Pikkumustaa metsästän, tahdon saada suomuttoman

Tervehdys toverit! Huomenna meillä on firman pikkujoulut ja pakkohan niitä varten on ollut suorittaa muutamia ostoksia. Tiedättehän: viikkokausia ensin tuudittaudut ajatukseen pukeutua "johonkin niistä vanhoista hyvistä pikkumustista". Pari päivää ennen h-hetkeä kahlaat lopulta vaatekaappisi sisällön läpi vain todetaksesi ettei yksikään niistä luottopikkumustista yksinkertaisesti napostele pätkän vertaa. 

Yksi on liian juhlava ("hmm... ehkä häihin, väitösjuhliin, hatuajaisiin tai... no, johonkin muualle"), yksi liian porno ("okei, jos teippaisin tissit piiloon ja jatkaisin helmaa kymmenenllä sentillä, tää voisi ehkä mennä... not!" ja yksi vain yksiulotteisesti tylsä ("no tää ny on tämmönen... pikkumusta"). Joten ei kun kaupoille. Vaan eipä ole tällä hetkellä helppo löytää käypää pikkumustaa, ei ainakaan täältä Tampereelta.

Ystävän kanssa teimme pari eri täsmäiskua kaupungille ja parinkymmenen koltun jälkeen voin todeta ettei se nyt ihan sukkana löydy. Valuin epätoivoissani jopa niin syvälle, että sovitin vartalonmyötäistä paljettimekkoa. Voin sanoa, ettei ole meikäläisen juttu: näytin teknoraveihin eksyneeltä särjeltä. Kotelosta ulos kiemurrellessani hihitin ääneen kuvitellessani niitä kollegoiden epätoivoisia yrityksiä kehua mekkoa, joita illan aikana saattaisin kuulla: "Wau, tuohan on... on... kyllä meinaan on ... tuota, melko kimaltava". Tai sitten joku voisi suoraan todeta "villin suomunaisen saapuneen taloon".

Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäisen liikkkeen ensimmäisistä sovituksistahan se kolttu lopulta löytyi. Teimme iiiiison ympyrän vain palataksemme takaisin lähtöruutuun. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt ainakin tiedän Tampereen pikkumusta-tarjonnan. Huono puoli on se, ettei kyseisellä tiedolla tee tässä elämässä yhtään mitään.

Illalla sitten pengoin oheis-tilpehöörejä (korut, kassit, kengät) kaapin perältä Nasun innokkaana avustaessa. Jotenkin siinä eksyimme meikkikaapille ja arvaahan sen mitä siitä seuraa kun kaksi blondia innostuu tupsuttelemaan: the meikkileikit. Tässäpä Nasun taidonnäyte, allekirjoittaneen pärstää tuskin kukaan haluaa nähdä.

 Valitsin hopeaa ja sinistä luomille, rohkeasti pinkkiä huuliin.

"Äiti, mä näytän ihanalta". 

Meikkitaiteilijan oma mielipide.

Elämää taideteoksessa

Tänään toin nasukalle työmatkalta tuliaisia; satuin löytämään eräästä kaupasta vuodelta kuokka ja kirves olevia askartelupapereita. Ja ei, en ostanut mitään osiksi purettavaa askartelutaideteosta, vaan oikeasti joku oli säästänyt omasta lapsuudestani tuttuja silkkipapereita alkuperäisissä kuorissaan. 

 

Niitä hypistellessäni tuli kyllä lievästi ilmaistuna nostalginen olo; muistan miten kieli keskellä suuta papereista nykerreltiin kurttuisisa palloja ja tahmeita tolloja, joita sitten kollaaseiksi liimattiin. Vaan huomatakseen kuinka kotimatkalla tuuli lennätteli pikku palluroita kuusiin ja ojanpohjille niin, että kotiin saatiin parhaassakin tapauksessa pahville taiteiltu puolikalju puunrääpäle muutamalla orvolla "lehtipallolla" höystettynä.

Siistiä mutsi, näistähän saa vaikka millaisen järjestyksen.

Natiaisella on nyt menossa armoton järjestelykausi. Asiasta olen tainnut aiemmin jotain mainitakin; sieltä täältä asunnosta löytyy erinäisiä kokoelmia mitä oudoimpia esineitä, kaikki tyylipuhtaasti riveihin aseteltuna. Tai ei niiden tarvitse aina missään riveissä edes olla, jonot käyvät Nasulle vallan yhtä hyvin. Viimeksi löysin tällaisen tilataideteoksen olohuoneen tv-tason päältä.

Mitä taiteilija tällä teoksellaan haluaa ilmentää, jääköön katsojan tulkinnan varaan.

Olo on hieman skitsofreeninen. Kollaaseja ilmestyy mitä oudompiin paikkoihin, osasten ollessa sitä villimpiä. Milloin teokseen pääsee mukaan isän hikiset korissukat, milloin puoliksi syöty banaani. Koskaan et tiedä mitä vaikkapa vessassa saattaa lymytä, elämme jatkuvassa tilataideteosten ja modernin taiteen keskiössä.

Ja sillä samalla luovuuden vimmalla, jolla noita kokoelmia hartaudella asetellaan, häsää nasukka myös vaatekaapillaan. Ei puhettakaan että meikäläinen saisi asiaan sanoa enää puolta sanaa, ellei se sana ole `pinkki´. Sitä on meinaan meidän taloudessa nyt sen tasoinen vaatenatsi ettei toisesta väliä. Housut eivät kelpaa, eivät sitten alkuunkaan. Haalarit lienevät suoraan saatanasta ja pitkähihaista paitaa on turha mainitakaan. Nyt kysytään kuulkaas mekkoja, hameita, hiuspantoja, ballerinoja, käätyjä, koruja, meikkejä ja kimalletta.

Ja yy, ja kaa, ja yy-kaa-koo-nee!

Täs mä oon - Tampereen tyylikkäin rumpali.

MItenkäs se nyt olikaan? Olihan tämäkin vain vaihe?

