Päiväkotielämää

Meillä eletään täällä uudenlaista arkea. Tällä viikollahan on meinaan talvilomat ja skarpimpi vanhempi olisi ehkä tajunnut sen koskevan myös perhepäivähoitajia. No, enpä tajunnut. En ennen kuin minulle viime viikon lopulla lopulta selvisi, jotta tätä viikkoa ei Nasu Ritvalla viettäisi. Mukava tapa aloittaa viikonloppu, hädissään hoitopaikkaa maanantaiksi järkkäillen.

Onneksi Nasu lopulta pääsi kuin pääsikin siihen lähipäiväkotiin, johon asuinpaikkamme mukaan kuuluisikin. Päiväkodin johtaja on myös Ritvan pomo, joten ihan oikeasta osoitteesta nasukan sitten maanantaina noukin. Ja nyt on tunnustettava, että tämä viikko on tähän mennessä mennyt aivan toisin kun ennalta kuvittelen. Niin olen jälleen saanut tutkailla jumiutuneita ajatuksiani uudelleen.

Katsokaahan, itse olin jotenkin ennalta päättänyt, että tämä viikko rutiinimuutoksineen, eläväisempine päiväkotiympäristöineen ja hälinöineen olisi nasukalle jonkinlainen kulttuurishokki, väsyttävä ja mahdollisesti häkellyttäväkin sellainen. Ajattelin, että ipana olisi hieman hukassa ensimmäisen päivän, tarkkailisi tilannetta ja ehkäpä kaipailisi omia päivähoitokavereitaan ja tuttuja päivähoitonurkkiaan.

Just joo, minähän se näemmä lapseni tunnen. Nasu oli sitten kaikkea muuta. Maanantaiaamuna kun mies vei ipanan uuteen hoitopaikkaansa, oli nassikka tomerasti pihaan päästyään kirmannut muiden lasten joukkoon leikkimään. Ei ollut edes heippaa isälleen huikannut, perinteisestä lähtöhalista nyt puhumattakaan. 

Ajattelimme ilmiön olevan ohimenevää, uutuudenhurmaa. Viimeistään huomenna tulisi eroitkut, povasin illalla miehelle. Kattia kanssa. Tällä kertaa ipana oli välittömästi pihaan päästyään rynninyt liukurin kimppuun ja jäämäkeen eikä ollut silmäänsä isänsä perään lotkauttanut. Hoitajat kehuivat Nasun olevan reipas, itsevarma ja erittäin sopeutuvainen, niin oli kuulemma sujahtanut osaksi ryhmää kuin mikäkin vanha tekijä. Tässä kohtaa voisin vielä mainita, että tämä todella oli Nasun elämän ensimmäinen kerta päiväkodissa. 

Sama ilmiö on toistunut myös iltapäivällä, kun haen nasukkaa hoidosta. Se ei haluaisi lähteä kotiin, ei sitten millään. Sekä eilen että tänään otimme hieman matsia aiheesta, toisin sanoen (kuten Nasulle asiaa seliten): riitelimme. Tarkoittaa sitä, että meikäläinen korottaa ääntänsä ja kertoo äidin kohta suuttuvan, nasukka huutaa kuin hinaaja ja vetää x-asentoon lattialle/kadulle/lumelle tai ihan mikä alusta siinä vaan alla kulloinkin sattuu olemaan. Ihanaa.

Nyt huomaan tutkailevani koko asiaa hieman syvällisemmin. Olimme ajatelleet, että Nasu jatkaisi Ritvalla vielä ensi vuoden ja siirtyisi päiväkotiin 4-vuotiaana. Yhtäkkiä mietin koko suunnitelmaa, suunnitelmaa joka perustui olettamukseen että Nasulle perhepäivähoitaja on parempi vielä tässä vaiheessa. 

