Tapaninpäivän perinneruoka

Meidän perhe on ehkä hieman nolo, ainakin mitä tulee jouluruokiin. Olemme miehen kanssa joka vuosi naureskelleet sitä, kuinka meidän taloudessa popsitaan pitsaa, intialaista tai hamppareita viimeistään Tapaninpäivänä. Näin on lähes aina ollut, ja veikkaan että näin tulee aina olemaankin.

Älkää käsittäkö väärin, emme ole mitään jouluruoan vihaajia. Päinvastoin, erityisesti tänä vuonna anopin hamstraamat marttojen joululaatikot maistuivat muotilehtimäisesti ilmaistuna superhyviltä, mutta jotenkin niihin laatikoihin, kinkkuun ja rosolliiin ehtii aina kyllästymään siinä määrin, että jonakin joulupyhänä sitten sorrumme take away -ruokaan. Osin siksi, ettei jääkapista löydy siinä kohtaa enää kuin valo (kuka muistaa kaikessa joulukiireessä vielä hamstrata kaappiin ruokaakin?), osin siksi että se vaan on niin hyvää. Tunnustan.

 

No, ipana ei tätä perinnettämme ole mihinkään muuttanut. Viime vuonna muistelisin, että haimme pitsalätyt ja tänä vuonna sitten pynttäydyimme koko perhe oikein ravintolaan syömään. 

Tampereen Siperiassa on American Diner (löytyy toki muualtakin kaupungista), jota voi kyllä lämmöllä suositella. Hyvät burgerit, kiva ympäristö ja jälkiruokaherkkuna Ben & Jerry's jäätelöä. Juuri sopiva mättö Tapaninpäiväksi siis.

Nasukka oli haltioissaan ravintolasta ja hoki koko menomatkan kuinka hän nyt menee ravintolaan syömään herkkuja. Liikkiksen kuuloista.  

 

Älkää yhtään huoliko porukat, meitsi kyllä klaaraan tän tuopillisen.

Ja koska valtaosassa blogeja aina kuvataan ruoka-annoksia, kerrotaan mitä kulloinkin ollaan kokattu ja jaetaan reseptejä, yritän minä kerrankin yltää samalle tasolle blogi-normien kanssa. Kuvaa annoksista ei tietenkään ole (meikäläinen ei nälkäisenä pysty priorisoimaan mitään kuvien ottoa, vaan syömistä), mutta koitetaan pärjätä verbaliikalla.

Eli, minä tilasin listalta medium-kokoisen burgerin nimeltä "The Fat Boy Burger" koska oli jotenkin pekoninen olo. Mies valitsi puolestaan "Spicy Cheeseburgerin", joka kyllä intialaisen ruoan turmelemille makuhermoillemme oli kaikkea muuta kuin tulinen. Nasu maisteli kummankin annoksia tasapuolisesti ja ruokajuomaksi otimme aitoa cokista, Nasulle omppumehua. Jälkiruoaksi tietenkin Ben & Jerry's jätskiä, kaksi palloa ja kolme lusikkaa.

Mutsi hei, mä en tainnut saada täyttä tuopillista?

Rakas tyttäreni, pieneen masuusi ei millään mahdu täyttä tuopillista.

Voi sua mutsi, sä et taida ihan tuntea mua ja mun kykyjäni...

Hyvää siis oli ja tänään on taas nälkä. Mies lähti juuri viemään nasukkaa yökylään mummilaan, sillä mies & minä pääsemme tänään piiiiitkästä aikaa kaksin viihteelle. Vastaanottamaan sitä uutta aikaa, onnentäyteistä vuotta 2013. Tiedossa on perinteikäs ravintola-ateria ystävien kanssa ja sitten... kuka tietää? 

Joten ei muuta kuin oikein nastaa Uutta Vuotta 2013! Muistakaa vuoden vaihtuessa halia rakkaitanne, käyttää suojalaseja ja ihailla ainakin muutamia ilotulituksia. Tsau!

Maailmanlopun vai uuden ajan alku?

Mainitsin aiemmin radiohiljaisuudesta, joka venähti suunnittelematoman pitkäksi. Olin toki hieman ajatellut pitäväni mahdollisesti pienen joulupaussin, muutaman päivän mittaisen ehkäpä. Mutta sitten tuli perjantai 21.12.2012, tuo mayojen ennustama maailmanlopun päivä, ja suunnitelmat heittivät häränpyllyä.