Motivaatiosta

Lokuu alkaa jo pimentää iltoja ja meilläkin on takan ensimmäiset pesälliset jo poltettu. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, kuten esimerkiksi sitä että koko tiimimme on vuorotellen niiskunut ja pärskinyt, en ole sairastunut siihen inhaan pari viikkoa kestävään syysflunssaan, joka niin hankaasti tuntuu kaikki nyt kiertävän. Tykkään ajatella, että syy on tässä vitamiini- ja liikuntatankkauksessani, jota intoa piukeassa painan menemään. Oli syy se, tai joku muu, voitte kuvitella kuinka täysillä nautin siitä etten ole sairas. Kuten valtaosan tätä vuotta.

Eilen olin kuuntelemassa motivaatiovalmentajan luentoa aiheesta motivaatio ja tavoitteiden asettaminen. Luennon vetäjä valmentaa tavallisten pulliaisten ohella myös tosissaan kisaavia urheilijoita ja aihe sinänsä oli kovin kiinnostava. Siellä luennolla istuessani, hyviä käytäntöjä ja kikkoja kuunnellessani, tajusin itsestäni jotain oleellista: taidankin olla aikas hyvä motivoimaan itseäni.

Kuten olen tainnut kertoakin, tykkään unelmoida ja kuvitella asioita. Haaveilen, pyörittelen eri skenaarioita päässäni, elän tapahtumia ikään kuin ne jo tapahtuisivat. Mielikuvamatkailen ja suunnittelen. Ja sitten kun olen aikani asioita päässäni pyöritellyt, erottuvat joukosta ne asiat, joita kohti haluan todella lähteä pinnistelemään. Niinpä tähän mennessä löytyy jo monemoisia matkoja, elämänvalintoja ja kokemuksia, joita olen mielessäni koeponnistanut. Ja hassua kyllä, tämän elämän osalta se riittääkin niiden suhteen, ei tarvitse lähteä toteuttamaan.

Mutta sitten ne, jotka ikään kuin kullanhuuhtojan haaviin jäävät. Ne hippuset, joissa tuntuu olevan "sitä klassista jotakin". Niitä minä sitten lähden puuhaamaan, tositarkoituksella ja täydellä liekillä. Ja koska näin tämä asioihin paneutumisen prosessi tuntuu meikäläisen kohdalla menevän, en ole liiemmin motivaation käsitettä itsessäni tutkaillut. Koska ei ole tarvinnut, sitä kun on niihin valitsemiini asioihin aina löytynyt. Ja jos jokin notkahdus on matkan varrella tullut, niin kuin itse asiassa aina tulee, olen aikas hyvin aina saanut itseni uudelleen motivoitua. Jälleen sitä varsinaista motivaatiota sen liiemmin miettimättä.

Eilen meitä sitten pyydettiin kirjoittamaan tavoitteita ylös, paperille. Selkeiksi, tietyt kriteerit täyttäviksi lauseiksi. Tuijottelin paperia kuin tenttipaperia aikoinani ja hetken tunsin tyhjän paperin kammoa. Tuntui teennäiseltä ja kököltä alkaa muovaamaan väkinäistä lausetta jostakin sellaisesta, jonka oli jo syvästi aikaa sitten vain päättänyt. Toisaalta samaan aikaan ymmärsin kyllä, että uusia taitoja kannattaisi opiskella avoimin mielin, puuhaan täysillä heittäytyen. Miksi muuten siellä luennolla edes istuin?

Joten väkersin lauseen, sitten toisen. Pari kolme lisää ja se oli siinä. Katselin tavoite-lauseitani, kovasti näyttivät tunnepohjaisista motiiveista kumpuavan. Ja toisaalta, emmekö me täällä pallolla tee kaiken sen mitä teemme oikeastaan ja pohjimmiltaan siksi, että olisimme onnellisia? Ja mitä onnellisuus on puhtaimmillaan muuta kuin tunnetta? Asiat, jotka tähän tunteeseen johtavat, saattavat vain elämänvaiheiden ja -aikojen kuluessa muuttua. Mutta se tavoite, se pohjimmainen siellä, kyllä se siihen onnellisuuteen aina palautuu. Ainakin minulla.

Vaan entäpä Nasu, tuo onnellinen pikku vekara? Siinä kun minä pohdin syntyjä syviä valmennuksessani, lueskeli ipana isänsä kanssa ruotsinkielistä lastenkirjaa. Huvinsa kullakin.

Yksivuotispäivät

Tänään juhlimme toisen lapsemme, Kätkön, yksivuotissyntymäpäiviä. Tuntuu hassulta, että vuosi on jo kaikesta siitä remontti-, perustamis- ja muuttohärdellistä vierähtänyt. Aika lentää kun on kivaa, voisi sanoa. Ja vaikka tämä toinen lapsemme on usein ensimmäistä huomattavasti raivostuttavampi, stressaavampi ja yövalvomisia aiheuttavampi, on se silti oma, rakas ja arvokas.

Perheemme kuopus

Tämä ensimmäinen vuosi kaupanpitäjänä on ollut erittäin hektinen, muutoksia täynnä oleva vuosi. Yllättävän monet asiat ovat lopulta menneet niin kuin alussa ajattelimmekin, mutta kyllä niitä yllätyksiäkin on matkaan mahtunut. Mielettömiä sattumia, kohtaamisia ja onnistumisenhetkiä on Kätkön myötä koettu enkä kyllä montaakaan päivää tästä matkasta antaisi pois. Vaikka ei tämä aina mitenkään helppoa olekaan.

Ihanien asiakkaidemme ohella meillä on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt myös yllättävän monta julkkista, moni heistä todella isojakin nimiä. Kuinka he ovat meistä kuulleet, miten puotiimme eksyneet on tietyllä lailla meille edelleen mysteeri, emmehän mainosta missään perinteisillä foorumeilla, mutta niin ovat vain sisään tallustelleet. Täytyy tunnustaa, että kyllä se oma pieni sydän aina hieman rinnassa pakahtuu kun tietää vaikkapa erään kuuluisan laulajan pitävän keikoillaan vaatteitamme yllään, musiikkivideoista puhumattakaan. 

