Mokomakin mykoplasma

Röh ja köh sairashuoneelta. Täällä sitä edelleen sairastetaan, kaiken maailman kokeissa on nyt käyty ja muutamien röntgenkuvien, erinäisten sydänkäyrien, verikokeiden ja keuhkolääkäreiden jälkeen diagnoosiksi täsmentyi mykoplasma. Tuo ah! niin ihana huippu-urheilijoitakin riivaava bakteeri. Ja hei, meikäläinenhän on myös kunnoltaan kuin huippu-urheilija, kuka siellä oikein hirnuu?

Mutta joo, enpä voi muuta todeta kuin että kannattaa mennä lääkäriin ehkä hieman aiemmin kuin rontin kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen. Sillä yli kolme kuukautta mä nyt olen "flunssassa" ollut, ihmetellyt huonoa kuntoa ja vetämätöntä oloa, mutta ajan kanssa samalla myös turtunut siihen niin, että luulin olotilaa jo normaaliksi. En enää muistanut miltä tuntui kotitalon rappuset hengästymättä nousta.

Täytyy sanoa, että tässä kohdin ei kyllä ole ikävä kotiäiti-aikoja. Sillä kotiäidithän eivät voi sairastaa, eivät sitten mitenkään. Nyt kun ipana on hoidossa, on enemmän kuin ihanaa jatkaa köhäisiä uniaan miehen pakatessa nasukkaa autoon. Puhumattakaan sitä luksuksesta, että saa ihan koko päivän vain olla ja levätä. Itsekseen.

Nasu se on puolestaan kunnostautunut hirmuisten tornien rakentajana. Kun äidistä ei iltaisinkaan ole juuri muuhun kuin voipuneena lattialla istumaan, on ipanan viihdytettävä itseään. Ja hienostihan tuo sujuu, minä sitten kannustan taustajoukoissa ja siunaan parivuotiaan mielikuvitusta. Se kun tuo tälle raato-äidille ruhtinaallista, kipeästi kaivattua omaa aikaa. Lue: lepoa.

Kun oma pituus loppuu, otetaan tuoli avuksi.

Susta ei mutsi ehkä olis nyt tähän, yskit tornitkin kumoon.

Niin että otatko pari askelta taaksepäin, kiitos.