Puolet aivoista ajattelee ja puolet tekee

Voi pojat, että pidin lapsena askartelusta. Ja itse asiassa, totta puhuen, pidän siitä edelleen. Vuosi sitten joulun alla houkuttelin parhaan ystäväni kanssani päivän kestävään askartelupajaan, jossa työstettiin itse joulupalloja joulukuuseen. Voi että oli kivaa väkerrellä niitä! Tänä joulun nuo aarteet sitten kaivettiin joulukoristekassista mitä hellimmin ottein ja ripustettiin ylpeänä kuuseen killumaan: "Mä tein noi itte!"

Haluaisinkin askarrella enemmän, tai pikemminkin tehdä käsilläni. Ei sen tarvitsisi askartelua pelkästään olla, vaikka askarrellessakin aika humahtaa ja mieli lepää, kaikki käsillä tekeminen käy. Sillä normaalioloissa mielessäni pörrää ainakin pari asiaa, joita haluaisin kotona tuunailla, mutta aikaa vain ei tunnu löytyvän. Nyt noihin rästitoteutuksiin voi sitten lisätä jo Kätkönkin, jossa puuhaa riittäisi ihan eri määrin.

Tonne nurkkaan vähän liimaa -noin!

Ja ylimääräiset suuhun.

Hittolainen, takertui nyt mun sormeeni tämä.

Mutsi hei, tuuppa jeesaan äläkä lymyä vaan siellä linssin takana.

Ehkäpä tämä nyt työn alla oleva villapaidan neulominenkin mennee samaan sarjaan. Tai no, tiedän että se menee. Kun työkseen tekee lähinnä ajatustyötä (kuulostaa ylevältä muttei sitä välttämättä ole), mieli suorastaan janoaa käsillä tekemistä. Sitä klassista "konkreettista tekemistä". Mikä siinä onkaan, että hyvin usein työpäivän aikana mielessä aikaansaadut ideat tai niistä kummunneet dokumentit eivät vaan päivän päätteeksi usein tunnu niin kauheasti siltä, että olisi jotain oikeasti aikaansaanut. Toista se on vastamaalatun seinän äärellä.

Tuntuu, että olen jotenkin ikuisesti tämän kahtiajaon äärellä. Lukion jälkeen hain perheeni kauhuksi maskeerauskouluun, sillä halusin tehdä jotain konkreettista. Perheen kauhulla viittaan nyt siihen, että kaikki mitä ilmeisimmin odottivat minun jatkavan akateemisia opintoja suoraan lukiosta. No, toisin kävi. Pääsin kouluun sisälle ja opiskelin vuoden ajan meikkien tekoa, teatterimaskeerausta, vartalonmaalausta, iho-oppia ja erikoisefektejä. Sekä paljon, paljon muuta.

Tuon vuoden aikana, tehdessäni käsilläni täyspitkiä päiviä, aloinkin yllättäen kaivata ajattelutyötä. Niinpä valmistuttuani maskeeraajaksi hainkin yliopistoon enkä siirtynyt työelämään, kuten moni kurssilaisistani. Maskeeraajan hommia tein sivuhommina opiskelun ohella. Ja niinhän siinä kävi, että nyt kuuden yliopistovuoden ja lähes kymmenen työskentelyvuoden jälkeen olen viime vuosina alkanut yhä kipeämmin kaipaamaan taas konkreettista käsillä tekemistä.

Mä ainakin teen sitä mitä haluan.

Näinköhän olen jumissa tämän dilemman keskellä? En tunnu löytävän kultaista keskitietä. Mitä ilmeisimmin tarvitsisin työn, joka olisi 50% ajattelua ja 50% konkreettista tekemistä. Voi kuinka onnellinen olinkaan viime vuonna kun työni ohella remontoin ja toteutin Kätköä, tuota mitä konkreettisinta kauppaa. Ihan itte.

Sanovat, että ajatustyön ohella kannattaa sitten harrastaa sitä käsillä tekemistä. No, tämähän olisi mitä ilmeisin ratkaisu, jos vaan päivässä olisi 36 tuntia. Minä, yhdeksän tuntia yössä unta kaipaava ihminen, en yksinkertaisesti saa revittyä päivistä aikaa harrastaa oikeastaan juuri mitään. Hyvä kun ne pari pilatestuntia saan viikkooni tungettua ja se on sitten siinä. Eikä yöaikaan paljon tuunaushommia puuhailla.

Sanovat myös, että nämä ovat niitä ruuhkavuosia. Olen aina protestoinut moista ilmausta, itse kun koen elämäni olleen aina melko vilkasta, mutta on se nyt varmaankin sitten lopulta myönnettävä. Näinä viime vuosina, erityisesti Nasun liityttyä jengiimme, on aika yksinkertaisesti kortilla koko ajan. On täysi työ siinä, että ehdin päivissäni tehdä kokonaisen työpäivän, syödä tarpeeksi, leikkiä ipanan kanssa edes pari tuntia ja vaihtaa päivän kuulumiset miehen kanssa. Ja ei, väitän että kyse ei ole vain asenteesta. Usein on vaan ihan oikeasti kiire.

Parhaiten tämän kaiken on tajunnut kiireettömällä sairaslomalla. Kun haahuaa ympäri tyhjää kotia verkkareissaan ja yrittää muistella mitä ne moninaiset projektit nyt sitten taas olivatkaan...?