Oman kaupan kanssa on vähän kuin kasvavan lapsenkin kanssa. Jossain vaiheessa pitää uskaltaa päästää tietyllä tasolla irti ja katsoa minne se omin siivin lentää. Antaa sen kasvaa ja muotoutua rauhassa näköisekseen, kehittyä ja olla oma itsensä. Siinä sitten lempeästi vieressä koittaa itse ohjailla ja tukea, vailla lopullista kontrollia. Sillä kontrolli, niin elämässä kuin näiden lastenkin kanssa, se on suurimmaksi osaksi harhaa.

Tänään siis hipataan! Jos olette Tampereen keskustan suunnalla tänä iltana, tervetuloa klo 19-22 välillä juhlimaan kanssamme! Tänään ollaan itsestämme ylpeitä, ihastellaan kättemme jälkiä ja läiskitään toisiamme selkään koska me uskalsimme. Tule mukaan! :)

Vitamiineja ja viherpiiperrystä

Hei huhuu kaikki, elossa ollaan! Ja pahoitteluni tästä, toistuvasta, katoamisestamme. Syksy on täällä päässä meinaan käynnistynyt suurella sydämellä, uusilla rutiineilla ja ihan hirmuisella sykkeellä. Sitä on meikäläinen uuden työpaikan kunniaksi laittanut nyt sitten myös arkirutiineja ja elämäntapoja hieman uuteen uskoon. Mitä sitä elämässä vaan yhtä muutosta kerralla tekemään kun niitä voi vaikka vaan haastavuuden takia tehdä useitakin. Samaan aikaan ja yhtä kaikenkattavia.

Joo, mieli on hullu ja pidän haasteista. Mutta ihan vakavasti puhuen viime keväinen sairauskierteeni ja siitä toipuminen saivat minut näkemään arkeni hieman eri valossa. Tajuamaan hyvin konkreettisella tasolla millaista elämä voi olla silloin kun se aina hyvin uskollisesti palvellut terve kroppa ei yhtäkkiä haluakaan enää leikkiä. Sanoo kaikki sopimuksensa irti ja prakaa, kerta toisensa jälkeen. Siinä on meinaan vitsit vähissä.

Joten minäpä olen alkanut nyt oikeasti hoitamaan itseäni. Tämä tarkoittaa mahdollisimman säännöllisiä aterioita (oikeasti haaste ihmiselle joka unohtaa päivisin syödä), pysähtymistä vitamiinien, kalaöljyn ja muiden ravintoaineiden merkitysten äärelle sekä meikäläisen kropalle sopivan urheilun mahduttamista viikkoaikatauluihin. Ja kas, enpä ole sitten kesän alun ollut sairaana, päivääkään. Joten joku tässä taitaa mennä nyt oikein.

Uusi työ on myös harvinaisen väsyttävää, nimenomaan aivojen päässä. Tässä juuri itsekseni pähkäilin jotta on se varmaan joku virhe geeniperimässä tai jotain kun on muka niin fiksun ihmisen pakko räjäyttää tämä arkikuvio aina säännöllisin väliajoin uusilla haasteilla. Sen sijaan, että olisin jäänyt hommiin joita olen suht menestyksekkäästi paiskinut viimeiset kymmenkunta vuotta, piti tämän varhaiskeski-ikäisen tunkea itsensä taas ihan uusille pelikentille pyörimään. No, tietääpähän sitten kiikkustuolissa eläneensä, jos sinne asti ikinä päästään.

Entäpä Nasu, tuo blogimme stara? Nasu se vetelee prinsessavaihetta niin ettei muusta väliä. Homman on oltava jotenkin syväkoodattu pikkutyttöjen geeneihin, mikään muu ei oikein selitä tuota pinkin värin esiinmarssia. Sillä meikäläinenhän verhoutuu lähinnä mustaan. Tällä hetkellä kaiken on siis oltava pinkkiä, aina vaatteista esineisiin. Niinpä jopa kysymykseen "millaisen jätskin haluat?" saan vastaukseksi nopean ja varmuuden rintaäänellä lausutun "pinkin".

Tänään kun tulimme tarhasta kotiin, kiskoi ipana jo eteisessä vaatteensa pois. Tämän jälkeen tarharepusta kiskottiin päivän hörhellysvaatteet (ne, jotka tädit olivat riisuneet ennen ulkosalle menoa) ja tyytyväisesti hyräillen vaihdettiin taas nämä hepenet päälle. Tsekatkaa jos ette usko:

Tämä itse valittu asu pieksää sun haalarisetit kyllä 100-0, eikös?

Voisin loppuun heittää teille vielä kuninkaallisen tervehdykseni, kas näin.

Niin että mitäs sitä meidän arkeemme täällä - yksi hörheltää prinsessana ja toinen kiskoo rautaa kuin mikäkin karpaasi. Yhdessä ollaan melkosenmoinen tiimi.

PS. Iso kiitos Maijalle loistavasta vinkistä - PhotoScape rules! Tästä se taas lähtee.

Ohjelmistovajeessa

Nyt mulla on ongelma ja se ongelma on, harvinaista kyllä, tietoteknisiin ohjelmiin liittyvä. Harvinaista sikäli, että noiden asioiden parissa ammatikseni kun puuhastelen, ei mulla ihan kauhean usein teknisiä ongelmia arkielämässä tule. Mutta nytpä on. Syy on uusi työpaikkani ja sen mukana tullut läppärin vaihto. Siellä meni vanhassa läppärissä meikäläisen suosikkiohjelmia, muun muassa erittäin näpsäkkä, tuttu ja toimiva kuvienkäsittelyohjelma.