Yhtäkkiä en olekaan tuosta pörröpäästäni aivan varma. Mitä jos aktiivisempi, runsaslukuisempi ja puuhakkaampi päiväkoti olisikin Nasulle jo nyt parempi vaihtoehto? Sen ainakin tiedän, että päiväkodin täti Anne on jo tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Nasuun. Annesta puhutaan kotona jatkuvasti ja tänäänkin häntä muisteltiin haltioitunein hymyin sänkyyn mentäessä. 

Voihan muna, niin sitä äiti jälleen siis "tiesi parhaiten". En kyllä kehtaa hokea moista murrosikäiselle tyttärelleni sitten joskus, eihän se pidä paikkaansa edes nyt. Faktojen eteen nöyrtyneenä lopetan kuviin Nasun toisesta elämän ensimmäisestä: elämän ensimmäinen laskiaispulla.

Hmmm... melko mehevä tekstuuri, pehmeä sisus. Mukava haptinen tuntuma, helppo pureskella.

 Kyllä, pystyn suosittelemaan. Annan tälle tuotteelle kiitettävä +

Heli the lehmänhermo

Minä olen tempperamenttinen, nopea ja kärsimätön. Kiihdyn ja lepyn nopeasti, näin aikuisena onneksi hieman lievempinä kaarina mitä nuorempana - kiitos aktiivisen tsemppauksen, aikuistumisen ja karttuneen elämänkokemuksen. En minä sitä, tulisuus on toki hyväkin ominaisuus, lähinnä olen opetellut erottamaan ne hetket jolloin se ei ole. Sekä ennen kaikkea toimimaan tulistuneenakin fiksusti.

Itsekehuskelunkin uhalla totean asiassa edistyneeni. Mutta se mikä minua on eniten hämmästyttänyt on se lehmänhermoisuus, jolla tahtoikäiseen kaksivuotiaaseeni pystyn suhtautumaan. Jotenkin kummallisesti olen saavuttanut ihmeellisen zen-tilan, mitä ei hetkauta ipanan terminaattorin taidot. Sillä jälleen kerran taloudessamme eletään aikoja, jolloin puitteet saavat kyytiä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päivittäin pongailen mitä ihmeellisimmistä paikoista ipanan taideteoksia, lähinnä piirrustuksia. Kiitän sydämeni pohjasta sitä lukijaa, joka jokin aika sitten vinkkasi meille Universal Stone yleispuhdistuaineesta. Sillä on meinaan lähtenyt nyt kaikki muu paitsi tämä surullisen kuuluisa tapettitaideteos, joka viime viikkoina on laajentunut jo lähes koko seinän suuruiseksi.

Nasun mielestä maisemasta puuttui jotain.

Täytyy tunnustaa, että nyt todella ymmärrän miksi se liitutaulumaali on niin suosittu lastenhuoneessa. Itse en siitä ole aiemmin juuri pitänyt, sillä piirrokset näyttävät jäävän siihen pintaan jotenkin likaisen näköisesti tai ainakin siten, ettei se pyyhkimisenkään jälkeen täysin puhtaalta näytä. Mutta nyt, katsellessani tätä toista vaihtoehtoa, on sanottava jotta ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin.

Keväinen auringonvalo paljasti seinän uuden tilataideluomuksen.

Sängyn kohdalla pieni taiteilija oli puolestaan selvästi tuntenut jotain syöverimäistä angstia.

Eikä luomisvimma pelkkään piirrusteluun pääty, eipä tietenkään. Kyytiä saavat tarvittaessa myös vanhat suosikit kuten koristekivet, omien vaatekaappien sisältö tai kirjahyllyt, vessapaperista nyt puhumattakaan.

Eipähän lopu paperi kesken jos vaikka ripuli yllättää.

Pikku-Picasso löysi tiensä äidin meikkikaappiinkin.

Nii-in, kuten olen aiemminkin julistanut, pieni itsekehu silloin tällöin on enemmän kun paikallaan. Niinpä päätänkin tämän kirjoituksen itseni ja erityisesti pitkän pinnani ihastelemiseen. Jos joku olisi viisi vuotta sitten kertonut minun lähinnä naureskelevan tällaisille ympäri kämppää levittäytyville pikkutöherryksille olisin pitänyt tyyppiä puolijauhoisena. Toista se on tänä päivänä. Hyvä Heli, pitkäpinnaisuus sopii sulle!

