Tomumajalleni

Tällä viikolla, eräänä arkisena iltana kuulin yllättäen, että entinen työkaverini oli menehtynyt äkilliseen sairauteen. Odottamatta, täysin yhtäkkiä. Sairauteen, johon käsittääkseni voisi meistä kuka tahansa menehtyä. Ja silti, jotenkin sitä vain ajatteee ettei tuolla tavalla, nykyajan sairaanhoidon tason huomioonottaen kenekäään enää pitäisi menehtyä. Ainakaan näin nuoren, itseäni vain kaksi vuotta nuoremman aktiivisen ihmisen, jolla todella oli koko elämä vasta edessään.

Samana päivänä kuulin kaveristani, jonka perheenjäsen oli äskettäin menehtynyt aivan samalla tavalla äkisti, odottamatta. Vailla ennakkomerkkejä, mahdollisuutta hyvästellä. Äsken hän oli täällä, toisessa hetkessä ei. Ei enää koskaan.

En tiedä voiko suruun koskaan todella valmistautua, voiko mielessään sen luopumisen tuskan osatakaan kuvitella niin suureksi kuin mitä se sitten on? Ihmisen mieli vain on sellainen, suojeleva. Tiedän, että ihmiset tekevät luopumistyötä, surevat ja jättävät hyvästejä, silloin kun se vain on mahdollista. Ja sellainen luopuminen on armollista, ehtii sanoa toiselle ne asiat joita pitää voida sanoa. Ne tärkeät. Kamalinta on varmasti luopua yhtäkkiä, ilman mahdollisuutta puhua tai nähdä toista sen viimeisen kerran.

Kuolema on siis ollut nyt läsnä, eri tavalla ja aivan eri läheisyydellä kuin aiemmin. Itse olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, etten ole vielä joutunut hyvästelemään niitä kaikkein rakkaimpiani. Mutta miettimään tämä viikko on jälleen pistänyt. Miten sitä ottaakaan kehonsa ja terveytensä itsestäänselvyytenä. Miten minäkin idiootti olen sairastanut yli neljä kuukautta asian äärelle kertaakaan kunnolla pysähtymättä. Kroppaani kunnioittamatta.

Että se jaksaa minua puolustaa, suojella ja kantaa. Että tässä minä edelleen tallustelen, neljäs antibioottikuuri vihdoin tautia nujertaen ja koko kroppani puolestani taistellen. Ja mitä minä olen sen ajan tehnyt? Vähätellyt, pitänyt kaikkea itsestäänselvyytenä, painanut sisulla menemään ja korkeintaan kironnut puolustuskykyni tehottomuutta. Ja kuitenkin, sehän minut on hienosti koko ajan suht kunnossa pitänyt.

Elinvoimaa Lapissa.

Jotenkin tällä viikolla ymmärsin syvällisemmin, mitä itsensä ja erityisesti kehonsa hoitaminen ja kunnioittaminen todella tarkoittaa. Sanonnat muuttuivat tietyllä tavalla lihaksi ja vereksi. Kun kaikki toimii kuten pitää, ei aina huomaa olla kiitollinen. Ja kuitenkin haluan olla kiitollinen juuri nyt kun hätää ei ole. Jos hätä joskus on, on jälkiviisaus turhaa energiahukkaa. Silloin on sitten keskityttävä selviämiseen.

Joten kroppani, rakas uskollinen tomumajani, tämä kirjoitus on sinulle. Kiitos että olet, toimit ja että sinuun voi luottaa. Lupaan huolehtia sinusta vastaisuudessa paremmin.