Mulla on tallessa kauhea kasa kesävalokuvia, jotka on jo pidemmän aikaa ollut suunnitelmissa postata tänne. Vaan kah, milläpä postaat kun koko koneesta ei löydy softaa jolla nuo kuvat saisi edes oikeaan kokoluokkaan. Eli jokin ilmainen kuvienkäsittelyohjelma pitäisi siis koneelle ladata enkä suoraan sanottuna ole vaan saanut tehtyä asian eteen yhtikäs mitään. Päivät kun ovat tällä hetkellä niin täysiä ei iltaisin löydy enää paukkuja surffailla netissä ja vertailla eri ohjelmistojen plussia ja miinuksia. Sen vuoksi viime postauksessakaan ei kuvia ollut.

Arki rullaa muuten oikein hyvin. Nasu on kotiutunut uuteen tarhaansa ja saanut jo useampia leikkikavereita, joiden kanssa kuulemma päivittäin leikkii. Erityisen ihanaa äidin näkövinkkelistä on se, että lapsi lähtee aamuisin ilomielellä tarhaan ja hakiessa lähinnä taistelemme siitä että nyt todellakin pitää jo lähteä kotiin. Tarhalla on lisäksi oma suljettu Facebook-ryhmänsä, jonne hoitajat päivittäin julkaisevat ihania tilannekuvia. Tänäänkin pääsin kesken hektisen työpäivän ihastelemaan kuinka nasukka teki palapelejä ja jumppaili hernepussi päänsä päällä.

Hitsit kun ärsyttää tämä kuvattomuus. Taidan hakea jääkaapista lasin kylmää valkoviiniä ja käpertyä sohvannurkkaan. Nastaa perjantaita kaikille!

Näytä sille muutosvastarinnalle!

Hyvää iltaa arvoisat toverit. Niin sitä on taas perjantai ja viikko hujahtanut - niin minne? Olen nähkääs joutunut johonkin aikaa syövään mustaan aukkoon, jossa viikon hujahtelevat ohitse kuin pisarat auton ikkunasta. Aloitin uusissa töissä uusin arkirutiinein ja kun saman teki Nasukin, on meillä pitänyt lievästi ilmaistuna pitkiä päiviä. Ja sitten kun tähän kaikkeen yhdistyy vielä Kätkön kiireinen arki erilaisine kesätapahtumineen, on kaaosmainen härdellisoppa valmista nautittavaksi.

Eipä mitään, olen uusista töistäni aivan liekeissä ja intoa piukassa. Päätös tarttua tähän muutokseen oli yksi viime aikojen parhaimmistani, mutta kyllähän se väsyttää kun hyppää täysin uusiin ympyröihin niistä, joissa on jo vuosia ollut konkari. Muutos on, noh, jos ei nyt melkoinen, niin ainakin tuntuva.

Ihmiselle tekee mielestäni hyvää rikkoa elämänsä kaavoja ja rutiineja tasaisin väliajoin. Sillä niin paljon kun ne tuovatkin rakennetta ja soljuvuutta elämään, kannattaa silti tarkkaan kuunnella itseään mitkä rutiinit uhkaavat tylsyttää liikaa ja minkä seurauksena ei enää olekaan niin onnellinen mitä voisi olla. Itse olen tasaisin väliajoin pyrkinyt haastamaan itseäni, pysähtymään ajatuksiini sillä tavalla hissukseen, että olen päässyt kärryille siitä miltä minusta oikeasti kulloinkin tuntuu. Ja kun tietynlainen tunne on tarpeeksi vahva, tiedän muutoksen olevan käsillä.

Eipä sillä, muutosvastarinnasta kärsin minäkin. Tiedättehän se tunteen ennen kauan odotettua matkaa? Olet suunnitellut sitä ehkä kuukausisotalla, varannut lentoja, fiilistellyt Googlen kuvapalvelussa. Olet enemmän kuin valmiina lähtöön, siivet polttavat jo kantapäissä. Ja sitten tulee se ilta ennen lähtöä, the viimeinen ilta. Yhtäkkiä huomaatkin hannaavasi peiton alla: voi kuinka kiva olisikaan vain herätä normaalisti kotona, syödä aamupala, jäädä kotiin. Ei millään jaksaisikaan raahautua lentokentälle, hoitaa passintarkastuksia, lusia ahtaita lentoja ja raahata matkatavaroita kohti ennalta arvaamatonta yöpaikkaa. Toista se on oma sänky, voi kunpa siihen saisi nyt jäädä!

Se, jos mikä, on muutosvastarintaa. Ja kun sitä tarpeeksi on kokenut, osaa sen jo itsessään tunnistaa. Ja sen minkä voi tunnistaa, voi helpommin myös nujertaa. Niin että vaikka kuinka taas the viimeisenä iltana mieli inisi vastalausetta, käänsin sen väellä ja voimalla fiilistelemään sitä kuinka mahtavia haasteita tästä päätöksestä taas avautuisikaan. Uusia ihania ihmisiä, erilaisia projekteja, uudenlaista arkea. Ja kah! Sitähän se on nyt sitten ollutkin. 

Niin että vaikka nyt olenkin ehkä normaalia kiireisempi ja väsyneempi, olen myös monta kertaa onnellisempi kuin mitä menneen kevään kuukausina. Jotta päin muutosvastarintaa vaan! Aikas usein se kannattaa.

Ole sinä muutosvastarinta nyt hiljaa, kun minä päätän.

Sohvanpohjalta

Vettä sataa, on satanut käytännössä koko päivän aina aamuvarhaisesta saakka. Jaa mistäkö minä tiedän mitään aamuvarhaisesta? No kah, sitä ollaan kuulkaas palattu sorvin ääreen, tässä tapauksessa uuden sorvin ääreen ja tänä aamuna herätyskello piippasi suht epäinhimilliseen aikaan 05.15. En rehellisesti sanottuna muista koska viimeksi olisin tähän aikaan hereillä ollut, paitsi ehkä yöreissulta kotiin palanneena.

Eli hoppua on täällä päässä pitänyt. Minä aloitin työt uudessa paikassa ja nasukka uudessa hoitopaikassaan. Ihana Ritva toipuu leikkauksesta edelleen ja näin ollen kesällä olimme tilanteessa, missä piti tehdä päätöksiä, mielellään fiksuja sellaisia. Niinpä Nasu nyt aloitti siellä pienessä tarhassa mitä olimme sille vuoden päähän kaavailleet. Erinäisten onnenkantamoisten sun muiden lopputulemana tuo Nasulle varattu paikka nimittäin kuin ihmeen kaupalla aukenikin jo tänä syksynä. Eli olihan siihen tartuttava.