   Tiesittekö, että puupintaankin tarttuu kuulakärkikynä?

Jopa tällainen huoleton viivanjälki.

Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Nasun mekkoviikko jatkui tiistain jälkeen ristiäisjuhlassa sunnuntaina korkatulla asulla. Vaikka se on meikäläinen, joka nuo uudet sukkikset ja mekot on hommannut, oli nasukka Ritvalle päivittäin tomerasti julistanut kuinka "Ukki osti Nasulle nämä" ja "Mummin mekko". Jopa isi oli kuulemma saanut ipanalta suitsutusta asuista puhuttaessa, mutta äiti oli tyynen viileästi jätetty täysin mainitsematta. Noh, pääasia että asut miellyttävät käyttäjäänsä.

 Hupsista, yllätit meikäläisen niin sanotusti käsi keksipurkilta.

Kannattaako tässä edes yrittää väittää noiden neulomusten pudonneen tuonne itsestään, hehe?

Satuitteko muuten katsomaan kolmiosaista tv-sarjaa "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin"? Itse missasin sen aluksi, mutta ystävän suosituksesta etsin sen Ylen Areenasta käsiini ja katsoimme sen miehen kanssa peräkkäisinä iltoina.

Sarja kosketti kyllä todella syvältä. Välillä huomasin itkeväni, välillä nauravani ääneen. Juuri tuollaistahan sarjassa nähtyä elämä on; hullua, sekasortoistakin, lämmintä, epäreilua ja parhaimmillaan - rakkaudentäyteistä. Kuten yksi sarjan päähenkilöistä asian kiteytti: tämä on minun ainoa elämäni ja näin sen haluan elää.

Jotenkin sarja sopi tälle Ystävänpäivä-viikolle, päiviin, jolloin muutama elämäni läheinen ihminen elää muutosten ja murrosten aikoja. Kivuliaita luopumisia, epävarmuutta ja suurta uskallusta vaativia päätöksiä. Hetkiä, jolloin ei vielä välttämättä näe päätöstensä tuomaa hyvää, vaan kivuliaasti vielä hyvästelee sitä, mistä on luopumassa. Elämän vaikeita päiviä siis, todellisia taisteluita, ja näinä hetkinä yritän minä ystävänä olla avuksi.

Ystävänpäivä toi kukkia taloon.

Ihana käärö miehen selän takana arkisen kauppareissun päätteeksi.

Nasun kanssa leivoimme Ystävänpäivänä mustikkapiirakkaa, viime kerrasta onkin jo aikaa. Jouduin oikein soittamaan äidilleni reseptin tarkistusta, vaikka se ehkä maailman helpoin resepti onkin. Ei auta, niin olin mielestäni jo jauhojen määrän unohtanut. Täytynee siis leipoa useammin.

Sillä aikaa kun se piirakka on uunissa niin meikäläinen tässä hieman... tsekkailee.

No okei, tätä kännykkäähän mä olin täyttä häkää tutkimassa. Paljastuin!

Ystävien ponnistelut vetävät mielen mietteliääksi ja väkisinkin sitä aina peilaa omaakin elämäänsä. Arkea, sitä missä nyt mennään. Kuten aiemmin mainitsin, tietynlaista porinaa ja kuplintaa sitä omassakin mielessä on alkanut käymään. Kevättä rinnassa, sanovat.

Niinpä tuota tv-sarjaa katsoessani tajusin myös jälleen kerran miten ohitsekiitävää tämä ajan virta hetkittäin on. Hetkiin on tartuttava kun ne kohdalle tulevat. Ja harvoinpa ne sillä optimaalisella hetkellä, kello kaulassa tulevat.

Siltä varalta että ne tuleekin kellot kaulassa on meitsi varustautunut kunnon Peltoreilla.

