Sielu vangittuna hetkeen

Härski-Heli täällä, morjensta pöytään vaan! Nimittäin tänään ajattelin härskisti puhua itsestäni ja vielä höystää tuota itsepuhetta luonnollisesti kuvilla itsestäni. Jotta aihepiiriä kaihtaville tiedoksi: kannattanee skipata tämä kirjoitus. 

Nokkela lukija toki huomaa, että ainahan mä täällä itsestäni puhun. Pitää paikkansa, mutta tänään ajattelin puhua ihan vaan pelkästään minusta, muutamalla omakuvalla tekstiäni höystäen. Eli tänään ei mitään Nasusta tai Nasun vaatteista, vaan lähinnä asiaa Helistä.

Tai no, enpä tiedä onko tässä sen kummoisesti edes asiaa, lähinnä ihmettelen yhä vain sitä kuinka erittäin lahjakas ystäväni saa jopa meikäläisestä kauniita valokuvia. Mä olen nimittäin se, joka kiekaisee sen "muikun" just jetsulleen väärällä hetkellä niin, että kamera ikuistaa lähinnä ilmavaivaiselta klovnilta näyttävän pärstäni. Tai sitten vaihtoehtoisesti nauraa räkätän kameraan niin että kaksoisleuat vaan hyllyvät ja kitarisat pullottavat aina pitkälle horisonttin asti.

Nythän on siis kyse ystävästäni Ninasta, joka juuri valmistui valokuvaajaksi kuvattuaan ensin ehkäpä puolet elämästään amatöörimäisen ammattimaisesti. Minä sitten olen toiminut Ninan mallina useissa eri elämän vaiheissa, eri fiiliksillä ja eri ulkomuodoilla. Kuvia löytyy niin ajasta ennen Nasua, masuajasta kuin ihan elämäni viime päivistäkin. Ja kuten loistavat valokuvaajat mielestäni aina, myös Nina löytää mallistaan kuviinsa jotain erittäin olennaista ja syvää.

Katsokaa nyt minkälaisena hän minutkin näki. Voiko toisen sisäistä sielunmaisemaa näin hyvin hetkeen vangita? Pelottavaa.