Nythän on puhuttu siitä kuinka noita mayojen ennustuksia on ymmärretty ja tulkittu väärin. Kuinka kyse ei olekaan maailmanlopusta, vaan ennemminkin uuden ajan alusta. Vastikään luin myös lehdestä kuinka tutkijat olivat löytäneet jostain kaivauksilta mayojen toisen kalenterin, sellaisen, joka ulottuu seuraavan 7000 vuoden päähän. Siinä, jos missä on lohdullinen ajatus. Ei se maailmanloppu siis ihan muutaman vuoden sisään tule, ainakaan jos mayoja on uskominen.

Minun maailmanlopun päivääni kuului aivan normaalia arkea, työntekoa ja rutiineja. Niin oli päivä kuin mitkä muutkin perjantait, sillä ainolla erotuksella että päivään kuului myös eräs kohtaaminen, joka muutti ajatukseni ja tunnelmani niin totaalisesti, ettei runsaaseen viikkoon ole ollut oikeastaan mitään sanottavaa. 

Joistakin asioista ei kannata puhua muiden ihmisten kanssa, toisista ei edes voi. Ne ovat asioita, joista voi keskustella vain itsensä kanssa. Ja kun tämä keskustelu kunnolla valtaa mielen, ei muille aiheille tai pohdinnoille juuri löydy tilaa. Eikä aina edes unille. 

Silloin kannattaakin käpertyä itseensä, kuunnella mieltään ja pohtia asioita. Eipä se ajatteleminen koskaan haittaakaan tee. Sillä vaikka kuinka elämä koostuu nimenomaan tuosta arjesta, rutiineista ja muusta jokapäiväisestä puuhasta, on se ajatuksissa kulkeva elämämme aivan yhtä tärkeää. Sillä aivan kuten olemme sitä mitä teemme, olemme myös sitä mitä ajattelemme.

Ajatustyönsä ohella voi silti välillä myös syrjäsilmin huomioida kuinka mies ja tytär pukevat toisensa Ali G:n näköisiksi ja nauraa räkättävät aikaansaannoksilleen. Elämä on toki syvällistä, mutta nauruakin tarvitaan.

 Wassup dude? Yo!

Hei faija, heitä läpyt! Tähän näin, yläfemmaa.

Eastside rules, man!

Niin, maailmanlopun vai uuden ajan alku? Minulla on sellainen kutina, että tämä todella on uuden ajan alku. Niin ne mayojen pirulaiset tiesivät tämänkin, jo kauan ennen meitä. Uskokaa pois, uusi aiempaa parempi aika on alkamassa. Just wait and see. Kolmetoista se on meikäläisenkin onnennumero.

Tämän kirjoituksen myötä lähetän lämpöä ja rakkaita ajatuksia hänelle, kenet maailmanlopunpäivänä kohtasin. Jos satut tätä lukemaan, tiedä että ajattelen Sinua.

Ihana isomummi!

Jouluaattona siis matkasimme mummilaan, jonne oli tänä vuonna kutsuttu myös miehen isän äiti, Nasun isomummi. Heti taloon sisälle päästyämme nasukka kiirehti isomummin luokse, otti kädestä ja komensi "mummi, leikkimään!". Ja niin sitä sitten mentiin! Isomummi ei hetken rauhaa saanut kun Nasu oli yhteisiä leikkejä ja puuhia järjestämässä. Kiinni kyljessä kuin mikäkin iilimato.

Tässä sulle isomummi tonttu, näytähän kuinka sillä leikitään.

Ja isomummihan se näytti kuinka tonttu hyppii ja laulaa. 

Isomummi Anja on varmasti yksi maailman kärsivällisimmistä ihmisistä. Nasu kun on vallan hurmaantunut isomummistaan ja roikkui tämän kädessä kiinni kaksi päivää putkeen, milloin lelujen ja milloin minkäkin leikin luokse mummia kiskoen. Ja isomummihan se meni, iso käsi visusti pienen käden ympärille puristuneena. Niin tämä parivaljakko sitten löytyi milloin mistäkin päin taloa, mitä erilaimpia leikkejä leikkien.

Katsellessani Nasua isomumminsa seurassa en voi olla muistelematta vanhaa sanontaa siitä kuinka sitä haluaa omalle lapselleen kaiken paremmin kuin itselleen. Ja tässä on nyt meinaan yksi sellainen asia meikäläisen elämästä - isovanhemmat. Itselläni ei ole koskaan ollut kuin yhdet isovanhemmat; äitini vanhemmat olivat kuolleet jo ennen kuin minä edes synnyin.