Täytyy kirjoittaa paremmalla ajalla tarhakuulumisia sitten enemmän, tiivistettäköön nyt vaikka kaiken hienosti sujuminen siihen että ipana on heti toisesta päivästä alkaen nukkunut muun ryhmän kanssa päiväunet ja itse tarhaan mennään ilolla ja lähdetään haikeudella. Ihanaa!

Minä sen sijaan nukahdan sohvalle takuuvarmasti viimeistään päivällisen jälkeen eikä puhti tunnu nyt oikein riittävän iltaisin muuhun kuin muutamiin pakollisiin arjen rutiineihin ("käy kaupassa", "pese pyykkiä", "hoida katti", "pese itsesi"), mutta eiköhän se kuulkaas tästä. Luulisin, että pitkän kesäloman jälkeen paluu työläisen rytmiin ottaa vaan oman aikansa. Onneksi perheen toisella aikuisella riittää iltaisin hieman enemmän virtaa kuin sohvanpohjalla viruvalla muumiolla.

Tää menis sit tänne... Hei, mutsi vaklaa!

Jep, tohon noin.

Me ollaan täällä liimailtu näitä tarroja sillä aikaa kun sä mutsi tummuit siihen sohvalle, kato!

Lakatut varpaankynnet

Nasulla on meneillään mieletön prinsessa-vaihe. Tai ainakin meikäläisen, mitään kokemattoman ensikertalaisäidin näkövinkkelistä katsottuna vimma tuntuu mielettömältä. En tiedä mistä vimma alkoi, se tuntuu iskeneen kuin ripuli Egyptin turistiin, mutta täällä se nyt on ja seuraukset kaikuvat päivittäin.

Kuten kerroinkin, meikkailu on Nasun ehdotonta lempipuuhaa. Jokin aika sitten vaklasin sitä salaa ja katselin kuinka se röhnötti syvällä lempituolissaan silmät kiinni ja autuaana veteli silmäluomiaan eri värisillä tusseilla. Tyyppi oli hartaamman näköinen kuin perustason kirkkokansa. Mene siinä nyt sitten ankarasti kieltämään, kun se auktoriteettityyppi itse hihittää tyrskien kämmeneensä nurkan takana. Näinkö huono olen pitämään jöötä?

No, prinsessaelämään kuuluva kynsien lakkailu onkin sitten jo hivenen sottaisampi harrastus. Ajattelin naivistiseen tyyliini että jos me yhdessä (lue: minä) lakkaisimme nasukan kynnet, riittäisi se tälle rinsessalle pitkäksi aikaa. Hei, riittäisi se meinaan minullekin! En edes muista koska viimeksi olen ollut jonkun luona kynsiäni laitattamassa. Mutta asiaan, Nasun tapauksessahan se laukaisi bileet kuin dynamiittipötkylä ilotulitelaatikossa.

Mutsi hei, mä en usko et nää on vielä valmiit.

Puuttuu kimalteet.

Uuuh, noi on ihanat mutsi noi sunkin kynnet!

Olin nähkääs jokin aika sitten kesäterasseilla. Aikuisessa seurassa, pitkälle aamuyöhön saakka. Asiasta oli miehelle infottu jo hyvissä ajoin ja aamuvapaat tilattu. Kävikin vaan niin, että tuo koko kesän töitä painanut ukko-raiska oli itse niin armottoman väsynyt klo 10 aamulla (jolloin herätys koitti), että erinäisten leikkikiemuroiden seurauksena löysin sen kuorsaamasta nassikan sängynpohjalta, pehmoleluarmeijan keskeltä. Ja Nasun itsensä keittiöstä joka sormi huolella kämmeneen saakka lakattuna. Enkä viitsi edes puhua siitä keittiönpöydästä.

Ei kelpaa. Pistä kimalletta toiseenkin käteen.

 Ai että, nyt kimaltaa! Prinsessa on hetken tyytyväinen.

Long time no see!

Oho! Näin sitä on näemmä lähes kuukausi vilahtanut ohitse, ainakin täällä blogin puolella. Arki Tampereen Tammelassa on kulkenut suhteellisen leppoista lomalaisten tahtia, en ole laisinkaan selvillä enää mikä päivä on ja ennen kaikkea mikä päivä ei ole. Niinpä nyt kun koneen pitkästä aikaa käsiini otin, tuijottelin hyvän hetken näyttöä tajuamatta ensin kunnolla koko asiaa. Näin pitkää postauspaussia ei ole ollut koskaan. Ja toisaalta, kuten elämästä yleensäkin tuppaan ajattelemaan, ehkä ihan hyvä sitten niin.

Minä olen nassikan kanssa siis lomaillut siinä missä mies on pitänyt puotia auki. Tämä kuvio oli jo viime kesänä tiedossa, kun Henkka totesi ensimmäisen kesän olevan niin kiinnostava ja innostava, ettei hän sitä kaupastaan poissa malttaisi viettää. Ja mikäs meillä tytöillä on tässä ollessa, laatuseuraa kun on tarjolla.

Loman alussa päätin ettei tällä lomalla ole mitään suunnitelmia. Herätään aamulla ja mietitään mitä halutaan tehdä. Ei suunniteltuja reissuja, sukulaisvierailuja eikä ainakaan mitään stressiä mistään. Ja se on kyllä pitänyt. Vierailujen sijaan olen energiapuuskissani siivonnut kotimme aina vaatekaapeista keittiön kaappeihin ja heittänyt kasan tavaraa vuorotellen kirppis-, lahjoitus- tai roskiskasaan, kunnosta riippuen. Mikä mahtava kokemus! Se todellakin on niin, että mitä vähemmän turhia tavaroita kaapeissa, sen keveämpi olo niiden ulkopuolellakin.