Ettei sitten tule mun leikkejä häiritsemään, mokomat hetket.

Väistäs mutsi vähän, mulla on yks juttu tuolla kesken.

Menipä syvälliseksi. Mutta syvällisissä mietteissä sitä on meikäläisen päivät tässä viime aikoina menneet. Tänään olemme kuitenkin miehen kanssa lähdössä pitkästä aikaa kahdestaan juhlimaan, kun ystävä avaa uuden kotinsa ovet juhlivalla konkkaronkalle. Näihin pippaloihin meinaamme oikein junailla, ei löydy nurkan takaa tämä residenssi, ei. Ja hyvä niin, pieni irtiotto tekee ihan hyvää.

Joten tästähän on kohta jouduttava suihkuun ja vaatekaapeille. Leppoista lauantai-iltaa teille kaikille, elitte sitten kukin millaisessa elämäntilanteessa hyvänsä. Jotta oli se sitten suvantoa, kuohuvaa virtaa tai myrskynsilmää - muistakaa nauttia kyydistä!

Ja mä suosittelen Peltoreita suurimpiin hyrskyihin. 

Ei suotta häiritse noi kauhistelevien porukoiden äänet.

Mekkoviikot

Jotenkin hassusti olen ajatellut, että Nasu pitäisi pukea hoitoon aina housuihin. Tai haalareihin, mutta joka tapauksessa kaksilahkeiseen asuun. Mekot ovat olleet pannassa. Kuvittelin, että mekot ovat Ritvan jotenkin hankala pukea ja että ne ovat kaksi kertaa päivässä ulkoilevalle naperolle huono asuste toppahaalarin alle.

Ja pöh. Totta munassa voin pukea nassikalle mekon päälle jos vaan haluan. Tai nykyään ennemminkin: jos Nasu haluaa. Ja koska nassikka näyttää nykyisin suorastaan ihastuneen mekkoihin (sunnuntain vierailureissu kirvoitti heti vaatimuksen laittaa "mekko päälle"), ei homma ole itse asiassa lainkaan vaativaa. 

 

Niinpä olenkin julistanut tämän viikon Nasun mekkoviikoksi. Eilen en valitettavasti linjoille ehtinyt päivän mekkoa esittelemään, joten pistetään nyt heti samaan syssyyn niin eilinen kuin tämän päiväinenkin mekko. Jotka eivät tietenkään ole samat, mitä kuvittelittekaan? Jotain samaa niissä tosin tuntuu olevan, hassua että ensimmäisen valitsin minä ja toisen mies. Liikumme selvästi samoissa teemoissa.

Kas lukijat! Tervetuloa Nasun herkkukeittiöön.

Tänään valmistamme fajitaksia, joita minä tässä olen juuri maustamassa.

 Kuten huomaatte, maustaminen on iloinen laji. Sitä ei parane suorittaa ryppyotsaisena.

Mutta kah, mitäs nämä täällä maustekaapista löytyneessä pussissa ovat? Näyttävät erehdyttävästi karkeilta...

Mutsi hei, nyt vaaditaan selityksiä.

Täällä me siis olemme kokkailleet harva se ilta yhdessä, Nasu erinäisiä apupuuhia toimittaen. Jos aloitamme kokkaamaan ilman ipanaa, raikaa kohta jostain päin asuntoa vaativa "Heeeei, odota minua!" -käsky, jota kannattaa noudattaa. Sen on arki tahtoikäisen kanssa jo opettanut, m.o.t.

Eipä siinä, hauskaahan tuon nassikan kanssa on puuhastella. Eikä se (enää) poltakaan itseään, sen verran syvän muistijäljen se käden polttaminen ilmeisesti jätti. Kuten joku teistä kommenteissakin arveli. Jotkut opit, niin, ne vaan pitää tulla sen oman kantapään kautta. Tiedänhän sen itsekin.

Kas hei rakkaat katsojat, nyt olen siirtynyt jo lettutaikinan äärelle.

