan ihanuutta nuuhkutellen ja Nasu Kikan maailmaa ihaillen. Aina välillä Nasu kääntyy ympäri, silittää poskeani ja toteaa hartaasti "Äiti". Missä muualla paikkani voisi olla?

Sohvaköllimme tiukasti sylikkäin tunnin ajan, minä ja tyttäreni. En ikinä osannut kuvitellakaan kuinka ihanaa Pikku Kakkosen katsominen voisi joskus elämässäni olla. Niin me sitten yhdessä hekotamme, kutittelemme ja sohvaköllimme. Eikä meikäläisellä todellakaan ole kiire minnekään.

Yritin ottaa tilanteesta kännykameralla kuvan, mutta se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi...

Oho, onpas jännä kohta...

Jaa niin joo, moikka! Täällä me tosiaan köllitään mutsin kanssa viltin alla.

 Hihi, älä sinä mutsi puhise mun niskaani. Kuulitko? Se kutittaa.

Tjaa, mitäs tuo Hermanni nyt tekee?

Käännynkin selälleni ja otan hieman lisää tilaa.

Kappas kehveliä! Eihän tähän mahdu selälleen makoilemaan kummatkin! Apuaaaaa!