Nasun kanssa kävimme kyllä Linnanmäellä alkukesästä serkkujen kanssa, mukava päivän reissu junaretkineen ja kieputtimineen (note to self: entiselle huvipuistotyöntekijälle tuli huono olo kummitytön kanssa härvelissä kieppuessaan - ennenkuulumatonta amatööriyttä!). Myös isomummin luona ehdimme piipahtamaan, samoin muutamalla mökillä. Lisäksi kesään on kuulunut pari Kätkömaista kesätapahtumaa, joissa nasukan kanssa olemme ihan vain fiiliksen vuoksi hengailleet. Ja onpa niitä ystäviäkin tullut nähtyä, vaikka mitään en ole etukäteen suunnitellutkaan. Joskus suunnittelemattomuus tuottaa enemmän suunnitelmia kuin suunnitelmallisuus.

Tallipihan Fintage-tapahtumassa oli ehkä retein karuselli ikinä.

Itselleni asetin ainoastaan yhden kesätavoitteen, minkä täällä blogissakin taisin mainita. Ja se oli terveenä pysyminen ja kuntoon kesäloman aikana pääseminen. Ja kuinkas sitten kävikään. Kesälomaa on vajaa kaksi viikkoa nyt jäljellä ja tavoite näyttää toteutuneen: en ole ollut päivääkään sairas ja urheilukuntokin alkaa jo muistuttaa sairauskierteen edellistä aikaa. Aikaa, jonka tautikierteen synkimmässä vaiheessa jo tuskissani unohdin. Mikä mahtava tunne onkaan olla terve!

Nasun kanssa pakastimme yhdessä myös mansikoita ja vaihdoimme kukille mullat, sotkuista puuhaa kumpainenkin. Ainakin jos apurina on yhtä innokas nassikka kuin meikäläisellä. Mutta innoissaanhan nasukka oli ja mikäs ihme se nyt on, onhan se vaan niin maan mahtava tunne upottaa sormensa ihanan pehmoiseen multaan! 

Nasulla on pian kolmevuotissynttärit ja sitä tosiasiaa olen tässä nyt viime päivät yrittänyt sulatella: että pieni nassikkani, tuo suloinen ipanapipana on jo kolmivuotias tyttö! Itse raskaudestakin on kohta neljä vuotta aikaa, vaikka omassa mielessäni nassikka on vasta perheeseen tullut. Ja samalla kuitenkin niin kovin rakas, kotoinen ja tuttu. Kamalaa miten kuulostankin ysikymppiseltä mummolta näine "herranjestas kun aika juoksee" -jorinoineni, minuahan ei mummona jaksa enää kukaan. Jaksaako nykyäänkään?

Jotta eipä tässä nyt sen kummempia, elämä se on rullannut mukavasti eteenpäin ja pikku hiljaa tässä aletaan päästä takaisin rutiineihin. Muutamia lomapostauksia on vielä työn alla, joten lupaan että tästedes päivitystiheyskään ei näin surkeaksi enää jää. Ja kohta, ihan muutamien hassujen päivien päästä alan orientoitumaan työelämän uusiin haasteisiin... hui!

Pieniä murusia

Otimme ja leivoimme Nasun kanssa mustikkapiirakan. Tai no, oikeastaan voin ihan rehellisesti sanoa jotta nasukkahan sen melkein kokonaan itse leipoi: puristeli voin ja sokerin, sekoitti leivinjauheen jauhoihin, puristeli jauhot ja kananmunan taikinaan, taputteli taikinan vuokaan ja levitti mustikat päälle. Lopuksi vielä putusteli kuivempaa taikinaa piirakan päälle. 

Uunin lähelle en ipanaa sattuneista syystä päästänyt, mutta muilta osin se tosiaan kuta kuinkin hoiti leipomisen itse. Mitä nyt minä ensikertalaista hieman neuvoin. Häkellyttävää mihin kaikkeen tuollainen kuukautta vajaa kolmivuotiaskin jo kykenee.

Mä painelen tämän tooooosi tasaiseksi ja teen isot reunat, koska ne on herkkua.

Ja sitten mustikoita. Nyt tarkkana ettei nämä kiikkerät veijarit vaan putoa!

Itselläni on erittäin lämpimiä lapsuusmuistoja siitä kuinka sain aina pienenä auttaa äitiä leipomisessa. Meillä kotona äiti ei koskaan hätistellyt minua pois, vaan jo pienestä saakka sain olla kaikissa kodin touhuissa mukana. Oli se sitten pikkusiskon hoivaamista, kokkailua, siivoamista, pyykkien laittoa tai haravointia.

Ja niin ne perinteet näemmä siirtyvät, äidinmaidosta suoraan sinne ytimeen, joka äidiksi tultaessa aktivoituu ennen kuin itse huomaakaan. Myös minä otan Nasun mukaan oikeastaan kaikkeen mitä se vain haluaa tehdä, olettaen tietenkin ettei se puuha ole vaarallista. Ja harvemminpa se on. Voi sitä riemua kun ipana saa olla mukana kodin arkisissa puuhissa; kukkien kastelussa, tasojen pyyhkimisessä, pyykkien pesussa ja lajittelussa, ruoan tekemisessä, ruokaostoksilla, erinäisissä siivouspuuhissa, astianpesukoneen tyhjennys- ja täyttöpuuhissa tai vaikkapa Rikin ruokinnassa.

Uskon siihen, että alusta saakka mukana perheen toimissa touhuaminen, hommien tekeminen ja siten itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi tunteminen vaikuttaa meihin ihmisinä syvemmin kuin ehkä arvaammekaan. Niistä tunteista versoo moni muu hyvä asia, rakentuu vahva ja eheä minäkuva. Eikä niiden tunteiden merkitys lakkaa aikuisenakaan, kuten jokainen meistä varmasti tietää. 