 Idea on siis sekoittaa nämä jauhopaakut tänne taikinaan, helppoa kuin heinänteko.

  No kappas kehveliä, mikäs se mun sormissani on?

Ja heti kun ote hetkeksi herpaantuu, läikkyy tämä kama samassa lattialle. Hjälp!

Olimme tosiaan sunnuntaina pienen ihanan sukulaistytön ristiäisissä Seinäjoella. Tytön äiti antoi minulla natiaisen puettavaksi ja voi kauhistus kuinka ikinä olen onnistunutkaan moista tirppaa hoitamaan! Niinhän ne ovat kaksikuukautiset pieniä kuin mitkä. Ja hassuja sätkivine raajoineen, lutkuttavine suineen ja syvine katseineen. Niin, se vauvan syvä katse. Siellä se on koko maailma kun tarkkaan katsoo.

Etukäteen olimme aivan varmoja ettei ipana jaksaisi istua viittä tuntia autossa, mutta kuinkas sitten kävikään. Jälkikasvumme yllätti meidät enemmän kuin positiivisesti eikä hermostunut reissulla kertaakaaan. Siellä se istui takatuhdolla ja piti koko matkan syvää monologia maailman tilasta - tai jostakin. Ihan ei sen tilityksen syvin ydin meille yksinkertaisille vanhemmille selvinnyt. Liekö ollut tarkoituskaan. 

Horoskooppi lupasi meikäläiselle lähipäiviin jännitystä, haaveita ja uusia tilanteita. Pidetään siis peukkuja, nehän ovat aina tervetulleita!

Puolet aivoista ajattelee ja puolet tekee

Voi pojat, että pidin lapsena askartelusta. Ja itse asiassa, totta puhuen, pidän siitä edelleen. Vuosi sitten joulun alla houkuttelin parhaan ystäväni kanssani päivän kestävään askartelupajaan, jossa työstettiin itse joulupalloja joulukuuseen. Voi että oli kivaa väkerrellä niitä! Tänä joulun nuo aarteet sitten kaivettiin joulukoristekassista mitä hellimmin ottein ja ripustettiin ylpeänä kuuseen killumaan: "Mä tein noi itte!"

Haluaisinkin askarrella enemmän, tai pikemminkin tehdä käsilläni. Ei sen tarvitsisi askartelua pelkästään olla, vaikka askarrellessakin aika humahtaa ja mieli lepää, kaikki käsillä tekeminen käy. Sillä normaalioloissa mielessäni pörrää ainakin pari asiaa, joita haluaisin kotona tuunailla, mutta aikaa vain ei tunnu löytyvän. Nyt noihin rästitoteutuksiin voi sitten lisätä jo Kätkönkin, jossa puuhaa riittäisi ihan eri määrin.

Tonne nurkkaan vähän liimaa -noin!

Ja ylimääräiset suuhun.

Hittolainen, takertui nyt mun sormeeni tämä.

Mutsi hei, tuuppa jeesaan äläkä lymyä vaan siellä linssin takana.

Ehkäpä tämä nyt työn alla oleva villapaidan neulominenkin mennee samaan sarjaan. Tai no, tiedän että se menee. Kun työkseen tekee lähinnä ajatustyötä (kuulostaa ylevältä muttei sitä välttämättä ole), mieli suorastaan janoaa käsillä tekemistä. Sitä klassista "konkreettista tekemistä". Mikä siinä onkaan, että hyvin usein työpäivän aikana mielessä aikaansaadut ideat tai niistä kummunneet dokumentit eivät vaan päivän päätteeksi usein tunnu niin kauheasti siltä, että olisi jotain oikeasti aikaansaanut. Toista se on vastamaalatun seinän äärellä.