 Hatusta kiinni ja tonttu mäkeen.

Se on nimittäin meikäläisen vuoro, katoppa isomummi kun mä kiipeän.

Omien lapsuusmuistojeni mukaan en koskaan ollut niin läheinen omien isovanhempieni kanssa kuin mitä olisin halunnut olla. Tai mitä nyt aikuisena ajattelen, että olisin halunnut olla. Ihmismuistihan on siinä mielessä oikukas ja temppuileva, että aika voi toki olla tässäkin asiassa tehnyt meikäläiselle tepposet. Ehkäpä muistan isovanhempani etäisempänä kuin he lapsuudessani olivatkaan sen vuoksi, että ala-asteiästä eteenpäin muistan isovanhempani melko etäisinä ihmisinä? Mene ja tiedä.

Ehkäpä mummuni ja vaarini olivat enemmän läsnä varhaislapsuudessani kuin muistankaan? Ja ehkä juuri siksi rinnan kohdalla tuntuu niin lämpimältä kun katselen Nasua isomummin, ukin ja kahden mumminsa seurassa. Miten arvokasta onkaan se, että nassikan elämässä on eri ikäisiä ihmisiä, moninkertaisesti rakkautta. Sillä kattauksella ei voi amatööriäitikään mennä vikaan.  

Joulutohinoita

Heippa kaikki! Iski tähän väliin pienen radiohiljaisuuden, jonka syistä sitten myöhemmin. Nimittäin nyt täytyy tietenkin kertoa Nasun elämän kolmannesta joulusta, joka oli ihka ensimmäisine joulupukkeineen, tonttuneineen, isomummeineen, pulkkamäkineen, joulusaunoineen, serkkuloineen, lahjakasoineen ja ravintolareissuineen niin ikimuistoinen, että nassikka oli välillä vallan hoo moilasena. Ja se on tuolta elosalamalta paljon se.

Aloitetaanpa siis joulua edeltävistä päivistä. Kuten monilla, myös meillä niihin kuului kodin ja kuusen koristelua, kynttilöitä ja leipomista. Koska suunnitelmissa oli viettää jouluateriat sukulaisten luona, ei meidän taloudessamme joululaatikoita, kinkkua tai rosollia kokattu. Sen sijaan panostimme nasukan kanssa joulun makoisampaan puoleen.

Myös Riki sai perinteikkään joulupukunsa hetkeksi ylleen.

Ota nyt pian se kuva, mä en kauan tätä naurettavaa asua katsele.

Ja se oli siinä, nyt tupsuhatulle kyytiä!

Teimme siis muun muassa joulutorttuja (kuten jo kerrottukin) ja pipareita. Nasu oli mummin kanssa jo ehtinyt yhden satsin pipareita leipomaan, mutta tämä oli meidän ensimmäinen kertamme. Ja niinhän tuo ipana pisti leipoen, että meikäläinen sai korkeintaan kääntää taikinamönttiä välillä ympäri, lykätä peltiä uuniin ja ulos sekä syödä taikinaa.

Ihan itte tämän taikinan kaulitsin ja nyt sitten muotteja painelemaan. 

 Ta-daa! Meitsihän tehtailee näitä suorastaan liukuhihnalta.

Jouluaattoa vietimme sekä serkkulassa että mummilassa. Serkkulaan odotettiin huhujen perusteella joulupukkia vieraisille ja mummilaan puolestaan rakasta isomummia. Joulupukin vierailua nasukka ei ennalta juuri osannut jännittää, mutta partasuun kohtaaminen livenä vetikin sitten hetkeksi ipanan vakavaksi. Pitkästä aikaa tunsin kuinka pikkuinen takertui minuun kuin makiapina.

 

 Hieman on ehkä arveluttavan näköinen partasuu...

 Hiivin tähän pukin tuntumaan, mutta pysyttelen silti fiksuna tyttönä mummin turvallisessa sylissä.

Mummi hei, ihan täysin en lähtis siihen partaheppuun luottamaan. 

Eihän sen naamakaan näy kunnolla.

Rohkeasti ipana silti uskalsi noutaa omat lahjansa, lopussa jo kaikkien muidenkin. Asiaa ehkä helpotti se, että lahjat jakoi pukin apurina touhunnut tonttutyttö, joka selvästikin asettui ipanan asteikolla huomattavasti vähemmän pelottavaksi otukseksi mitä joulupukki. Perinteistä kuvaa Nasusta joulupukin sylissä ei vielä tänä vuonna saatu, ehkäpä ensi vuonna jo.