Minusta on aina tuntunut siltä, että pystyn ja kykenen. Että minä pärjään, osaan - ja jos en osaa, opettelen. Koskaan en ole sukupuoltani esteeksi kokenut enkä itseäni lähtökohtaisesti muita huonommaksi tuntenut. Uskon, että kaikki tämä on syntynyt monista pienistä asioista ja teoista lapsuudessani. Ja noita pieniä murusia tahdon Nasullenikin tarjota. Sillä se, jos kuka, pystyy, kykenee ja osaa!*

* Arvostelija on tyttärensä ihanuuden edessä täysin sokea ja puolueellinen (toim.huom)

Rinsessa

Istuskelin eilen tyytyväisenä sohvanperukoilla, läppäri sylissäni ja riittävän suuri kahvimuki käsissäni. Nautiskelin leppoisasta lomapäivästä, nassikka kuului puuhailevan huoneessaan jotain. Aurinko paistoi laiskasti jalkapohjiin ja oli oikein sellainen kiireetön, rauhaisa ja rento olo.

Raukeuden verhon lävitse kuulin pikkuisten jalkojen tepsuttavan kohti olkkaria ja ehdin laiskanpulskeasti arvuuttaa josko Nasulla olisi jo nälkä, kun ipana ilmestyi eteeni. Kävimme seuraavan keskustelun:

- Minä olen äiti nyt valmis lähtemään. Mä meikkasin jo.

- No niinpä näkyy. Pistitkö luomiväriäkin?

- Jooo-o. Pistin, pistin (sulkee silmänsä ylpeänä ja tihrustaa minua suljettujen luomiensa välistä).

- Jasso. Entä huulipunaa?

- Juu-juu, huulipunaa kanssa. Laitoin huulipunaakin (muikistelee huolella tussattua suutaan).

- No äiti ei ole kyllä vielä meikannut, vielä ei voida lähteä.

- Minä meikkaan äidinkin.

Ei meinaan ollut helppoa meikata omaa mahaansa. Kokeilkaa vaikka jos ette usko.

Silmät ne vasta vaikeat olikin kun piti silmät kiinni osua luomeen, mut harjoittelu tekee mestarin.

Meikkaaminen on kivaa!

On se vaan jännä juttu tuo meikkivimma. Tunnustan kyllä meikkailevani itse säännöllisesti ja tiedän ipanan saaneen runsaasti vaikutteita siinä vieressäni touhua tarkkaillessaan, mutta että tuo meikkailu ja kaunistautuminen on nyt niin hit ja pop. Sillä ei tämä hienohelmailu toki meikkailuun lopu, ehei. Pitää olla pinkkiä ja hörhelöä, timantteja ja kimalletta. Koko hela hoito ja niin överisti kun sen vain saa.

Tästä ne siis aina puhuivat, ne minua viisaammat ja kokeneemmat. Prinsessavaihe is here to stay.

 

Ja mutsi hei, näitä ei sitten pestä!

Minä suojelen sinua kaikelta

Täällä sitä ollaan jäämässä kesälomille, tästä nykyisestä työpaikastani viimeistä kertaa. Syksyllä minua kutsuvat uudet, mielenkiintoiset tuulet, joista sitten lisää lähempänä elokuuta. Todettakoon nyt vain lyhyesti, että sain yllättäen yhden unelmapaikalta tuntuvan työtarjouksen, intuitioni karjui suoraa huutoa "KYLLÄ", joten tartuin siihen kuin nälkäinen nakkiin ja irtisanouduin. Saas nähdä mihin tämä tie vie, mielettömän hyvältä nyt ainakin tuntuu. Vatsanpohjassa kuplii.

Nasun kanssa vietetään melko leppoisia päiviä. Ipana on ollut jo kohta pari viikkoa lomalla isovanhempien auttaessa hoitojärjestelyissä ja nassikka on asettunut kotoiluun tyytyväisenä ja onnellisuutta hehkuen. Vaikka päiväkotiin ovat jääneet kaverit, lienee koti edelleen koti tuolle piirua vaille kolmivuotiaallekin. Ja mitä sitä kieltämään, kivaahan meillä on.

Katselin tänään nassikkani leikkiä Rikin kanssa ja ihmettelin mistä tuo nuori neito on taloomme tullut. Yhtäkkiä Nasu ei näyttänyt enää niin pullean pikkuiselta taaperolta, vaan enemmänkin nuorelta sirolta neidiltä. En tiedä aiheuttaako fiiliksen tuliaisiksi tuomani fiftarihame tylleineen vai mikä, mutta katsokaa nyt vaikka. Aika neito se jo on.

Letti takana ja elämä edessä...

Ai moi mutsi!

Tiesitkö, että tällainen pikkuruinen hiirenketale saa tuon karvahanurin ihan villiksi.

 Kato nyt, tällainen. Ootas kun näät miten se säntää tämän perään kuin hauki rannasta.

Viskaan sen tuonne kajarin taakse.

Hahaa, se olikin hämyheitto! Tota karvakasaa on kyl helppo jekuttaa, khihi.

Kun toinen on noin siro, hento ja viaton, puristuu tämän kolmekymppisen sydän välillä rusinaksi huolesta. Ihan eri lailla olen viiime aikoina miettinyt kuinka tytärtäni voin maailman pahuudelta suojella. Kun tiedotusvälineet ovat olleet täynnä kamalia kohtaloita, kaikenmaailman pedofiilejä ja häiriintyneitä namusetiä on meikäläisenkin sydämeen hiipinyt vaivihkaa aivan uusi, inha vierailija: pelko.

Olen tottunut pitämään itseäni ihmisenä, joka ei ihan kauheasti asioita tai elämää pelkää. Itseni kohdalla en pelkääkään, harvemmin miehenkään, mutta Nasun kohdalla huomaan äkisti tuntevani pelon kylmien kourien puristuvan sydämeni ympärille. Mitä jos joku joskus satuttaa omaa pikkuista Nasuani? Kajoaa häneen? Tekee pahaa? Enkä minä ole paikalla puolustamassa, auttamassa, suojelemassa?