Tuntuu, että olen jotenkin ikuisesti tämän kahtiajaon äärellä. Lukion jälkeen hain perheeni kauhuksi maskeerauskouluun, sillä halusin tehdä jotain konkreettista. Perheen kauhulla viittaan nyt siihen, että kaikki mitä ilmeisimmin odottivat minun jatkavan akateemisia opintoja suoraan lukiosta. No, toisin kävi. Pääsin kouluun sisälle ja opiskelin vuoden ajan meikkien tekoa, teatterimaskeerausta, vartalonmaalausta, iho-oppia ja erikoisefektejä. Sekä paljon, paljon muuta.

Tuon vuoden aikana, tehdessäni käsilläni täyspitkiä päiviä, aloinkin yllättäen kaivata ajattelutyötä. Niinpä valmistuttuani maskeeraajaksi hainkin yliopistoon enkä siirtynyt työelämään, kuten moni kurssilaisistani. Maskeeraajan hommia tein sivuhommina opiskelun ohella. Ja niinhän siinä kävi, että nyt kuuden yliopistovuoden ja lähes kymmenen työskentelyvuoden jälkeen olen viime vuosina alkanut yhä kipeämmin kaipaamaan taas konkreettista käsillä tekemistä.

Mä ainakin teen sitä mitä haluan.

Näinköhän olen jumissa tämän dilemman keskellä? En tunnu löytävän kultaista keskitietä. Mitä ilmeisimmin tarvitsisin työn, joka olisi 50% ajattelua ja 50% konkreettista tekemistä. Voi kuinka onnellinen olinkaan viime vuonna kun työni ohella remontoin ja toteutin Kätköä, tuota mitä konkreettisinta kauppaa. Ihan itte.

Sanovat, että ajatustyön ohella kannattaa sitten harrastaa sitä käsillä tekemistä. No, tämähän olisi mitä ilmeisin ratkaisu, jos vaan päivässä olisi 36 tuntia. Minä, yhdeksän tuntia yössä unta kaipaava ihminen, en yksinkertaisesti saa revittyä päivistä aikaa harrastaa oikeastaan juuri mitään. Hyvä kun ne pari pilatestuntia saan viikkooni tungettua ja se on sitten siinä. Eikä yöaikaan paljon tuunaushommia puuhailla.

Sanovat myös, että nämä ovat niitä ruuhkavuosia. Olen aina protestoinut moista ilmausta, itse kun koen elämäni olleen aina melko vilkasta, mutta on se nyt varmaankin sitten lopulta myönnettävä. Näinä viime vuosina, erityisesti Nasun liityttyä jengiimme, on aika yksinkertaisesti kortilla koko ajan. On täysi työ siinä, että ehdin päivissäni tehdä kokonaisen työpäivän, syödä tarpeeksi, leikkiä ipanan kanssa edes pari tuntia ja vaihtaa päivän kuulumiset miehen kanssa. Ja ei, väitän että kyse ei ole vain asenteesta. Usein on vaan ihan oikeasti kiire.

Parhaiten tämän kaiken on tajunnut kiireettömällä sairaslomalla. Kun haahuaa ympäri tyhjää kotia verkkareissaan ja yrittää muistella mitä ne moninaiset projektit nyt sitten taas olivatkaan...?

Nyt et kyllä syö kuormasta!

Toipuvia terkkuja sairastuvalta! Täällä sitä edelleen köhitään, röhitään ja sairastetaan. Toinen kuuri antibiootteja menossa, joten eiköhän tämä pöpö ala pian nujertumaan. Vinkiksi asiaa harkitseville: en suosittele. Mykoplasmaa - sitä ei voi suositella. Kenellekään.

Mutta koska en jaksa tästä taudista enää sen enempää jorista, on tullut vatvottua jo liikaakin, siirrän jutut aivan uusille uralle. Nimittäin Kätköön, pitkästä aikaa. Tuumin tässä, jota kaipa minäkin voin omaa putiikkiani hieman blogissa hehkuttaa, varsinkin kun sitä on viime aikoina hehkutettu muissakin blogeissa. Mistä muuten megalämmin kiitos kaikille ihanille Kätkö-fiilistelijöille!