 

 Pukin syliin en kyllä mene.

 

Ja vaikka joulupukki olikin melko arveluttavan näköinen tapaus kaapuineen, kävelykeppeineen ja runsaine partoineen, hyvästeltiin pukki silti haikein silmin ja kädenvilkutuksin. Vielä ikkunasta pukin poistumista katsellessamme Nasu heilutteli haikeana "hei hei pukki, hei hei parta!" 

 

Lahjakasan koosta voi päätellä ainakin sen, että nassikka on tonttujen mielestä ollut hyvinkin kiltti tänä vuonna. Paketeista kuoriutui niin vaatteita (kröhöm), kirjoja, leluja kuin piirustusvälineitäkin. Juuri sopivassa suhteessa eikä onneksi (luoja paratkoon) mitään liiallista muovisälää.

 

Tässä avataan mutsin kanssa yhtä pehmeää pakettia.

Jokaista lahjaa piti heti myös testata. 

Jumanskekka, mikä kirja!

Hirmuinen määrä elukoita ja öttiäisiä, kattokaa ny!

Kuten ehkä tarkkasilmäisimmät teistä kuvista huomaavat, miehellä ja minulla oli "ugly christmas sweater" -teemapuserot. Eli kotoisasti todeten rumat jouluneuleet. Tästä trendistähän olen aiemminkin jutustellut mm. rumien joulupöksyjeni yhteydessä. Meillä nämä rumat, mutta niin iloiset ja hyvän mielen tuovat jouluasut kun ovat sellainen uudehko lämminhenkinen perinne. Tosin esikuviemme tasolle tuskin pääsemme, tsekatkaapa vaikka nämä.

Meillä Kätkössäkin myytiin pieni setti rumia jouluneuleita, sillä hommasimme niitä lähinnä koemielessä. No, ensi vuonna pitänee hommata sitten enemmän, sillä kaupaksihan nuo ihanuudet menivät. Viimeisen myin itse asiassa jouluaattona päältäni. Tosin jouluneuleethan ovat oikeastikin kuuminta hottia tyylitietoisten piireissä, ensi vuonna kuulemma Stella McCartneykin marssittaa oman versionsa tästä klassisesta asusteesta maailman catwalkeille. Jäämme innolla odottamaan miten Stella lumiukot, porot ja tontut paitoihinsa sommittelee.

Tarkoituksemme oli ottaa perhepotretti meistä kolmesta jouluasuissamme, tonttulakit tanassa, mutta se sitten unohtui kaiken touhun ja tohinan keskellä. Niinpä meikäläisen kirkkaanpunaista lumiukko-ihanuutta ja miehen lähes pelottavaa joululiiviä voi kurkkia ainoastaan sen, mitä näistä kuvista pilkottaa.

Hoitotäti-Ritvan paketista löytyi ihanan haliteltava mollamaija.

 

Mummilassa meitä odotti sitten herkkupöytien ohella rakas isomummi, josta selvästi tuli joulupukkiakin tärkeämpi hahmo. Isomummin seurassa vietettiin niin jouluaatto kuin joulupäiväkin, mutta siitä pitänee kirjoittaa ihan oma postauksensa. Sen verran rakas, tärkeä ja kallis ihminen isomummi Nasulle on. Ihan niin kuin meille muillekin.

Mutta sellainen joulu meillä. Minä sain toivomiani lahjoja sekä muutaman ihanan yllätyksen, mies kuulemma samoin. Tärkeintä minulle oli kuitenkin kiireetön aika perheen kesken, pienet rakkauden teot, katseet ja tunnelma. Lasten onni, aikuisten läsnäolo. Kaikki se, millä elämässä oikeasti on merkitystä. Ja mikä ei arjenkaan hälinässä minulta enää kovin usein pääse unohtumaan. 

Rusetti tanassa

Lupailin tuossa taannoin kuvia Papuvaatteitsa. No, joulu se ei ole edelleenkään tullut eli noita joululahjaksi hommattuja vaatteita ei vielä Nasun päällä nähdä, mutta yhden ostoksen voi ipanan päältä yllättää nykyään harva se päivä. Nimittäin sen meikäläisen rusettipipon. 

Nämä kuvat on itse asiassa otettu jo Papu-iltana, kun Nasu kotiin päästyämme äkkäsi mutsin uuden pipan. Enhän minä sitä enää sen jälkeen päähäni ole saanut laittaa, se on sitten tahtoikäisen ipanan omaisuutta se.