Tiedän kyllä ettei kukaan täältä haavoitta selviä, mutta niitä haavojen syvyyksiä tässä tuskailen. Toiset viiltävät niin paljon syvemmälle kuin toiset. Ja minä haluan Nasun ihon ja sielun pitää pehmoisena, korkeintaan hailakasti nipistettynä. Kun itse ei elämässä ole säilynyt ilman todella syviä haavoja, tietää todella mitä ne aavekipuineenkin voivat aikaan saada. Voi pojat, nyt tiedän mitä sanonta siitä kuinka lapselleen toivoo aina parempaa kuin itselle, tunnetasolla tarkoittaa.

Se tarkoittaa todella sitä, että luodin eteen astuisin ja puukosta ottaisin. Enkä empisi lainkaan.

Tänään on minun päiväni

Hei, tänään on minun syntymäpäiväni! Täytän 36 vuotta ja hassua kyllä, olen ikäni unohtanut jo useampi vuosi sitten. Iloisesti hoin kaikille olevani 33-vuotias, kunnes mies viime vuonna oikaisi asian. Enkä edelleenkään muista ikääni, vaan jouduin oikein laskemaan paljonkos sitä nyt täytänkään. Näinkö se alkaa, varhaisdementia?

Aika juoksee kun on hauskaa, sanotaan. No, mitä ilmeisimmin minulla on sitten superhauskaa, sen verran häkeltynyt olen (jälleen) viime aikoina ollut tästä ajankulun vauhdista. Tullessani nyt tänne blogin puolelle pikaisesti huhuilemaan havahduin siihen tosiasiaan, että viime päivityksestähän on jo kaksi viikkoa! WTF? Tätä ei kyllä kohta parhaalla tahdollaankaan voi enää päiväkirjaksi kutsua - pitääkö vaihtaa nimi kuukausikirjaksi?

Kotiinkin on saatu uusia juttuja.

Mutta on täällä ollut kuulkaa vipinääkin, elämän monilla saroilla. Ihan ensiksi on raportoitava sairauskierteestä, sillä nyt vankasti uskon että olen ehkä pahimmasta jo selvinnyt! Huomenna menen Taysiin poskiontelokuvauksiin, mutta kohta on täynnä jo pari viikkoa ilman antibioottikuuria tai tulehdusta. Melkein enkka tänä keväänä siis. Jahuu! Tuulettelen sitten isommin huomenna, jos terveen paperit saan.

Lisäksi muutoksen tuulet ovat puhaltaneet myös ammatillisella rintamalla, jopa niin lujaa että viuhuna on käynyt. Jos olisin asiasta horoskoopin alkuvuonna lukenut, olisi siinä saattanut lukea jotain tämänkaltaista: 

"Tänä keväänä haastat aiemmin tekemäsi suunnitelmat, mielipiteet ja käsitykset. Tulet työssäsi yllätetyksi usemmankin kerran eivätkä kaikki yllätykset ole mukavia. Kärvistelet aika ajoin stressin kourissa ja muutosvastarinta puristaa hetkittäin rintaasi, mutta rakas ystäväsi Intuitio neuvoo jälleen tien ulos tästäkin labyrintista. Lopulta teet juuri oikean ratkaisun ja harppaat kohti Suurta Tuntematonta onnellisena siitä, että voit näin tehdä. Äläkä suotta pelkää, elämä kyllä kantaa!"

Muutoksia on myös nassikan arjessa, lähinnä syksyllä alkavassa. Tällä hetkellä perhepäivähoitaja-Ritvan kuntoutuminen näyttää erittäin epävarmalta ja se on pakottanut meidät harkitsemaan uusia vaihtoehtoja. Koska mihinkään hätävara-ratkaisuun ei enää syksyllä haluta ajautua, olemme siirtyneet plan B-ratkaisuun. Tai sen harkintaan, palaan asiaan kun olemme päätöksen tehneet. Mutta aika lailla varmalta näyttää nyt se, ettei Nasu enää sykysllä Ritvan hoitoon mene.

Niin, muutoksen tuulet puhaltavat. Muuttunut lienen minäkin taas viime kuukausina, harva meistä täysin ennallaan pysyy. Tuo tulehduskierre-episodi on totisesti kyllä muuttanut meikäläistä, saanut arvostamaan terveyttä ja sitä aiemmin niin itsestäänselvänä pitämääni vahvaa kroppaa, joka jaksaa, suojelee ja pystyy. Ai että, sen kun nyt tällä kesälomalla saisi lopullisesti takaisin, olisin enemmän kuin kiitollinen.

Ja nyt on sitten nämä syntymäpäivätkin. Aikuiselämän hyviä puolia on se, että pystyy ostamaan itselleen syntymäpäivälahjoja, ehkä jopa juuri niitä joita eniten toivoo. Lisäksi kun ikää ja palkkatuloja on siunaantunut opiskeluaikoja enemmän, saa ihania lahjoja myös perheeltään ja ennen kaikkea puolisoltaan. Minä se en timantteja tarvitse, minun sydämeni sykkii kauniille designille ja ihanille huonekaluille. Mies tuntuu tietävän tämän:

Miehen lahja: Neljä mustaksi entisöityä vanhaa 50-luvuin Domusta.

Sydäntä oikein kivistää kuinka ihanat ne ovat!

Itse ostin itselleni Pikku Myy-emalimukit. 

Ettei vaan vanhetessakaan unohdu oikea asenne.

Ja auringonkukka! Minulla pitää aina olla auringonkukka.

Haluan niitä hautajaisiinikin.

Artemiden Eclisset, toinen lahja rakkaalta sisarelta, toinen itseltä.

Siinä ne nyt tönöttävät, pitävät seuraa toisilleen. Niin kuin sisko ja minä.

Juu-u, voi kuinka kivaa onkaan olla aikuinen! Kivaa torstai-illan jatkoa kaikille, tätä maailman parasta päivää 13.6! 

***********************************

PS. Tänään syntyi maailmaan pieni ja pippurinen poika, rakkaan serkkuni esikoinen. Hartaasti toivottu ja rakkaudella odotettu, parempaa synttärilahjaa ei voisi toivoa! Onnea A & A!