Nimittäin, on tässä härdellissä unohtunut totaalisesti mainita, että saimme nettikauppamme vihdoin auki tuossa tammikuun puolella ja nyt on osa putiikin aarteista myynnissä myös virtuaaliasiakkaillemme. Ja se nettikauppahan löytyy siis Kätkön kotisivuilta.

Nettikauppamme tukee tällä hetkellä 500 tuotetta, mutta tuo raja paukkuu jatkuvasti. Eikä myynnissä todellakaan ole koko kaupan valikoima, korutkin puuttuvat edelleen kun vapaita myyntitilaa ei tällä hetkellä ole. Minä kun innoissani täytin tilat huonekaluilla, vaatteilla, laukuilla ja sisustusjutuilla. Ja voin nyt myös kokemuksesta kertoa, että tuo viidensadan tuotteen kuvaaminen & yksittäinen hakkaaminen nettikauppaan oli aikamoinen ponnistus... meninpä taas aliarvoimaan urakan ja yliarvioimaan itseni.

Mutta eipä mitään, hetki oli voittajana helppo hymyillä kun tuotteet oli kauppaan syötetty ja olo oli sellainen tyytyväisen onnellisen pulskea "VALMIS!". Mutta kah, heti seuraavalla viikolla kaupasta myytiin taas aika kasa tuotteita, vaatevarastot saivat täydennystä ja huonekalut menivät 50% uusiksi. Joten tyytyväistä olotilaa seurasi välittömästi tuttu tunne siitä, kuinka hommat ovat (jälleen) kesken. On totta se mitä sanotaan - koskaan ei oma kauppa ole valmis. Ja hyvä niin.

Kaupanpidossa on monia ihania puolia eikä pienin niistä ole suinkaan se kauniiden tuotteiden ohimarssi, jota saa aitiopaikalta todistaa. Ja niinpä käy aika ajoin niin, että ihastun tulisesti johonkin kauppamme tuotteeseen. Henkka sitten jarruttelee ja koittaa toimia järjen äänenä kun minä raijaan kamaa kaupasta kotia kohti. Vain viedäkseni ne kohta takaisin, sillä eihän tänne oikeasti enää mitään uutta mahdu. Ainakaan ilma että luovun jostain ensin.

Nyt se on todistettu; meikäläinen todella on henkisesti mummo. Kiikkustuolimummo.

Ennen joulua rakastuin tähän mustaan keinutuoliin. Kaunokainen on 1950-luvulta, kotimaista tuotantoa ja erinomaisen mukava istua. Valehtelin itselleni ja miehelle, kun selittelin tuovani sen vain joulupyhiksi meille. Siinä olen sitten monet illat keinutellut ja mietiskellyt syntyjä syviä, heijannut Nasua ja neulonut. En usko että pystyn uudesta ystävästäni enää luopumaan. En, vaikka se melko hankalasti keskellä kirjaston lattiaa nyt asuukin.

Toinen ihanuus on valitettavasti matkalla kauppaan takaisin. Luovutin sen suhteen, mutta ainoastaan sen vuoksi ettei se yksinkertaisetsi mahtunut sille suunniteltuun tilaan. Kirotun kapea hallinmokoma, grauh! Tuo Kelim -matto olisi ollut kuin tehty meille, paitsi tietenkin kooltaan. Pöh. 

Mä niiiin näin nämä kukkaset meidän kotona.

 Vaan ei. Kun ei mahdu, ei vaan mahdu. 

Eikä sitä leikelläkään henno, hehe.

Nyt olemme sitten onnistuneet saamaan pari Tapiovaaran Pirkka-tuolia ja useampia Domus-tuoleja, taattua vintagea tottakai. Ne eivät vielä kaupassa ole, sillä ovat vasta matkalla meille. Kääk. Kirjoitinko oikeasti että "meille"? Tarkoitin tietysti että kauppaan, myyntiin. Vaikka sinnikkäästi mielessäni on alkanutkin piipittämään ääni, jonka mukaan mustat Domukset sopisivat keittiön pöytämme ympärille kuin silmäpussit Keskisen Vesalle...