Pakkoko tässä on taas seistä töllöttää kuvattavana?

Huomaakohan ne, et tungin just suuni täyteen banskua? 

Vaikka on tuota hattua tullut jo itsekin käytettyä, Designtorillakin se keräsi katseita ja ihastusta. Hassua miten toisaalta niin pienellä asialla, kauniilla hatulla, saa ympäristössään aikaan hyvää mieltä ja hymyjä. Rusetti tanassa kelpaa siis painaa, keskellä työelämän insinöörejäkin.

 Ja mikähän se meikäläisen naamassa nyt noin hymyilyttää?

Leipuri Hiiva

Tänään puhutaan tästä.

Niin se vaan ipana kiskoo meikäläisestäkin leipomishengettären esiin. Mies jaksoi vuosikaudet naureskella kuinka optimistisesti kaappeihin ostetut kuivahiivatkin ehtivät pilaantumaan ennen kun vaimoke oli saanut aikaiseksi leipoa. Mikä piti täysin paikkansa, en lähde kiistämään. 

Mutta kah, heti kun nurkissa pyörii yksi innokas miniapuri, on meikäläisenkin aivoissa aktivoitunut omat lapsuusajan apurileipuri-muistelot, joita lämmöllä vaalin. Sitä samaa omalle ipanalle, kiitos!

On oikeastaan hassua miten tuo leipomiseni otti ja tyrehtyi vuosikausiksi. Minähän olin nimenomaan perheessämme tunnettu sellaisena leipuri Hiivana, joka väänsi pellille jos jonkinlaista mokkapalaa ja kaurakeksiä. Vielä kotoa parhaan ystäväni kanssa pois muuttaessammekin leivoimme yhdessä säännöllisesti leipää, kunnes muutimme erilleen. Siihen tyrehtyi sitten meikäläisen leipoimisurakin. Vuosiksi.

Kunnes nyt, nyt täällä elellään yhtä leivinjauheen renessanssia. Kiitos siitä kuuluu Nasulle, tuolle innokkaalle pikku leipuriapulaiselleni.

Tänne mä hulautin ne jauhot, tuolta ne tuli ulos.

 

Kun taas tämän herkkupalan, tämän mä syön itse.

Tällaista tehtiin. Oikealla Nasun näkemys tortusta, pikku sormin huolella ja ihan itte muovattu.

Sielu vangittuna hetkeen

Härski-Heli täällä, morjensta pöytään vaan! Nimittäin tänään ajattelin härskisti puhua itsestäni ja vielä höystää tuota itsepuhetta luonnollisesti kuvilla itsestäni. Jotta aihepiiriä kaihtaville tiedoksi: kannattanee skipata tämä kirjoitus. 

Nokkela lukija toki huomaa, että ainahan mä täällä itsestäni puhun. Pitää paikkansa, mutta tänään ajattelin puhua ihan vaan pelkästään minusta, muutamalla omakuvalla tekstiäni höystäen. Eli tänään ei mitään Nasusta tai Nasun vaatteista, vaan lähinnä asiaa Helistä.

Tai no, enpä tiedä onko tässä sen kummoisesti edes asiaa, lähinnä ihmettelen yhä vain sitä kuinka erittäin lahjakas ystäväni saa jopa meikäläisestä kauniita valokuvia. Mä olen nimittäin se, joka kiekaisee sen "muikun" just jetsulleen väärällä hetkellä niin, että kamera ikuistaa lähinnä ilmavaivaiselta klovnilta näyttävän pärstäni. Tai sitten vaihtoehtoisesti nauraa räkätän kameraan niin että kaksoisleuat vaan hyllyvät ja kitarisat pullottavat aina pitkälle horisonttin asti.

Nythän on siis kyse ystävästäni Ninasta, joka juuri valmistui valokuvaajaksi kuvattuaan ensin ehkäpä puolet elämästään amatöörimäisen ammattimaisesti. Minä sitten olen toiminut Ninan mallina useissa eri elämän vaiheissa, eri fiiliksillä ja eri ulkomuodoilla. Kuvia löytyy niin ajasta ennen Nasua, masuajasta kuin ihan elämäni viime päivistäkin. Ja kuten loistavat valokuvaajat mielestäni aina, myös Nina löytää mallistaan kuviinsa jotain erittäin olennaista ja syvää.

Katsokaa nyt minkälaisena hän minutkin näki. Voiko toisen sisäistä sielunmaisemaa näin hyvin hetkeen vangita? Pelottavaa.